Tuota en tullut ajatelleeksi. Ehkä voit kuulla tunteet äänestäni. Onko se mahdollista?

Joten siirryin, tein muutoksen. Liikahdin ja loksahtelin uusiin, tuoreelta tuoksuviin. Syvä nuuhkaus kanervaa, hankalien tilanteiden kiehtovaa haisua. Siirryin monopolista multinationaaliin. Tuotannosta pääomaan. Käsityöt vaihdoin toisintoon. Itsenäisyyden kulttuuriin. Ja millaiseen! Ihanasti epävireiseen, tosin se voi johtua siitä että olen tukehtumaisillani tähän herkulliseen... Epistemologian vaihdoin autonomiaan. Alkuperäisen historialliseen. Jonottamisen sujautin tiskin alitse, sain paluupostissa ontologian. Se vaihtoi vainoharhaisuuden diskurssiin.

Pidän tukikohdastani täällä Antarktiksella, erityisesti tuosta kuolleesta kärpäsestä palatsini nurkkauksessa. Silmien hieromisesta holohuoneessa. Organisoinnin tilalla minulla on scifiä. Juonen sijasta Minä, koodin labyrintti. Metonymiaskitsofreniasattuma. Huoneista teleportteihin. Tämän jäävuoren huipulla kristallipalatsini, korkea ja matala näyttävät vain tekstin jonoilta, ne rakentavat, tai parodioivat, siis nakuttelevat karikatyyria historiasta. Tekijästä sijaintiin noin suunnilleen.

Ja tämä käytävilläni kaikuva rakkaus! Sen ärsyttävän sinervän muodon tunkeutuminen. Puhelen sille ja itsekseni, näitä ajattomiani. Muokaan huoneita oletetusta supersankarin lapsuudestani tai luon uudelleen sen sateisen kadun, sen katulampun. Ekspressionismista fotorealismiin. Toisaalta en oikein tiedä miten sumuun tulisi suhtautua. Homo superiorin sielunmaisemaan kuuluu ravistava havahtuminen siihen, ettei voi enää käydä normaaleissa pubeissa. Siirryin maailmaan jossa juomat ovat ilmaisia ja ihmiset televisioituja. Protonisuihkussa hekin hajoavat. Jopa androidit, jotka ensin kuoriutuvat ja lopulta repeävät ja räjähtävät kuin oksat. Fysiologiasta bioteknologiaan.

Minulla oli pienenä tapana käydä omenavarkaissa. Se jännitys! Tuntu siitä, että tekee jotain singulaarista. Olen kasvattanut viherhuoneessani omenapuita ja kokonaisia pihamaita, mutta se on vaikeaa, tunnelman luominen on vaikeaa. Kuten kynnet. Niiden leikkaaminen täytyy opetella, se on luonnotonta. Muistan että kynsieni alla oli likaa. Käydään pöytään. Kaikki tämä puhe tyhjällä vatsalla. Ei sillä että olisin nälkäinen, mutta meitä on nyt useita, symmetria ongelma.

Kaikkein keskeisimmät ja kipeät kyllä avataan uudelleen. Silmän iskemisen lisäksi. Mahdollisesti liikaakin, tyylin tunnistaa välittömästi. Liian pyöreät ja paisutetut happikaappivihannekset, repeävät. Kirkkaan päivänvalon riivaajat. Onhan kysymys näytelmästä, joka on olemassa vain silloin kun koneisto on käynnissä. Kiirastuli kesällä. Asioiden kohtaaminen, en sanoisi että korkin poksahdus on asioiden kohtaamista.

Olosuhteisiin nähden ja hetkellisesti. Hyvin kepeää, hyvin myrkyllistä. Raskaita, raskaita. Keskustelut tuovat mukanaan älynkäyttöä. Vaikka kaikkea laimennettaisiinkin sopivasti. Miten patoumat saavuttavat räjähdyspisteen, miten kaikki paisuu sietämättömäksi. Se hetki on parempi jättää kuvailematta. Tilalle uusia alkuja. Kaikki se musta velli on luvassa, paljon myöhemmin.

Ehkä uusia repeämiä ei enää synny, mutta kaikkein keskeisimmät ja kipeimmät kyllä avataan aina uudelleen. Pienen ihmisen tavaton ruumis. Tragedia. Tragedia. Aina monumentaalisia tapahtumia. Se ikonimaalauksen tarkastelua muistuttava hengellisyys. Runollisia tai. Sommitelmallisia tai.
teellisia keinoja hyvin vähän. En luonnehtisi sitä realismiksi. Tämä on se ilmestys, jonka edessä agitaattori lankeaa polvilleen.

Toinen samanlainen tapaus, ei niin merkityksellinen, mutta niin kaunis ja epätodellinen, että kuvaa latistetaan tahallisesti. Kavioiden kajahtelua ja kursorista kimpoilua seinistä. Hevoset ovat jälleen päässeet karkuun teurastamosta.

II

en pysty näkemään sitä
minulla ei ole käsitteitä sille

vaaleita laikkuja seinissä
maalausten paikoilla kuin
kalpeaa ja kosteaa ihoa

ja lattioillani on pieninä
kekoina tatuoidun ihon

hilsettä ravut rapistelevat
matkatavaroissa kaiken

sen keskellä syntyi oikein
kaunis rakkaustarina jo 30
vuotta

vanha pari miksi heidän
pitäisi olla aina nuoria
se mitä ihminen on aiemmin
nähnyt ohjaa häntä eteenpäin
muutoin hän hukkuisi kaiken
runsauteen

aivojen poimut kun ne suoristaa
auki paljastuu kaikki se tulehtunut
jäännös tavut tai valolla arka

se ettei hänen taustastaan kerrota
ei tarkoita etteikö häntä silti voisi
redusoida johonkin myyttiin
kitaran muotoinen nainen haluaisin
nähdä pystyykö siihen ilman fantasiointia
ja jokainen ele kuin puristaisi kananmunan
matkin lintua ilahduttaakseni häntä mutta hän kauhistui
anteeksi en kuullut sinua aallot
pauhasivat hän vaihtaa väriä
hänen ihonsa vaihtaa väriä ! kuin metafora kiristetty kangas
kuin rummunkalvo jonkin eläimen asunto
malja on sumuinen siinä maalauksessa se on kaikille
sama sumuinen näkevät kuluman kulman kuin filminauhassa
kuin koskettaisi palavaa kynttilää
”äänitetty vallankumouksellisella järjestelmällä
8-raitanauhurilla jopa kahdeksalla mikrofonilla
mahdollista saada aikaan ennenkokematon monikerroksinen kakofoninen
100-prosenttinen ääni”
se kun vanha nainen kokeilee rahan aitouden hampailla ehkä se on
söpöä jos nuori tyttö ehkä se on groteskia jos vanha tyttö
jos ikäloppu silloin taas söpöä
minun täytyy edetä kuin viiva jos kehityn
ja kirjoitan kuin upottaisin laivoja ja epävarma reagoin
kuin lapsi tunnen itseni koiraksi
anteeksi en kuullut sinua tämä fantastinen
järjestelmä vei kaiken huomioni nämä rikkaat ja syvät korkeat taajuudet

tämä sorjakaulaisen kukon kurkkulauludoodledoo
astuu kanoja päivät pitkät viisi kaunista vaimoa
viisi munaa joka aamu katsokaa kuljen
tämän vesiputouksen lävitse kuin unessa
puristaen tiukasti kainalossani

I

Vesiputouksen juurella tarkkailen itseäni, mutta kerron siitä myöhemmin, pauhu on niin lähellä. Sielu katoaa tässä metelissä, tottuneena asioiden valheellisuuteen. Kuin pienet makeat virtaukset, juon lasit ikkunoista. Sillä tavalla viinirypäleet ovat usein läpikuultavia, sade joka putoaa talon lävitse. Aina useasta kohdasta, totuus ei asu vain yhtä huonetta. Tässä juurella, valtava paine käsissäni. Kuin virtsa jonka lasken joka aamu. Täten ihoni ei halkeile ja hiukseni kelluvat vedessä sumun lailla.

Noina putouksen alla viettäminäni päivinä aloin peitellä jälkiäni; en enää kirjannut ylös kokemaani, ettei tuota alkuperäisyyttä riistettäisi minulta. Silti minulla on niitä kuin hyönteisiä muovitaskujen alla. Kuulen miten iho nousee kananlihalle. Hyvin suuri häiriö, kuin pilvenpiirtäjä tai veistos. Ehkä sitä on ilmassa. Sulkisit ikkunan. On pidettävä kiirettä, kaikki on häviämässä. Kaikki näyttää kiteytyneeltä, kuin joltain fossiiliselta toukalta. Mutta se on liikkuvaa vettä. Voitte katsoa minusta kuvia. Kun niitä selaa tarpeeksi nopeasti on kuin liikkuisin.

Yhä viidenkymmenen vuoden jälkeen hän on täällä, haistan sen, yhä korkealla. Aavistus kaksikymmentävuotiaan saavuttamattomuudesta. Näin korkealta katsoen se voisi olla jäätikkö tai Miami; tarpeeksi korkealta voi nähdä menneisyyteen. Rauniot merkitsevät onnea, sanat esineitä, lähempänä ne katoavat, minä, katoavat. Kuiteista ja tositteista näen missä olen ollut. Painaumia, olen painanut pääni maata vasten rukoillessani tai muistellessani; hänen ruumiiltaan ajettiin parta, se paloi kirkkaalla liekillä ja intensiivisesti, tuhka oli lumivalkoista. Edelleen hän yllättää minut pesuhuoneessa tuijottamassa itseäni silmiin, henkäillen hiljaa. Leikkaan itseäni kun ajan partaa, se on kielihaava, hän sanoo. Muistat vain miltä se näyttää, et miltä se tuntuu, tai toisin päin. Kaikki näyttää pienoismalleilta, jokin on nyrjähtänyt, tämä talo on rakennettu taivaaseen tai helvettiin. Käymälöissä vasta toisten virtsan ääni vapauttaa omani. Hänen ihonsa näyttää olevan liikkeessä, kuin tuuli dyynien yllä. Muistan syyllisyyden, ääni tuottaa sen, siirrän vaistomaisesti jalkani leviävän verilammikon tieltä. Kasvot ja kädet aina lähikuvissa, siksi leijonat syövät kasvoja ja käsiä, käsien peseminen verestä, hypnoottista. Löysin uusia maisemia kun ajelin pääni, uusia muotoja. Mehiläiset keittävät hunajaa kylkiluiden katoksessa, raadot katseen paikkoja. Katso! hän huudahtaa ylpeänä. Tein sen omista hiuksistani.

Minä olen toisaalta keksijän poika, voin vain löytää uusia kokemuksia. Juuri sen vuoksi saan poliitikoista migreenin. Ja sitten kun tapasin hänet, aistin hänessä kuoleman lähestyvää kauneutta. Olisi ollut typerää olla hakeutumatta hänen seuraansa. Jos kuljen joskus näyttämön poikki ja tiedän hänen olevan siellä, tiedän että kävelen alueilla joilla enkelitkin varoisivat askeleitaan. Täytyy muistaa säilyttää normaali rytmi, tietää missä syke on. Kiihkottomasti, kuin kasvit tai planeetat. Ja tunnen hänen poskipäillään yön kosteaa ilmaa, hän lausuu jotain omituisesti, ehkä siksi koska pitää sitä yhtenä sanana. Olin etsinyt, minulle oli iskostunut mieleen että hän on nainen nimeltä se ja se, juoksen ja tuo puu, itseni ja metelin väliin. Värikkäät kukat eivät jotenkin tunnu luonnollisilta, mutta hämärässä ne ovat kaikki kauniita. Hän hyräilee ja valvoo verannalla untani, se tuudittaa meitä molempia. Kunnes jokin äkkinäinen liike, jokin viittaus käsittelemättömiin tunteisiin tekee tästä raskasta, yhtäkkiä sävelmään ei voi keskittyä, kunnes alkaa sade. Jotain muuta puhuttavaa. Piirrän kuvan tuosta pelottavasta eläimestä, nyt voin hyväksyä sen. Juoksen ja tuo puu, itseni ja metelin väliin.

Alkuperä lähestyy kun piilotamme kauneutta, kaikki on niin auki, kaikki on niin kaunista. Yhdyskunta on keskushermoston jatketta ja vastaavanlaista syiden etsimistä; jos menee katsomaan elokuvaa nähdäkseen Marilyn Monroen, näkee joka kerta myös vastaleikkaukset, miten mies hurmioituneena sulkee silmänsä. Silmänsä! Hänen kasvojensa hehkuva puna on valheen väristä, hän säikähtää kuuromykän pitämää ääntä. Valo yössä on ehkä merkki sivilisaatiosta, kuin naamio, reikä seinässä, jotain kodikkuudesta on kadonnut. Kävely hämähäkinseittien lävitse, osa tarttuu, osa toiveista toteutuu. Sen jälkeen kaikki harventuu. Kuin kiiruhtaminen lämmittämättömän huoneen lävitse, ilma olisi kylmää jos ehtisi sopeutua. Myöhemmin jäljellä on ainoastaan katkelmia.

Me niin helposti, verrattuna kaiken nykyiseen suuruuteen, luemme vanhoja kirjoja ajatellen, etteivät kaupungit tuolloin vielä olleet aivan järjettömissä mittasuhteissa...

Mutta katsokaapa vaikka 1920-luvun Berliiniä!

Naisten vaatteiden avulla laskeudumme kuolleiden maailmaan. Siellä hörökorviimme osuu takaapäin aurinko ja sivelemme harottavin sormin viileää vettä kaljullemme. Luoja mitä syntiä. Tule kanssani kirkkoon aamulla.
Jonnekin piiloon. Jossa kastutaan. Mutta sillä tavalla, että se ei ole märkää, vaan kuin se mönjä ihmisten silmissä.

Ja hän soitti minulle ja kysyi, johtuvatko nämä kaikki värit sinusta. Sade tulee jostain takaa, kuin kottikärryillä. Pusikosta, toiminnasta muistuttaen. Naputtelen ja koputtelen kaikkea konkreettista. Kaktuksen piikit nyps. Kaikki väräjää, kaiken voi kuulla. Kuten pöydät. Se tekee ihmisistä mielipuolisia, pöytien soittajista.

En osaa vielä sanoa onko levinnyt jätesäkki tunkeilevampaa ja yksityisempää kuin matkalaukku. Tuollaiset asiat on vaikea nähdä erillään elämästä, kuten stereotyyppinen tiedemiehen työ, omalakisina. Tässä käytäntö on varsin hätkähdyttävä.

Mutta ajatus kulkee langattomasti ja merkitsemme muistiin vain ne muodot, jotka eivät ole vielä tunkeutuneet tajuntaamme, Kafka sanoi. Joita ei ole siis kannettu käytännön poikki. Eikä kysymys ole esineiden ja kotitöiden symboliarvosta, että ne kuvastaisivat jotain syvempää juopaa vaikkapa ihmissuhteessa.

Se että minä jätän tiskaamatta ei ole mikään ”kauan tuloillaan ollut murros”. Jos mielikuvitus ei toimi tyhjässä huoneessa, saattaa huone silti alkaa täyttyä erivärisistä köynnöksistä. Sillä kirjoittaja on jossain muualla. Tai ehkä hänkin on tyhjässä huoneessa. Ja niin edelleen.

Tuntuu hölmöltä lukea ja saada samaan aikaan, sattumalta, kuvattu aistihavainto. Kuten rakennusparakista puhuttaessa nenään hiipivä seisoneen tupakan haju. Onko sinulla vihreät silmät? Ei vaan ruskeat, mutta reunat hieman vihertäisivät. Niistä ovat ne tukirakenteet jokseenkin rikki.

Aurinko laskee sinun silmissäsi.

how many angels
a triangle contains

Kävin siellä kuuntelemassa hänen stereoitaan, opin sellaisen tavan jostain, kenties amerikkalaisista sarjakuvista. Se on harvoja keinojani rauhoittua. Hyvin pian sosiaalinen todellisuus kielsi tai kieltää sen minulta, ainoastaan hyvin äidillinen ihminen lainaisi omaa tilaansa. Äidilliset piirteet eivät ole enää toivottuja yksityishenkilöissä.

Monet heistä ovat kuin kävelemään opettelevia varsoja. Hän puhuu itsekseen, kuin rukoillen tavallaan, hymähdän. Kaikki on tapaa, jotenkin. Usein kun herään, käteni tuntuvat valtavilta. Sormeni turpoavat, en saa sormuksia sormistani. Olisi ehkä syytä vaihtaa kuvia vastaanottoni seinillä. Olisin varmasti huono näyttelijä, kasvoni eivät pysty ilmaisemaan tunteita.

Olisi ehkä syytä muistaa se lohtu, jonka saan sateesta. Sadepalatsista, sateen metästä. ”Mies tehostaa itsenäisyyttään ja vapauttaan vastustamalla muiden tietoisuuksia”. En haluaisi varjostaa ihmisiä. Oletteko itkenyt? Näytätte siltä. Se on Nykvistin pehmeää valoa, minun tulisi pyrkiä jotenkin muistamaan tämäkin. Tämä huone muuttuu pelottavan kylmäksi yksin.

Typerää puhua puista kuin piirteistä kasvoissa, se on vain etäisyyttä. Putosin katolle, kohti latteaa.
Kaikki samat ovat yleistyksiä ja Duras sanailemassa luonnosta ja rakkaudesta on vain vanha levinnyt nainen sormuksia ja tupakkaa sormiin pujottamisen tilassa. Toisaalta salin keskellä peili näyttää metsältä ja sateen jälkeen tuoksuu kalalta, joten varmasti kalan tuoksuun ja tuohon kaikkeen, ikääntyvien naisten rintoihin, vaatteiden kuivumiseen auringossa, liittyy paljon kosteuden hajua.

Metsämaan elinvoima perustuu kuolemaan: pudonneita sanomalehtiä, kuvia neulasista, maadottuvia runkoja ja oksia, kaikki ne ruokkivat sieniä, jäkäjäkiä ja kuuliaisia, toukkia, matoja. Kännykät ovat täynnä mehiläisten sieluja, ne soivat, kuolleet teeskentelevät heräävänsä. Mehiläiset pistävät muusikon herkkiin käsiin, saamme kiittää paljosta aistiemme epätarkkuutta. Tämän ajatuksen sain kiinni kuin kalan. Mitä enemmän syön sitä, sitä enemmän pidän siitä. Mitä enemmän syön sitä, sitä enemmän kyllästyn siihen.

Kun huonekaluja tai muita tiivistymiä kasaa tarpeeksi päällekkäin, alkaa keko muistuttaa kokkoa. Palaminen on samanaikaisuuden naurua tilassa. Tämän muistavat ruskeat kirjekuoret maatessaan nipussa jossain huoneessa, jossain pöydällä, jonkin pölyn alla. Joskus harvoin sade pääsee kastelemaan, kenties sinä aamuna jolloin heräät ylikiitävien hävittäjien ääneen. Pehmeät ja huokoiset kohdat säilövät tuota ääntä, niistä sen voi puristaa ja valuttaa. Ehkä voitaisiin puhua raajojaan asuttavasta kielestä, kuten aiemmin puhuimme rajojaan kadottavista ihmisistä. Kirjan hyllystä poistamisesta aiheutuva viileä ilmavirta, hämähäkki otsan alla. Kaikki liikkuu ja muuttuu, kokon ympärillä mykkien heimo, sitten sataa. Ääniaallot liittyvät kasteensa vuoksi nesteeseen. Liskot alkavat yön, rapistelevat nurkissa, katkenneiden raajojen limainen regeneraatio. Hänen allaan on mustia jätesäkkejä kuin verta, mutta pimeässä sitä ei huomaa. Pimeässä mykkä kuin kala. Tiedämme hänen hukkuneen veteen muodostuneiden renkaiden vuoksi.

Yhteisöllisyyden, tai yhteinen yksilöllisyyden tunne, halu ostaa iltapäivälehti ja lukea se jossain muualla kuin kotona, ravintolavaunu ei ole niin merkittävä kuin hotellihuone, joskin siinäkin on jo liiallista eristymistä, se kasvaa huoneessa.

Ajatuskulku syöksyä alas parvekkeelta, tai tyrkätä joku, tai avata liikkuvan auton tai junan ovi ja yhtyä viivaan, joskin siinäkin on liiallista kuvallisuutta. Se lähtee lapsesta hakkaamalla.

Julkisuuden henkilöt näyttävät yhtä vastaheränneiltä myös vieraissa kaupungeissa, näissä on aina kysymys itselle vieraista asioista ja siitä, miten tutut asiat suhteutuvat tuohon kaikkeen, joskin on sairasta ja väärin ajatella julkisuuden henkilöitä kiintopisteinä. Ehkä olen lattea.

Nukahtaminen kulkee mukanamme. Se aukeaa kuin solmu, vaikka jokin haiseekin toisella tavalla. Pehmeys sänkyvaatteissa viittaa usein turvalliseen hieroutumiseen. Joskin on vaarallista puhua nukahtamisesta, sillä se mitä tarkoitin sanoa oli, että olet huomenna, joka tapauksessa, aivan toinen ihminen.

rivitys siten kuten sen tarkoitin täällä.

Matkustamme jonkin metaforan avulla ja pian olemme useassa paikassa samanaikaisesti, useammankin kuilun ylitse. Silti nimikirjaimet sisäsivulla ovat hataria, silmäpussit ovat täynnä tulevia kauhuja.

Varjostuken sinertäviä sävyjä, hyvä on, kenties heijastumia järvestä tai lumesta, mutta ne muistuttavat myös sairaudesta, verisuonista, siniverisyydestä. Rumuudessa on kysymys riitasoinnusta, ylevistäkin asioista löytyy toinen puoli, mustasukkaisuus tai jonkin eläimellisyys.

Valkean joulun paikallisuus on elävä kuva ja yhtä epäreilu. Siinäkin on kysymys karttamaisesta muovautumisesta ja siirtymän arvioimisesta, taikinasta. Jos kohta ei kiven sisään, ei onkaloihin, ei esiin naputeltavia sokkeloisia patsaita.

Mutta veden pinnalla kelluvat sommitelmat väistyvät, laajenevat renkaat osoittavat kohdan johon on hukuttu. Etikkatynnyreiden pohjaan valuneet kolikoiden ketjut, joita rutto asuttaa. Television kohinaa asuu vanha intiaani,

hän tai se on kulkeutunut lumisateen ja vedenkierron mukana. Tämä shamaani näyttää varjokuvia metsästä, muodostaa sormillaan pupujusseja ja oravia, aiheuttaa häiriön virtaan, joka murtaa aallon. Sekin on tulva, metsä kaadetaan meidän päällemme.

Tuossa sohvassa näkyy sanojen kuluma,
niiden lian takana. Terävyys tulee liian
kalliiksi. Tyhjyys mahdollistaa sanojen
ymmärtämisen ja toisaalta ilmiöt, tai
huonekalut. Pitääkö kulttuuri jotain ääntä?
Tietenkin tyhjyys estää myös esimerkiksi
näkymän. Ajatus, sateenvarjo (omiaan
häikäisyä vastaan), mieliala. Ja aistit
estävät toisiaan, kuten Bresson, joka
valitsi näyttelijät aina puhelimen
välityksellä. Pelkät silmät ja pelkät korvat
näyttävät yhdessä hullummilta kuin
yksinään. Tupakointia vesisateessa
mutaisella peltotiellä mustavalkoisessa
unkarilaisessa maisemassa.

En oikein tiedä kiinnittääkö arjessa väreihin huomiota. Mutta sinä aikana kun siinä istuin ja selailin lehtiä oli hän ehtinyt kaivaa otsansa verille. Pää valui väistämätöntä punaista ylijäämää. Toisaalta kasvit etualalla kehystävät syvyysvaikutelmaa ja toisaalta tila täytetään väreillä tai koodilla tai muulla etenemisen merkillä. Ehkä se muistuttaa meitä jostain vanhemmasta symbolista, kuten täytteestä piirakassa. Joten miksei verikin. Kuten itkeminen, joka tyhjentää painetta kuin porrastettu venttiili, palauttaa hermostoa lepotilaan. Sitten huudetaan nimeäni.

Olisi vähättelyä kutsua sitä toiseksi todellisuudeksi.
Mutta kuin kiviä pyhättöni matolla, näinkin kaukana uloskäynnistä.
Kenkien tuomia siirtolohkareita, minkä aikana. Muistosi päälle rakasteltuja esteitä.
Vielä tästä tulee ehjä. Aikanaan se kuluttaa ihmisestä rodun merkit.
Aikanaan se hioo meistä etäisiä. Tämä on sellainen kaupunki,
että pian on kaikki entisellään. Tuo merkillinen ilme, jokin palaa kasvoille.

Jos ruumiin avaa kultaisella leikkauksella kuin maankuoren, kääntyvät etanat kotiloineen esiin. Märän kannon alla sisälmykset liikkuvat sivuun ja rapisevat pitkin ulkopintaa, mutta vielä höyry nousee kohti, kuin suurentuen vähitellen. Tyhjä tila täytetään kukilla joko lomittain tai päällekkäin, lihavoittaen vaikutelmaa, kuten ruumisarkussa tai jossain taulussa. Lehdetön puu heijastuu veden pintaan, jota ei näkyisi, elleivät muutamat putoavat sadepisarat rikkoisi sen tasaisuutta. Kaikki vedet alkavat muistuttaa minulle tuttuja vesiä. Jos tarpeeksi kauan samotaan pitkin karttoja, kuin onkala, luotaintyöntävä.