on tuolloin epäilemättä ateria kesken, ennen lähtöä kesken aterian,
käännän tottuneesti pääni vaikeaan kulmaan; silmästä kuvainnolliseen
silmään ja eivätkö he olekin kuin muurahaisia, vieraita hiljaisia ja asiat
hoituvat, mieleeni tuli että yksittäinen sormissa tupruava savuke ei todella
riitä kuvastamaan kumimaisen venymän hahmoa kun viiltäisi kurkkunsa auki
raskasluomisesti, nimeäisi aseitansa/lentokoneitansa naistensa mukaan,
poikittaisen viillon työkalut, haaveileva mies, todella vaarallinen puhumattakaan
isovanhemmistani; muinaisista ihmisistä; perunakellari, sokerikahvin hörppäys
lautaselta narisevan tuvan lattian muisto;
kettukarkkeja, yöastia sekä vintillä aikakauslehtien vuosikerrat seinän takana
koko päädyn peittävä lintujen asuma villiintyneen itsenäinen kranssi;
heittämällä kiviä kasviin ne saa lentoon mutta
usein kaikki linnut pakenevat jo ensimmäisellä heitolla

Miksi minulla on niin rumat kasvot?
Olen haaveileva olento, olen todella vaarallinen mies.
Nimeän aseita, lentokoneita, soittimia ja elektroniikkaa naisten mukaan.
Pelkään että menetän tämän yksinäisyyteni. Raskasluomiset katseet saavat minut himon partaalle. Atooppinen iho ajaa minut hulluksi ja täyttää minut halulla kynsiä läskin huoran appelsiini-ihosta pitkiä suikaleita. En pysty kuulemaan Jumalaa koska nämä ihmiset, nämä vitun hyypiöt puhuvat minulle kaiken aikaa. Tunnen tyttöjä, jotka leikkaavat valokuvista henkilöitä kuin kyseessä olisi jokin symbolinen ja syvällinen teko. Haluaisin hukuttaa tuollaiset tytöt jäätyviin suihkulähteisiin. Talven tuoma viileä kankeus, virtaava hyinen vesi, maagista, maagista. Käteni alkavat leijua kuin soittaisin pianoa, koetan saada mukaan aaltomaista, jousisoittimen kaaren liikettä. Muodostan käsilläni rinnat ja nännit, muodostan käsilläni silmät, nyt on aivan kuin tuntisin ja näkisin ne. Vielä on hieman pimeän pelkoa jäljellä. Älä hätäänny, katson vain tarkasti silmiäsi. Sinulla on samat piirteet, samat silmät. Sääli. Kaikki tahriintuu, ihmiset pilaavat kaiken jättämällä jälkensä, esimerkiksi kaikki koskettavat kappaleet. The Girl from Ipanema. Nyt minun pitää elää tämän kanssa. Silmissä jäätyviä kyyneleitä, todellista kauneutta. Ensimmäinen kyynel sanoo: ”miten kaunis onkaan spermankeltainen kuu!” Toinen kyynel sanoo: ”miten kaunista onkaan tuhoutua, nollautua kiihkottomasti!”. En ole tottunut siihen että olen hirviö.

sattumanvarainen oluelle, vaatteet, joitain sanoja, housujensa puntit, esittelen, kiihkeä ja jyrkkä tai myötäilevä ja ymmärtävä, keskustelu, osaa, hauska, suhtautuu urheilulähetys, musiikkivideo, puhki kuin rengas, mahdollista yllättää, kaikesta lävitse, pöytälaatikkoonsa, pinoittain, lempiartistit, kouluaineet, kavereiden kanssa opettajien selkien takana / vasten kasvoja, runkkaako, samanlaisista naisista kuin minä, tupakalta ja ajaa säännöllisesti partansa, laariin tai pisoaariin, roiskeita, puhuu, onko todella ystäviä, mietitty tarkoitus, kuinka rentoutua, kuin kotonaan, mitä vanhempana, seepianvärisissä lapsuuskuvissa, naurava enkeli, sija eläimelle, pystykorva, käpertyminen, tyynyistä pesään, lempikatkelmia romaaneista, lehtileikkeitä, pullonkorkkeja tai erilaisia juomatölkkejä, pöly ja tanssi, autojen puolesta tai oikeistoa vastaan, laihuus tai jotakin, lihaksikas, piirtäisi itsensä, partaveden tuoksu, miksi tiettyä merkkiä, saadakseen, vapauttavana, omaan ruumiiseensa, hajua vanhanaikaista, täysin selvää, halveksuntaa

Ja he marssivat sairaaloihin ja raastavat ihmiset sängyistään ja
potkivat heitä kasvoihin määrätietoisesti | kömpelösti, pystyn
näkemään huonosti istuvat housut ja suuret saappaat
ja ulkoa tuodun mutaveden piirtämät liukkaat jäljet ja tunnen
taikinamaisen häpeän kun näen sängyistä revittävien, lattioilla
makaavien sukupuolielimet, äännähdystäkään ei pääse, vain
tuolit, metalliset telineet, hyllyköt, pöydät, sängyt räjähtelevät
kopisevat kengät

-
Rakennustelineiltä on todellakin, tietyn pisteen jälkeen, hyvin vaikeaa, luultavasti mahdotonta, livahtaa pois, jos laskuista jätetään putoaminen tai pikemminkin: heittäytyminen (naurua). Jatkan siis V:n henkilöhahmoepätoivosta (johon todella samastun, erityisesti tietynlaisissa elokuvissa) siinä mielessä, että kun sitten lopulta, jonkinlaisen eristäytymisen ja autistisen tutkimisen jälkeen olen tarpeeksi kauan heilutellut limaisia tuntosarviani met...ähm (liikehdintää yleisön joukossa), tarkoitan: kuulostellut taiteen tuulia, kun sitten lopulta otan kynän käteeni ja koetan kirjoittaa jotain (asettumista, käsien siirtämistä takaisin poskinojaus/puuska-asentoihin), mikä ei ole itsetietoista, ansoja virittelevää, julkeudessaan ylivarovaista ja ylipäänsä lähinnä oireita listaavaa (jos sallitte), olen kuitenkin, taas, täysin jumissa. Sillä mitään ei tunnu olevan mahdollista kirjoittaa. ”Hei. Minä olen V ja minä olen **********”. Tämä on minulle askel. Näette puristuksen hikihelmet otsallani. Näette kärsäksi rutistuneen paitani etumuksen.

-
Niin. Fiktioissa henkilöhahmot ajavat minut hulluksi; (n/h)e ovat aina kirjoittajan luomuksia, siis jossain mielessä sairaita. Esimerkiksi narkkari tai postivirkailija (ammattinimikkeet täysin sattumanvaraisia; tarkoitus on merkitä ketä/mitä hyvänsä ”normaalia” ihmistä, ei esimerkiksi liittää narkkariutta sairauteen) ovat heijastuneet ”taiteilijan” aivojen lävitse ja siten saaneet tartunnan ”taiteilijan” ”kauniista” kivusta ja ahdistuksesta. Oikeastaan en tarkoita kipua, se on tässä vaiheessa, viimeistään, jo varmasti yleismaallista, vaan tiettyä elämänasennetta ja ajatusmaailmaa (jollaista ei tietenkään ole olemassa, taiteilijalle ominaista siis, sellaisen myöntäminen ei kuulu asiaan aikana, jona yksilöllisyys on lähinnä valinta, oletettavasti). Kiveksenpehmeää sentimentaalisuutta, sopivaa ajattelevaisuutta, sopivaa moraalisuutta. Tai vastaavasti sopivaa kovuutta, näennäistä moraalin halkaisemista (missä yhtymä kiveksenhalkaisemiseen sic). Henkilöhahmoja seuratessani pystyn ajattelemaan vain suuria sammiollisia tekoihmisiä, joista (sammioista) kirjoittajat noukkivat näitä hankalasti ohjattavalla kouralla (kuten tivoleissa, tai elokuvien tivoleissa, missä mielikuva lisäraajoista ja haparoimisesta suhteessa kirjoittamiseen jne). Sillä on mahdotonta kuvitella, kirjoittajana tai henkilöhahmona tai puhujana joka on (ilmeisesti, oletettavasti) kirjoittaja itsekin, että taiteilija pystyisi kirjoittamaan mistään muusta kuin itsestään, mihin taasen liittyy lähinnä ajattelemista, lukemista ja erilaisia riippuvuuksia. Enkä tarkoita toisen ihmisen nahkoihin astumista tai mitään alkemistista, mystistä tyhjästä ke(h)ittämistä ja Tekstin kautta puhumisesta. Ainoastaan: Toinen (tai: Mikähyvänsä) ei edes ole Toinen, vaan Minäitse; toisen kirjoittajataiteilijan rampa näkemys ”muista ihmisistä”; vaikka taiteilijalla ei ole mitään mahdollisuutta puhua muista ihmisistä, ainoastaan taiteilijoista, ainoastaan ”meistä”. Kiitos.