Minä olen toisaalta keksijän poika, voin vain löytää uusia kokemuksia. Juuri sen vuoksi saan poliitikoista migreenin. Ja sitten kun tapasin hänet, aistin hänessä kuoleman lähestyvää kauneutta. Olisi ollut typerää olla hakeutumatta hänen seuraansa. Jos kuljen joskus näyttämön poikki ja tiedän hänen olevan siellä, tiedän että kävelen alueilla joilla enkelitkin varoisivat askeleitaan. Täytyy muistaa säilyttää normaali rytmi, tietää missä syke on. Kiihkottomasti, kuin kasvit tai planeetat. Ja tunnen hänen poskipäillään yön kosteaa ilmaa, hän lausuu jotain omituisesti, ehkä siksi koska pitää sitä yhtenä sanana. Olin etsinyt, minulle oli iskostunut mieleen että hän on nainen nimeltä se ja se, juoksen ja tuo puu, itseni ja metelin väliin. Värikkäät kukat eivät jotenkin tunnu luonnollisilta, mutta hämärässä ne ovat kaikki kauniita. Hän hyräilee ja valvoo verannalla untani, se tuudittaa meitä molempia. Kunnes jokin äkkinäinen liike, jokin viittaus käsittelemättömiin tunteisiin tekee tästä raskasta, yhtäkkiä sävelmään ei voi keskittyä, kunnes alkaa sade. Jotain muuta puhuttavaa. Piirrän kuvan tuosta pelottavasta eläimestä, nyt voin hyväksyä sen. Juoksen ja tuo puu, itseni ja metelin väliin.

Alkuperä lähestyy kun piilotamme kauneutta, kaikki on niin auki, kaikki on niin kaunista. Yhdyskunta on keskushermoston jatketta ja vastaavanlaista syiden etsimistä; jos menee katsomaan elokuvaa nähdäkseen Marilyn Monroen, näkee joka kerta myös vastaleikkaukset, miten mies hurmioituneena sulkee silmänsä. Silmänsä! Hänen kasvojensa hehkuva puna on valheen väristä, hän säikähtää kuuromykän pitämää ääntä. Valo yössä on ehkä merkki sivilisaatiosta, kuin naamio, reikä seinässä, jotain kodikkuudesta on kadonnut. Kävely hämähäkinseittien lävitse, osa tarttuu, osa toiveista toteutuu. Sen jälkeen kaikki harventuu. Kuin kiiruhtaminen lämmittämättömän huoneen lävitse, ilma olisi kylmää jos ehtisi sopeutua. Myöhemmin jäljellä on ainoastaan katkelmia.

Me niin helposti, verrattuna kaiken nykyiseen suuruuteen, luemme vanhoja kirjoja ajatellen, etteivät kaupungit tuolloin vielä olleet aivan järjettömissä mittasuhteissa...

Mutta katsokaapa vaikka 1920-luvun Berliiniä!

Naisten vaatteiden avulla laskeudumme kuolleiden maailmaan. Siellä hörökorviimme osuu takaapäin aurinko ja sivelemme harottavin sormin viileää vettä kaljullemme. Luoja mitä syntiä. Tule kanssani kirkkoon aamulla.
Jonnekin piiloon. Jossa kastutaan. Mutta sillä tavalla, että se ei ole märkää, vaan kuin se mönjä ihmisten silmissä.

Ja hän soitti minulle ja kysyi, johtuvatko nämä kaikki värit sinusta. Sade tulee jostain takaa, kuin kottikärryillä. Pusikosta, toiminnasta muistuttaen. Naputtelen ja koputtelen kaikkea konkreettista. Kaktuksen piikit nyps. Kaikki väräjää, kaiken voi kuulla. Kuten pöydät. Se tekee ihmisistä mielipuolisia, pöytien soittajista.