Thursday, January 08, 2009

-
Niin. Fiktioissa henkilöhahmot ajavat minut hulluksi; (n/h)e ovat aina kirjoittajan luomuksia, siis jossain mielessä sairaita. Esimerkiksi narkkari tai postivirkailija (ammattinimikkeet täysin sattumanvaraisia; tarkoitus on merkitä ketä/mitä hyvänsä ”normaalia” ihmistä, ei esimerkiksi liittää narkkariutta sairauteen) ovat heijastuneet ”taiteilijan” aivojen lävitse ja siten saaneet tartunnan ”taiteilijan” ”kauniista” kivusta ja ahdistuksesta. Oikeastaan en tarkoita kipua, se on tässä vaiheessa, viimeistään, jo varmasti yleismaallista, vaan tiettyä elämänasennetta ja ajatusmaailmaa (jollaista ei tietenkään ole olemassa, taiteilijalle ominaista siis, sellaisen myöntäminen ei kuulu asiaan aikana, jona yksilöllisyys on lähinnä valinta, oletettavasti). Kiveksenpehmeää sentimentaalisuutta, sopivaa ajattelevaisuutta, sopivaa moraalisuutta. Tai vastaavasti sopivaa kovuutta, näennäistä moraalin halkaisemista (missä yhtymä kiveksenhalkaisemiseen sic). Henkilöhahmoja seuratessani pystyn ajattelemaan vain suuria sammiollisia tekoihmisiä, joista (sammioista) kirjoittajat noukkivat näitä hankalasti ohjattavalla kouralla (kuten tivoleissa, tai elokuvien tivoleissa, missä mielikuva lisäraajoista ja haparoimisesta suhteessa kirjoittamiseen jne). Sillä on mahdotonta kuvitella, kirjoittajana tai henkilöhahmona tai puhujana joka on (ilmeisesti, oletettavasti) kirjoittaja itsekin, että taiteilija pystyisi kirjoittamaan mistään muusta kuin itsestään, mihin taasen liittyy lähinnä ajattelemista, lukemista ja erilaisia riippuvuuksia. Enkä tarkoita toisen ihmisen nahkoihin astumista tai mitään alkemistista, mystistä tyhjästä ke(h)ittämistä ja Tekstin kautta puhumisesta. Ainoastaan: Toinen (tai: Mikähyvänsä) ei edes ole Toinen, vaan Minäitse; toisen kirjoittajataiteilijan rampa näkemys ”muista ihmisistä”; vaikka taiteilijalla ei ole mitään mahdollisuutta puhua muista ihmisistä, ainoastaan taiteilijoista, ainoastaan ”meistä”. Kiitos.

Tuesday, December 30, 2008

Hänen hymystään muistaa, että rakennukset saattavat luhistua kuten ihmisetkin. Laiva vuotaa, ei näe sumussa; aivojen kotiloiden syömä repaleinen tervaus kun pyyhkäisen kärpäset kädelläni pois. Jos ihmiset sen sijaan sortuvat, uhkapeleihin tai juomaan, jotain kohti, jonkin ympärille. Kuin kirkonkylä. Nimi tulee merihevosesta (minkä nimi), simpukat ovat vedenalaisen puun lintuja. Piiloon raahautuvia, kuolemaa tekeviä elefantteja, häpeää, omaan tekemiseensä uppoutumista. Hippokampus.

Tuollaisten öisten palojen jälkeen ei uskalla katsoa raunioita, hampaita tai sormia, merkittävää on omaksua ne ja piiloutua niiden taakse, käyttää niitä maamerkkeinä; lajillamme oli kerran häntä. Kuten herätessä huutaen nimeä, toisen jonka vierestä. Hän näyttää nuoremmalta tarpeeksi nukkuneena. Se on merenkäymistä, veden oppii täyttämällä keuhkonsa, luhistumisen katsomalla pitkän kasvuston kumartumista. Ehkä kysymys on metsästä joka räjähtää kiven rikkoessa heijastuksen. Tai hampaat, delfiinien kaksiteräiset rivistöt, aalloilla kaikuva hykerrys, se narahdus, se naksahdus, se keskustelun avaus.
Käytännön sovellus havahduttaa hänet;
hän nousee ylös ja samassa varjo peittää naisen;
vaikka mielikuvitus ei toimisikaan, saattaa huoneessa silti leijua
erivärisiä osasia;
katsoja saattaa puristaa silmiään kiinni jossain muualla;
tuntuu hölmöltä lukea jotain ja saada samaan aikaan kuvattu aistihavainto;
valo värjää vaaleat naamakarvat oranssiksi, se helpottaa naisen oloa;
kuin jokin rauhoittava olemus hevosta – tai ehkä tiikeriä;
kynsien alla on luumunväristä, kuultavaa likaa;
nimenomaan heijastukset tuntuvat jatkuvan, nekin paljastavat jotain;
rakastelu, hengityksen tuoksu, pöyristyttävän karkea unen ääni
viereisestä huoneesta,
ensin kasvavat koivut,
sitten männyt,
lopuksi kuuset; lopulta on pelkkiä kuusia, pimeää

Tuesday, September 30, 2008

Kerran huomasin puiden olevan raavittuja, kaiverrettuja. Julmistuin, kutsuin heidät puhutteluun. He selittivät, etteivät kirjoittaneet, eivät merkanneet. He valuttivat puista mahlaa. Vesi valui silmistäni puroina. Kutsuin niitä riemun ja helpottuneisuuden puhdistaviksi puroiksi. He riemastuivat, he halasivat toisiaan, he hakkasivat rytmikkäästi karahkoilla kiviä ja puita. Kämmeneni alla puun arka sisus tuntui ohuen vaatteen lävitse kohoilevalta iholta. Supistin huuliani ja päästin toppuuttelevia ääniä.
Tässä talossa asuu perhe, asetin heidät. Venäjän Karjalassa, se on vanha kirkko keskellä metsää. Sen kyljestä kasvaa nukkainen puu. Lähimailla on ikivanhoja puisia hautoja, jotka ovat kohonneet ylös maasta, ehkä rakennelmien puu on juurtunut ja kasvanut. Ehkä maa on vetäytynyt.

Aluksi heillä oli vaikeuksia. He kysyivät keitä ovat, miksi ovat. Olin pettynyt. Mutta he tottuvat. Luulen heidän tottuvan. Kenties he lopulta toteuttavat jonkin tragedian tai perustavat yhteisön orastamaan. Sen kaltaisia asioita.
Muistan tunteneeni erään apulaisen, teknikon, hakkerin. Pieni kaveri, erään sankarin apulainen. Loppumattomalla tarmolla hän purki koodeja ja korjasi liitäntöjä, kesken tulitaistelujen. Summamutikassa leikkaavia laservaloja, kuplivia seiniä ja kaiken keskellä tämä pieni... Hämmentävää tarmoa. Hänen toimissaan, hänen luonteessaan. Autiolla saarella asuvan piirteitä. Muistelen häntä usein, astellessani julmia käytäviäni. En tiedä miten hänen kävi. Kenties hän vanheni. Kenties hän keksi keinon siirtyä paradigmojen välillä. En välitä enää.
Ihmettelen häntä usein, öisin tassutellessani hakemaan kylmäkaapista maitoa.
Se on kuin taittaisi niskansa pohjamutaan. Nesteen kylmyys.
Tuota en tullut ajatelleeksi. Ehkä voit kuulla tunteet äänestäni. Onko se mahdollista?
Joten siirryin, tein muutoksen. Liikahdin ja loksahtelin uusiin, tuoreelta tuoksuviin. Syvä nuuhkaus kanervaa, hankalien tilanteiden kiehtovaa haisua. Siirryin monopolista multinationaaliin. Tuotannosta pääomaan. Käsityöt vaihdoin toisintoon. Itsenäisyyden kulttuuriin. Ja millaiseen! Ihanasti epävireiseen, tosin se voi johtua siitä että olen tukehtumaisillani tähän herkulliseen... Epistemologian vaihdoin autonomiaan. Alkuperäisen historialliseen. Jonottamisen sujautin tiskin alitse, sain paluupostissa ontologian. Se vaihtoi vainoharhaisuuden diskurssiin.

Pidän tukikohdastani täällä Antarktiksella, erityisesti tuosta kuolleesta kärpäsestä palatsini nurkkauksessa. Silmien hieromisesta holohuoneessa. Organisoinnin tilalla minulla on scifiä. Juonen sijasta Minä, koodin labyrintti. Metonymiaskitsofreniasattuma. Huoneista teleportteihin. Tämän jäävuoren huipulla kristallipalatsini, korkea ja matala näyttävät vain tekstin jonoilta, ne rakentavat, tai parodioivat, siis nakuttelevat karikatyyria historiasta. Tekijästä sijaintiin noin suunnilleen.

Ja tämä käytävilläni kaikuva rakkaus! Sen ärsyttävän sinervän muodon tunkeutuminen. Puhelen sille ja itsekseni, näitä ajattomiani. Muokaan huoneita oletetusta supersankarin lapsuudestani tai luon uudelleen sen sateisen kadun, sen katulampun. Ekspressionismista fotorealismiin. Toisaalta en oikein tiedä miten sumuun tulisi suhtautua. Homo superiorin sielunmaisemaan kuuluu ravistava havahtuminen siihen, ettei voi enää käydä normaaleissa pubeissa. Siirryin maailmaan jossa juomat ovat ilmaisia ja ihmiset televisioituja. Protonisuihkussa hekin hajoavat. Jopa androidit, jotka ensin kuoriutuvat ja lopulta repeävät ja räjähtävät kuin oksat. Fysiologiasta bioteknologiaan.

Minulla oli pienenä tapana käydä omenavarkaissa. Se jännitys! Tuntu siitä, että tekee jotain singulaarista. Olen kasvattanut viherhuoneessani omenapuita ja kokonaisia pihamaita, mutta se on vaikeaa, tunnelman luominen on vaikeaa. Kuten kynnet. Niiden leikkaaminen täytyy opetella, se on luonnotonta. Muistan että kynsieni alla oli likaa. Käydään pöytään. Kaikki tämä puhe tyhjällä vatsalla. Ei sillä että olisin nälkäinen, mutta meitä on nyt useita, symmetria ongelma.

Sunday, September 28, 2008

Kaikkein keskeisimmät ja kipeät kyllä avataan uudelleen. Silmän iskemisen lisäksi. Mahdollisesti liikaakin, tyylin tunnistaa välittömästi. Liian pyöreät ja paisutetut happikaappivihannekset, repeävät. Kirkkaan päivänvalon riivaajat. Onhan kysymys näytelmästä, joka on olemassa vain silloin kun koneisto on käynnissä. Kiirastuli kesällä. Asioiden kohtaaminen, en sanoisi että korkin poksahdus on asioiden kohtaamista.

Olosuhteisiin nähden ja hetkellisesti. Hyvin kepeää, hyvin myrkyllistä. Raskaita, raskaita. Keskustelut tuovat mukanaan älynkäyttöä. Vaikka kaikkea laimennettaisiinkin sopivasti. Miten patoumat saavuttavat räjähdyspisteen, miten kaikki paisuu sietämättömäksi. Se hetki on parempi jättää kuvailematta. Tilalle uusia alkuja. Kaikki se musta velli on luvassa, paljon myöhemmin.

Ehkä uusia repeämiä ei enää synny, mutta kaikkein keskeisimmät ja kipeimmät kyllä avataan aina uudelleen. Pienen ihmisen tavaton ruumis. Tragedia. Tragedia. Aina monumentaalisia tapahtumia. Se ikonimaalauksen tarkastelua muistuttava hengellisyys. Runollisia tai. Sommitelmallisia tai.
teellisia keinoja hyvin vähän. En luonnehtisi sitä realismiksi. Tämä on se ilmestys, jonka edessä agitaattori lankeaa polvilleen.

Toinen samanlainen tapaus, ei niin merkityksellinen, mutta niin kaunis ja epätodellinen, että kuvaa latistetaan tahallisesti. Kavioiden kajahtelua ja kursorista kimpoilua seinistä. Hevoset ovat jälleen päässeet karkuun teurastamosta.

Saturday, September 13, 2008

II

en pysty näkemään sitä
minulla ei ole käsitteitä sille

vaaleita laikkuja seinissä
maalausten paikoilla kuin
kalpeaa ja kosteaa ihoa

ja lattioillani on pieninä
kekoina tatuoidun ihon

hilsettä ravut rapistelevat
matkatavaroissa kaiken

sen keskellä syntyi oikein
kaunis rakkaustarina jo 30
vuotta

vanha pari miksi heidän
pitäisi olla aina nuoria
se mitä ihminen on aiemmin
nähnyt ohjaa häntä eteenpäin
muutoin hän hukkuisi kaiken
runsauteen

aivojen poimut kun ne suoristaa
auki paljastuu kaikki se tulehtunut
jäännös tavut tai valolla arka

se ettei hänen taustastaan kerrota
ei tarkoita etteikö häntä silti voisi
redusoida johonkin myyttiin
kitaran muotoinen nainen haluaisin
nähdä pystyykö siihen ilman fantasiointia
ja jokainen ele kuin puristaisi kananmunan
matkin lintua ilahduttaakseni häntä mutta hän kauhistui
anteeksi en kuullut sinua aallot
pauhasivat hän vaihtaa väriä
hänen ihonsa vaihtaa väriä ! kuin metafora kiristetty kangas
kuin rummunkalvo jonkin eläimen asunto
malja on sumuinen siinä maalauksessa se on kaikille
sama sumuinen näkevät kuluman kulman kuin filminauhassa
kuin koskettaisi palavaa kynttilää
”äänitetty vallankumouksellisella järjestelmällä
8-raitanauhurilla jopa kahdeksalla mikrofonilla
mahdollista saada aikaan ennenkokematon monikerroksinen kakofoninen
100-prosenttinen ääni”
se kun vanha nainen kokeilee rahan aitouden hampailla ehkä se on
söpöä jos nuori tyttö ehkä se on groteskia jos vanha tyttö
jos ikäloppu silloin taas söpöä
minun täytyy edetä kuin viiva jos kehityn
ja kirjoitan kuin upottaisin laivoja ja epävarma reagoin
kuin lapsi tunnen itseni koiraksi
anteeksi en kuullut sinua tämä fantastinen
järjestelmä vei kaiken huomioni nämä rikkaat ja syvät korkeat taajuudet

tämä sorjakaulaisen kukon kurkkulauludoodledoo
astuu kanoja päivät pitkät viisi kaunista vaimoa
viisi munaa joka aamu katsokaa kuljen
tämän vesiputouksen lävitse kuin unessa
puristaen tiukasti kainalossani

Thursday, September 11, 2008

I

Vesiputouksen juurella tarkkailen itseäni, mutta kerron siitä myöhemmin, pauhu on niin lähellä. Sielu katoaa tässä metelissä, tottuneena asioiden valheellisuuteen. Kuin pienet makeat virtaukset, juon lasit ikkunoista. Sillä tavalla viinirypäleet ovat usein läpikuultavia, sade joka putoaa talon lävitse. Aina useasta kohdasta, totuus ei asu vain yhtä huonetta. Tässä juurella, valtava paine käsissäni. Kuin virtsa jonka lasken joka aamu. Täten ihoni ei halkeile ja hiukseni kelluvat vedessä sumun lailla.

Noina putouksen alla viettäminäni päivinä aloin peitellä jälkiäni; en enää kirjannut ylös kokemaani, ettei tuota alkuperäisyyttä riistettäisi minulta. Silti minulla on niitä kuin hyönteisiä muovitaskujen alla. Kuulen miten iho nousee kananlihalle. Hyvin suuri häiriö, kuin pilvenpiirtäjä tai veistos. Ehkä sitä on ilmassa. Sulkisit ikkunan. On pidettävä kiirettä, kaikki on häviämässä. Kaikki näyttää kiteytyneeltä, kuin joltain fossiiliselta toukalta. Mutta se on liikkuvaa vettä. Voitte katsoa minusta kuvia. Kun niitä selaa tarpeeksi nopeasti on kuin liikkuisin.

Sunday, August 17, 2008

Yhä viidenkymmenen vuoden jälkeen hän on täällä, haistan sen, yhä korkealla. Aavistus kaksikymmentävuotiaan saavuttamattomuudesta. Näin korkealta katsoen se voisi olla jäätikkö tai Miami; tarpeeksi korkealta voi nähdä menneisyyteen. Rauniot merkitsevät onnea, sanat esineitä, lähempänä ne katoavat, minä, katoavat. Kuiteista ja tositteista näen missä olen ollut. Painaumia, olen painanut pääni maata vasten rukoillessani tai muistellessani; hänen ruumiiltaan ajettiin parta, se paloi kirkkaalla liekillä ja intensiivisesti, tuhka oli lumivalkoista. Edelleen hän yllättää minut pesuhuoneessa tuijottamassa itseäni silmiin, henkäillen hiljaa. Leikkaan itseäni kun ajan partaa, se on kielihaava, hän sanoo. Muistat vain miltä se näyttää, et miltä se tuntuu, tai toisin päin. Kaikki näyttää pienoismalleilta, jokin on nyrjähtänyt, tämä talo on rakennettu taivaaseen tai helvettiin. Käymälöissä vasta toisten virtsan ääni vapauttaa omani. Hänen ihonsa näyttää olevan liikkeessä, kuin tuuli dyynien yllä. Muistan syyllisyyden, ääni tuottaa sen, siirrän vaistomaisesti jalkani leviävän verilammikon tieltä. Kasvot ja kädet aina lähikuvissa, siksi leijonat syövät kasvoja ja käsiä, käsien peseminen verestä, hypnoottista. Löysin uusia maisemia kun ajelin pääni, uusia muotoja. Mehiläiset keittävät hunajaa kylkiluiden katoksessa, raadot katseen paikkoja. Katso! hän huudahtaa ylpeänä. Tein sen omista hiuksistani.

Monday, July 28, 2008

Minä olen toisaalta keksijän poika, voin vain löytää uusia kokemuksia. Juuri sen vuoksi saan poliitikoista migreenin. Ja sitten kun tapasin hänet, aistin hänessä kuoleman lähestyvää kauneutta. Olisi ollut typerää olla hakeutumatta hänen seuraansa. Jos kuljen joskus näyttämön poikki ja tiedän hänen olevan siellä, tiedän että kävelen alueilla joilla enkelitkin varoisivat askeleitaan. Täytyy muistaa säilyttää normaali rytmi, tietää missä syke on. Kiihkottomasti, kuin kasvit tai planeetat. Ja tunnen hänen poskipäillään yön kosteaa ilmaa, hän lausuu jotain omituisesti, ehkä siksi koska pitää sitä yhtenä sanana. Olin etsinyt, minulle oli iskostunut mieleen että hän on nainen nimeltä se ja se, juoksen ja tuo puu, itseni ja metelin väliin. Värikkäät kukat eivät jotenkin tunnu luonnollisilta, mutta hämärässä ne ovat kaikki kauniita. Hän hyräilee ja valvoo verannalla untani, se tuudittaa meitä molempia. Kunnes jokin äkkinäinen liike, jokin viittaus käsittelemättömiin tunteisiin tekee tästä raskasta, yhtäkkiä sävelmään ei voi keskittyä, kunnes alkaa sade. Jotain muuta puhuttavaa. Piirrän kuvan tuosta pelottavasta eläimestä, nyt voin hyväksyä sen. Juoksen ja tuo puu, itseni ja metelin väliin.

Wednesday, July 23, 2008

Alkuperä lähestyy kun piilotamme kauneutta, kaikki on niin auki, kaikki on niin kaunista. Yhdyskunta on keskushermoston jatketta ja vastaavanlaista syiden etsimistä; jos menee katsomaan elokuvaa nähdäkseen Marilyn Monroen, näkee joka kerta myös vastaleikkaukset, miten mies hurmioituneena sulkee silmänsä. Silmänsä! Hänen kasvojensa hehkuva puna on valheen väristä, hän säikähtää kuuromykän pitämää ääntä. Valo yössä on ehkä merkki sivilisaatiosta, kuin naamio, reikä seinässä, jotain kodikkuudesta on kadonnut. Kävely hämähäkinseittien lävitse, osa tarttuu, osa toiveista toteutuu. Sen jälkeen kaikki harventuu. Kuin kiiruhtaminen lämmittämättömän huoneen lävitse, ilma olisi kylmää jos ehtisi sopeutua. Myöhemmin jäljellä on ainoastaan katkelmia.

Saturday, July 19, 2008

Me niin helposti, verrattuna kaiken nykyiseen suuruuteen, luemme vanhoja kirjoja ajatellen, etteivät kaupungit tuolloin vielä olleet aivan järjettömissä mittasuhteissa...

Mutta katsokaapa vaikka 1920-luvun Berliiniä!

Naisten vaatteiden avulla laskeudumme kuolleiden maailmaan. Siellä hörökorviimme osuu takaapäin aurinko ja sivelemme harottavin sormin viileää vettä kaljullemme. Luoja mitä syntiä. Tule kanssani kirkkoon aamulla.
Jonnekin piiloon. Jossa kastutaan. Mutta sillä tavalla, että se ei ole märkää, vaan kuin se mönjä ihmisten silmissä.

Ja hän soitti minulle ja kysyi, johtuvatko nämä kaikki värit sinusta. Sade tulee jostain takaa, kuin kottikärryillä. Pusikosta, toiminnasta muistuttaen. Naputtelen ja koputtelen kaikkea konkreettista. Kaktuksen piikit nyps. Kaikki väräjää, kaiken voi kuulla. Kuten pöydät. Se tekee ihmisistä mielipuolisia, pöytien soittajista.

Tuesday, June 10, 2008

En osaa vielä sanoa onko levinnyt jätesäkki tunkeilevampaa ja yksityisempää kuin matkalaukku. Tuollaiset asiat on vaikea nähdä erillään elämästä, kuten stereotyyppinen tiedemiehen työ, omalakisina. Tässä käytäntö on varsin hätkähdyttävä.

Mutta ajatus kulkee langattomasti ja merkitsemme muistiin vain ne muodot, jotka eivät ole vielä tunkeutuneet tajuntaamme, Kafka sanoi. Joita ei ole siis kannettu käytännön poikki. Eikä kysymys ole esineiden ja kotitöiden symboliarvosta, että ne kuvastaisivat jotain syvempää juopaa vaikkapa ihmissuhteessa.

Se että minä jätän tiskaamatta ei ole mikään ”kauan tuloillaan ollut murros”. Jos mielikuvitus ei toimi tyhjässä huoneessa, saattaa huone silti alkaa täyttyä erivärisistä köynnöksistä. Sillä kirjoittaja on jossain muualla. Tai ehkä hänkin on tyhjässä huoneessa. Ja niin edelleen.

Tuntuu hölmöltä lukea ja saada samaan aikaan, sattumalta, kuvattu aistihavainto. Kuten rakennusparakista puhuttaessa nenään hiipivä seisoneen tupakan haju. Onko sinulla vihreät silmät? Ei vaan ruskeat, mutta reunat hieman vihertäisivät. Niistä ovat ne tukirakenteet jokseenkin rikki.

Aurinko laskee sinun silmissäsi.
how many angels
a triangle contains

Saturday, June 07, 2008

Kävin siellä kuuntelemassa hänen stereoitaan, opin sellaisen tavan jostain, kenties amerikkalaisista sarjakuvista. Se on harvoja keinojani rauhoittua. Hyvin pian sosiaalinen todellisuus kielsi tai kieltää sen minulta, ainoastaan hyvin äidillinen ihminen lainaisi omaa tilaansa. Äidilliset piirteet eivät ole enää toivottuja yksityishenkilöissä.

Monet heistä ovat kuin kävelemään opettelevia varsoja. Hän puhuu itsekseen, kuin rukoillen tavallaan, hymähdän. Kaikki on tapaa, jotenkin. Usein kun herään, käteni tuntuvat valtavilta. Sormeni turpoavat, en saa sormuksia sormistani. Olisi ehkä syytä vaihtaa kuvia vastaanottoni seinillä. Olisin varmasti huono näyttelijä, kasvoni eivät pysty ilmaisemaan tunteita.

Olisi ehkä syytä muistaa se lohtu, jonka saan sateesta. Sadepalatsista, sateen metästä. ”Mies tehostaa itsenäisyyttään ja vapauttaan vastustamalla muiden tietoisuuksia”. En haluaisi varjostaa ihmisiä. Oletteko itkenyt? Näytätte siltä. Se on Nykvistin pehmeää valoa, minun tulisi pyrkiä jotenkin muistamaan tämäkin. Tämä huone muuttuu pelottavan kylmäksi yksin.

Sunday, June 01, 2008

Typerää puhua puista kuin piirteistä kasvoissa, se on vain etäisyyttä. Putosin katolle, kohti latteaa.
Kaikki samat ovat yleistyksiä ja Duras sanailemassa luonnosta ja rakkaudesta on vain vanha levinnyt nainen sormuksia ja tupakkaa sormiin pujottamisen tilassa. Toisaalta salin keskellä peili näyttää metsältä ja sateen jälkeen tuoksuu kalalta, joten varmasti kalan tuoksuun ja tuohon kaikkeen, ikääntyvien naisten rintoihin, vaatteiden kuivumiseen auringossa, liittyy paljon kosteuden hajua.

Metsämaan elinvoima perustuu kuolemaan: pudonneita sanomalehtiä, kuvia neulasista, maadottuvia runkoja ja oksia, kaikki ne ruokkivat sieniä, jäkäjäkiä ja kuuliaisia, toukkia, matoja. Kännykät ovat täynnä mehiläisten sieluja, ne soivat, kuolleet teeskentelevät heräävänsä. Mehiläiset pistävät muusikon herkkiin käsiin, saamme kiittää paljosta aistiemme epätarkkuutta. Tämän ajatuksen sain kiinni kuin kalan. Mitä enemmän syön sitä, sitä enemmän pidän siitä. Mitä enemmän syön sitä, sitä enemmän kyllästyn siihen.

Tuesday, May 20, 2008

Kun huonekaluja tai muita tiivistymiä kasaa tarpeeksi päällekkäin, alkaa keko muistuttaa kokkoa. Palaminen on samanaikaisuuden naurua tilassa. Tämän muistavat ruskeat kirjekuoret maatessaan nipussa jossain huoneessa, jossain pöydällä, jonkin pölyn alla. Joskus harvoin sade pääsee kastelemaan, kenties sinä aamuna jolloin heräät ylikiitävien hävittäjien ääneen. Pehmeät ja huokoiset kohdat säilövät tuota ääntä, niistä sen voi puristaa ja valuttaa. Ehkä voitaisiin puhua raajojaan asuttavasta kielestä, kuten aiemmin puhuimme rajojaan kadottavista ihmisistä. Kirjan hyllystä poistamisesta aiheutuva viileä ilmavirta, hämähäkki otsan alla. Kaikki liikkuu ja muuttuu, kokon ympärillä mykkien heimo, sitten sataa. Ääniaallot liittyvät kasteensa vuoksi nesteeseen. Liskot alkavat yön, rapistelevat nurkissa, katkenneiden raajojen limainen regeneraatio. Hänen allaan on mustia jätesäkkejä kuin verta, mutta pimeässä sitä ei huomaa. Pimeässä mykkä kuin kala. Tiedämme hänen hukkuneen veteen muodostuneiden renkaiden vuoksi.