Puhuakseni poeettisista totuuksista, ”onko mitään surullisempaa kuin juna joka seisoo sateessa?” Esimerkiksi alkoholisti, joka kantaa liian suurta määrää täysinäisiä pulloja sylissään. Tämä ajatus vaatii kaksi kuvaa. Seuraavassa hetkessä hän haroo maasta märkiä sirpaleita. Tutiseva havainnointi lähtee kadulla valuvan kohteen eristämisestä. ”Todellisuus”, todellakin, ”hajoaa kuin tuuli”. Voihmhmblörghiten muistankaan pullon kauniina ja blerhjänä ja nyt kavala katu teki pullostani fiktiivisen esineen, muistin rikkonainen puhelin. Näpsäytetään marmorikuula keskelle sirpaleita ja katsotaan miten kilahdus muuttaa pelin sisäistä geometriaa ja voimasuhteita. Puhtaan matemaattisia totuuksia siitä ajasta, jonka sotilaat ovat turvassa vihollisen luodeilta. Kuriyhteiskunnassa on kaksi napaa. Valokuvat ovat tai eivät ole mielenkiintoisia. Neurootikko on normaali ihminen. Banaali on banaalia. ”Vatsani kurisee kuin Sartre”. Kiljunta kiirii läpi taivaan. Niin on tapahtunut & it is happening againe. Mutta sitä ei voi, tietenkään, verrata mihinkään.

myös tämä.

Kaikki vaatii sen, että on tietyssä paikassa tiettyyn aikaan. En voi suorassa lähetyksessä ajatella liikkuvia ja toisikseen muuntuvia kuvia ja samassa hetkessä siirtää näitä valkokankaalle tai teidän verkkokalvoillenne. Se on vuosien prosessi, kun valo matkaa minun silmästäni sinun silmääsi, teidän ruutuihinne, että se ilmenisi vain televisiossa. Ja siinä pisteessä televisiot ovat poistuneet joukolla, kun sinun läpinäkyvän kalvosi rekisteröi joitain minun kummallisista aivoituksistani. Kadonnut pilkku, vertaaminen ja yhdistäminen toimitetaan yleensä sanoilla kuten kuten. Toisien ihmisten kanssa tanssin, toisten en. Kaikki käyttäytminen vastaa jotain tiettyä spektriä ja sävyä, kunkin ihmisen ja kunkin hyvän ystävän kohdalla. Koetan muistaa median puhuessani, tarkastella jääkö siitä jälki. Kädet voi pistää taskuun, toiseen taskuun, rummutella rintaa tai reisiä, nyplätä laukun hihnaa. Pidellä juomaa, tupakoida, vaihtaa kanavaa ja laskea kaukosäädin sohvalle ihmisten väliin, puhdistaa silmälaseja, tarkkailla kasvojensa pakkoliikkeitä. Puhua mikrofoniin ja samalla mikrofonin ulkopuolelle. Koneen kautta kulkeva sielu viivästyy siinä määrin, että sinun on kerrankin elämässäsi mahdollista puhua kahdella äänellä. Berliinin taivaan alla trenssitakki ostaa hotdogin ja puhuu sinulle, aistii sinut, jakaa haikean tunteesi ja ennen kaikkea tietää, että sinä olet siinä.

En jaksanut vieläkään muokata templatea. Kiitokset kuitenkin avusta hanhensulalle.

Runon voi lukea jälleen täältä.

Kirjoitan tähän näitä vaatekappaleita eikä niillä ole mitään merkitystä. Mutta ne pysyttelevät mielessä ja lopulta mahdollisesti kaatavat koko rakennelman. Ehkä ne ovat kauniita leninkejä ja ehkä ne lataavat mielen täyteen odotusta. Ehkä ne muistuttavat tietyistä neljästä leningistä, ehkä neljä on merkittävä määrä, ehkä mieleen tulee jotain aivan muuta, kuten ranskalaistyylinen boutique 1800-luvun porvarilliselta kaudelta ja tuon putiikin sisällä nuo neljä eriväristä leninkiä. Ne ovat kaikki kauniisti leikattuja asusteita ja viehättävää kangasta. Epäilemättä niitä kantavilla rouvilla on tyylikkäät herrat, niin ikään kauniisti leikattuine pukuineen ja kosketukselle miellyttävine materiaaleineen. Ja yllätän itseni ajattelemasta kaarevia puukalusteita ja kenties kamaripalvelijoita. Sietämätöntä on miettiä kopisiko lattia kovapohjaisten kenkien alla samaan tyyliin kuin vanhojen historiallisten rakennusten lattiat. Restauraatio ja moneen kertaan käsitellyn puun tuoksu, hapertunut ikkunan lasi. Nimenomaan alkuperäinen tai vanha lasi, kuten reikäinen kellertävä ikkuna, jota katsellessa tuntee pakottavaa halua rikkoa se täydellisesti. Tuollaisen todella särjetyn tyhjän tilan lävitse leningit mahdollisesti näyttäisivät ajattomilta, toisin kuin kellertävän historiallisen kalvon. Ja kaikki tämä voi johtua seikoista kuten pula-ajan lasimarkkinat tai huomaamatta vaihtunut maa. Leijuuko ikivanhassa tilassa pölyä, onko pysähtyneisyydessä pölyä. Kysyn tätä tietenkin sieluiltanne ja olen kiinnostunut myös mahdollisista väreistä.