Huoneemme on kiinni, itseensä suljettu tila. Se on kartta herkkyyden puutteesta, hieman kömpelösti kasattu kokoelma tyhjiä palasia, joiden jättämät onkalot voi kaataa täyteen musiikkia kuin jotain virvoittavaa juomaa. Mutta sitä ei voi jäädyttää ulkoa eikä ylikuumentaa. Kaksikymmentä vuotta sitten syötyjen hedelmien maku, hämmästyttävää itsepintaisuutta. Ymmärrätkö paremmin, jos myönnän, että kieli on minulle vieras, mutta luen silti sinulle osoitettuja kirjeitä ja sinä ymmärrät jokaisen sanan meren alkaessa kierron kohmeisissa sormissa. Teksti on tällainen puu ja liikutun miten kuoret esittävät todellisuutta. Kun olet yksin olen nähnyt ei ole kasvoillasi esiintyviä tunteita. Täällä on lämmintä jo, eikö olekin helpompi hengittää?

Tämä on minun ja sinun, halaamisestetiikkamme, sateen pakkoliikkeet hiusten lehdillä, ovat samoina pysyvät näyttelijänkasvosi, kun minä leikkaan katseeni täältä pisaraan ja pisarasta toisiin kasvoihin ja jotakin on tapahtunut, vaikutelma on eri ja äkillinen pään liike kuten kottaraisella ja silmiesi kuvakulmissa erilainen vastus, reunat ovat arvaamattomia, sydänosa on, kuten suonikuviot, pehmeitä ja heikkoja tuulen vireitä, minä rauhoitun, ne tuovat jonkin tuoksun poikuudestani, aivan kuin silloin kesken kaiken asemalle matkalla kohti sinua taivuin sivuun ihmisten janoista, kuten vasenkätisen kirjoitus ei taivu ja sateen naamio on ehdottoman puhdas, pakkoliikkeet ovat omiani, on monia helpottavia ja vapauttavia tuoksuja, niiden salakavaluus saattaa särkeä poseerauksen. Lempeänä kuin muisto täyttää mimosan tuoksu japanilaisen tarhan.