-Päällystämme koko teoksen entisten tyttöystäviesi kuvilla.
-Miten kammottava idea.
-Vuoraamme sen kauttaaltaan. Mustavalkoisia taidekuvia, räikeänvärisiä ja tyyliteltyjä hajaotoksia.
-Miten iljettävä ajatus. Inhoan itseäni.
-Pelaamme häpeäkortin. Joku heistä voisi punastua.
-Se vain pahenee. Luulisi että aika haalentaisi sen.
-Joku raivostua. Se olisi hauskaa. Pelaamme itseinhokortin.
-Mutta se vain pahenee.
-Luulet aina löytäväsi jonkin aivan uuden syvyyden.
-Inhoan ja halveksun heitä. Joskus rakastin heitä.
-Senkin hirviö. Pakotamme sisäliepeeseen kasvokollaasin.
-Haluan purkautua jonkun sisälle. Hyvä jumala.
-Jos heidän olisi mahdollista lakata uudestaan puhumasta sinulle, helpottaisiko se?
-Se puhdistaa hetkellisesti. Haluan puhdistua hetkellisesti. Haluan tyhjentyä porrastetusti.
-Montako ateriaa olet syönyt tänään? Oletko syönyt taas yli 650 kilokaloria?
-Joskus rakastin heitä. Nyt näen tahroja ja vajavaisuuksia. Haluan purra heitä. Heidän tahransa on sellainen, että haluan purra heitä.
-Onko taas hyllyvän pyllyn päivä?
-Purra heitä rumaan nenään.
-Sinuna en katsoisi peiliin tänään. Olet kuin ajeltu kanankoipi.
-Aasi voi purra. Punkki voi purra.
-Onko sinulla nälkä ja/tai oletko koskaan harkinnut yhdyntää kustannustoimittajasi kanssa?
-Päällystämme koko teoksen kuristettujen tyttöystävieni kuvilla.
-Miten häkellyttävä idea. Anteeksi mutta se on minun kynäni. Ideasi herättää minussa pahoja aavistuksia.
-Vuoraamme sen kauttaaltaan. Mustavalkoisia siemennestetahroja, räikeänvärisiä ja tyyliteltyjä ruumiinavauksia.
-Ideasi saa luuni enteilemään sadetta. Miten iljettävä ajatus. Inhoan itseäni. Miksi olen tässä työssä?
-Pelaamme alitajuntakortin. Jonkun vatsan voisi avata kultaisella leikkauksella kuin orkidean.
-Olen jo kuukausien ajan tuntenut omituisen paineen ohimossani. Lisäksi päänahkani kutisee.
-Mahlaa valuvan orkidean. Pitäisin siitä. Se avaisi jonkin aivan uuden syvyyden.
-Se vain pahenee. Koipesi on todellakin hyvin sileän näköinen. Haluaisin painaa hampaat ohimoani vasten ja hieroa koipeasi.
-Pelaamme groteskin kortin.
-Saanko näykkäistä? Sopivasti kiusoiteltuna, katson aiheelliseksi varoittaa, saatan näykkäistä.
-Olet hirviö. Oletko miettinyt värimaailmaa?
-Haluan purkautua jollekin pinnalle. Haluan levittää jotain dekolteealueelle kevyesti hieroen. Haluan tuntea kämmenelläni myötäileviä karvoja.
-Kylmää, mutta ehkä keveää? Suorapuheista, mutta pinnan alla muhivaa?
-Miten pitkä sänkesi on? Tuon davidiaanisen koipesi sänki? Tuntuuko sen silittäminen vastakarvaan juuri niin ihanalta kuin otaksun?
-Harkitsemisen arvoisia olisivat ainakin värit E 120, E 150c, E 153, E 160a, E 131 ja E 104.
-Salmiakki ei sovi yhteen kanan ja partavaahdon kanssa.
-Pakotamme sisäliepeeseen ASCII-grafiikalla tehtyjä kuvia iskelmäartisteista.
-Oletko rehellisesti sanottuna ajatellut tälle jonkin yleisön?
-Pakotamme toimitussihteerin taukohuoneessa.
-Oletko harkinnut jotain hieman tavallisempaa?
-Pakotamme kaikki maan naiset antamaan Timolle pimpsukkaa.
-Oletko harkinnut suorapuheisuutesi rajoittamista?
-Pakotamme siunaukseen, ylistykseen, pelastukseen, valaistukseen, ohjeistukseen, alistukseen, uskoomme ja Ferrarin konepellillä.
-Naiset pelkäävät. Ihmiset pelkäävät.
-Pakotamme valitukseen ja voihkeeseen.
-Ensin olisi hyvä puhua jotain yleistä. Murtaa jäätä.
-Pakotamme itsemme opiskelemaan kieliä jotta voimme kääntää joutavia kirjoja kulttuuritekoina.
-Kehua mekkoa, mutta ei liian näkyvästi tai hyökkäävästi.
-Pakotamme pesemään paikat moneen kertaan.
-Ei ottaa sitä lääkitystä ihan heti ensimmäisenä puheeksi.
-Pakotamme heidät ajelemaan itsensä kaljuiksi kuin siipikarjan.
-Hunajaa korvilleni. Ideoillasi saat minut hyrisemään. Kirjaan tämän ylös.
-Onko tuo tahra ollut tuossa kauan? Se on kuin jokin manner, tai ehkä kysymysmerkki.
-Anteeksi mutta tarvitsen kynäni. Näen että olet pureskellut kynääni kuin mikäkin koira.
-Olen tyydytetty. Olen täynnä rakkautta. Olen totisesti kylläinen.
-Olet hirviö.
-Olen tyydytetty.
Monday, February 16, 2009
Monday, February 09, 2009
kestämätön dissonanssi –
silloin kun hän on vahvempi voima elämässäni,
syöksyy auto tieltä vaikka radiossa rytmi –
löytyy hänen hiuksiaan ruoastani ja taipeistani,
yli äyräidensä tulvii pari, huomattavasti
liikkuvat rinnat alla puseroni
lumipyryn ja kauluksen, takkivuoren vetäytymisen
alla keskellä pyristeli, suudeltava piste
poltti & kivisteli
silloin kun hän on vahvempi voima elämässäni,
syöksyy auto tieltä vaikka radiossa rytmi –
löytyy hänen hiuksiaan ruoastani ja taipeistani,
yli äyräidensä tulvii pari, huomattavasti
liikkuvat rinnat alla puseroni
lumipyryn ja kauluksen, takkivuoren vetäytymisen
alla keskellä pyristeli, suudeltava piste
poltti & kivisteli
Friday, January 30, 2009
on tuolloin epäilemättä ateria kesken, ennen lähtöä kesken aterian,
käännän tottuneesti pääni vaikeaan kulmaan; silmästä kuvainnolliseen
silmään ja eivätkö he olekin kuin muurahaisia, vieraita hiljaisia ja asiat
hoituvat, mieleeni tuli että yksittäinen sormissa tupruava savuke ei todella
riitä kuvastamaan kumimaisen venymän hahmoa kun viiltäisi kurkkunsa auki
raskasluomisesti, nimeäisi aseitansa/lentokoneitansa naistensa mukaan,
poikittaisen viillon työkalut, haaveileva mies, todella vaarallinen puhumattakaan
isovanhemmistani; muinaisista ihmisistä; perunakellari, sokerikahvin hörppäys
lautaselta narisevan tuvan lattian muisto;
kettukarkkeja, yöastia sekä vintillä aikakauslehtien vuosikerrat seinän takana
koko päädyn peittävä lintujen asuma villiintyneen itsenäinen kranssi;
heittämällä kiviä kasviin ne saa lentoon mutta
usein kaikki linnut pakenevat jo ensimmäisellä heitolla
käännän tottuneesti pääni vaikeaan kulmaan; silmästä kuvainnolliseen
silmään ja eivätkö he olekin kuin muurahaisia, vieraita hiljaisia ja asiat
hoituvat, mieleeni tuli että yksittäinen sormissa tupruava savuke ei todella
riitä kuvastamaan kumimaisen venymän hahmoa kun viiltäisi kurkkunsa auki
raskasluomisesti, nimeäisi aseitansa/lentokoneitansa naistensa mukaan,
poikittaisen viillon työkalut, haaveileva mies, todella vaarallinen puhumattakaan
isovanhemmistani; muinaisista ihmisistä; perunakellari, sokerikahvin hörppäys
lautaselta narisevan tuvan lattian muisto;
kettukarkkeja, yöastia sekä vintillä aikakauslehtien vuosikerrat seinän takana
koko päädyn peittävä lintujen asuma villiintyneen itsenäinen kranssi;
heittämällä kiviä kasviin ne saa lentoon mutta
usein kaikki linnut pakenevat jo ensimmäisellä heitolla
Wednesday, January 28, 2009
Miksi minulla on niin rumat kasvot?
Olen haaveileva olento, olen todella vaarallinen mies.
Nimeän aseita, lentokoneita, soittimia ja elektroniikkaa naisten mukaan.
Pelkään että menetän tämän yksinäisyyteni. Raskasluomiset katseet saavat minut himon partaalle. Atooppinen iho ajaa minut hulluksi ja täyttää minut halulla kynsiä läskin huoran appelsiini-ihosta pitkiä suikaleita. En pysty kuulemaan Jumalaa koska nämä ihmiset, nämä vitun hyypiöt puhuvat minulle kaiken aikaa. Tunnen tyttöjä, jotka leikkaavat valokuvista henkilöitä kuin kyseessä olisi jokin symbolinen ja syvällinen teko. Haluaisin hukuttaa tuollaiset tytöt jäätyviin suihkulähteisiin. Talven tuoma viileä kankeus, virtaava hyinen vesi, maagista, maagista. Käteni alkavat leijua kuin soittaisin pianoa, koetan saada mukaan aaltomaista, jousisoittimen kaaren liikettä. Muodostan käsilläni rinnat ja nännit, muodostan käsilläni silmät, nyt on aivan kuin tuntisin ja näkisin ne. Vielä on hieman pimeän pelkoa jäljellä. Älä hätäänny, katson vain tarkasti silmiäsi. Sinulla on samat piirteet, samat silmät. Sääli. Kaikki tahriintuu, ihmiset pilaavat kaiken jättämällä jälkensä, esimerkiksi kaikki koskettavat kappaleet. The Girl from Ipanema. Nyt minun pitää elää tämän kanssa. Silmissä jäätyviä kyyneleitä, todellista kauneutta. Ensimmäinen kyynel sanoo: ”miten kaunis onkaan spermankeltainen kuu!” Toinen kyynel sanoo: ”miten kaunista onkaan tuhoutua, nollautua kiihkottomasti!”. En ole tottunut siihen että olen hirviö.
Olen haaveileva olento, olen todella vaarallinen mies.
Nimeän aseita, lentokoneita, soittimia ja elektroniikkaa naisten mukaan.
Pelkään että menetän tämän yksinäisyyteni. Raskasluomiset katseet saavat minut himon partaalle. Atooppinen iho ajaa minut hulluksi ja täyttää minut halulla kynsiä läskin huoran appelsiini-ihosta pitkiä suikaleita. En pysty kuulemaan Jumalaa koska nämä ihmiset, nämä vitun hyypiöt puhuvat minulle kaiken aikaa. Tunnen tyttöjä, jotka leikkaavat valokuvista henkilöitä kuin kyseessä olisi jokin symbolinen ja syvällinen teko. Haluaisin hukuttaa tuollaiset tytöt jäätyviin suihkulähteisiin. Talven tuoma viileä kankeus, virtaava hyinen vesi, maagista, maagista. Käteni alkavat leijua kuin soittaisin pianoa, koetan saada mukaan aaltomaista, jousisoittimen kaaren liikettä. Muodostan käsilläni rinnat ja nännit, muodostan käsilläni silmät, nyt on aivan kuin tuntisin ja näkisin ne. Vielä on hieman pimeän pelkoa jäljellä. Älä hätäänny, katson vain tarkasti silmiäsi. Sinulla on samat piirteet, samat silmät. Sääli. Kaikki tahriintuu, ihmiset pilaavat kaiken jättämällä jälkensä, esimerkiksi kaikki koskettavat kappaleet. The Girl from Ipanema. Nyt minun pitää elää tämän kanssa. Silmissä jäätyviä kyyneleitä, todellista kauneutta. Ensimmäinen kyynel sanoo: ”miten kaunis onkaan spermankeltainen kuu!” Toinen kyynel sanoo: ”miten kaunista onkaan tuhoutua, nollautua kiihkottomasti!”. En ole tottunut siihen että olen hirviö.
Thursday, January 22, 2009
sattumanvarainen oluelle, vaatteet, joitain sanoja, housujensa puntit, esittelen, kiihkeä ja jyrkkä tai myötäilevä ja ymmärtävä, keskustelu, osaa, hauska, suhtautuu urheilulähetys, musiikkivideo, puhki kuin rengas, mahdollista yllättää, kaikesta lävitse, pöytälaatikkoonsa, pinoittain, lempiartistit, kouluaineet, kavereiden kanssa opettajien selkien takana / vasten kasvoja, runkkaako, samanlaisista naisista kuin minä, tupakalta ja ajaa säännöllisesti partansa, laariin tai pisoaariin, roiskeita, puhuu, onko todella ystäviä, mietitty tarkoitus, kuinka rentoutua, kuin kotonaan, mitä vanhempana, seepianvärisissä lapsuuskuvissa, naurava enkeli, sija eläimelle, pystykorva, käpertyminen, tyynyistä pesään, lempikatkelmia romaaneista, lehtileikkeitä, pullonkorkkeja tai erilaisia juomatölkkejä, pöly ja tanssi, autojen puolesta tai oikeistoa vastaan, laihuus tai jotakin, lihaksikas, piirtäisi itsensä, partaveden tuoksu, miksi tiettyä merkkiä, saadakseen, vapauttavana, omaan ruumiiseensa, hajua vanhanaikaista, täysin selvää, halveksuntaa
Ja he marssivat sairaaloihin ja raastavat ihmiset sängyistään ja
potkivat heitä kasvoihin määrätietoisesti | kömpelösti, pystyn
näkemään huonosti istuvat housut ja suuret saappaat
ja ulkoa tuodun mutaveden piirtämät liukkaat jäljet ja tunnen
taikinamaisen häpeän kun näen sängyistä revittävien, lattioilla
makaavien sukupuolielimet, äännähdystäkään ei pääse, vain
tuolit, metalliset telineet, hyllyköt, pöydät, sängyt räjähtelevät
kopisevat kengät
potkivat heitä kasvoihin määrätietoisesti | kömpelösti, pystyn
näkemään huonosti istuvat housut ja suuret saappaat
ja ulkoa tuodun mutaveden piirtämät liukkaat jäljet ja tunnen
taikinamaisen häpeän kun näen sängyistä revittävien, lattioilla
makaavien sukupuolielimet, äännähdystäkään ei pääse, vain
tuolit, metalliset telineet, hyllyköt, pöydät, sängyt räjähtelevät
kopisevat kengät
Thursday, January 08, 2009
-
Rakennustelineiltä on todellakin, tietyn pisteen jälkeen, hyvin vaikeaa, luultavasti mahdotonta, livahtaa pois, jos laskuista jätetään putoaminen tai pikemminkin: heittäytyminen (naurua). Jatkan siis V:n henkilöhahmoepätoivosta (johon todella samastun, erityisesti tietynlaisissa elokuvissa) siinä mielessä, että kun sitten lopulta, jonkinlaisen eristäytymisen ja autistisen tutkimisen jälkeen olen tarpeeksi kauan heilutellut limaisia tuntosarviani met...ähm (liikehdintää yleisön joukossa), tarkoitan: kuulostellut taiteen tuulia, kun sitten lopulta otan kynän käteeni ja koetan kirjoittaa jotain (asettumista, käsien siirtämistä takaisin poskinojaus/puuska-asentoihin), mikä ei ole itsetietoista, ansoja virittelevää, julkeudessaan ylivarovaista ja ylipäänsä lähinnä oireita listaavaa (jos sallitte), olen kuitenkin, taas, täysin jumissa. Sillä mitään ei tunnu olevan mahdollista kirjoittaa. ”Hei. Minä olen V ja minä olen **********”. Tämä on minulle askel. Näette puristuksen hikihelmet otsallani. Näette kärsäksi rutistuneen paitani etumuksen.
Rakennustelineiltä on todellakin, tietyn pisteen jälkeen, hyvin vaikeaa, luultavasti mahdotonta, livahtaa pois, jos laskuista jätetään putoaminen tai pikemminkin: heittäytyminen (naurua). Jatkan siis V:n henkilöhahmoepätoivosta (johon todella samastun, erityisesti tietynlaisissa elokuvissa) siinä mielessä, että kun sitten lopulta, jonkinlaisen eristäytymisen ja autistisen tutkimisen jälkeen olen tarpeeksi kauan heilutellut limaisia tuntosarviani met...ähm (liikehdintää yleisön joukossa), tarkoitan: kuulostellut taiteen tuulia, kun sitten lopulta otan kynän käteeni ja koetan kirjoittaa jotain (asettumista, käsien siirtämistä takaisin poskinojaus/puuska-asentoihin), mikä ei ole itsetietoista, ansoja virittelevää, julkeudessaan ylivarovaista ja ylipäänsä lähinnä oireita listaavaa (jos sallitte), olen kuitenkin, taas, täysin jumissa. Sillä mitään ei tunnu olevan mahdollista kirjoittaa. ”Hei. Minä olen V ja minä olen **********”. Tämä on minulle askel. Näette puristuksen hikihelmet otsallani. Näette kärsäksi rutistuneen paitani etumuksen.
-
Niin. Fiktioissa henkilöhahmot ajavat minut hulluksi; (n/h)e ovat aina kirjoittajan luomuksia, siis jossain mielessä sairaita. Esimerkiksi narkkari tai postivirkailija (ammattinimikkeet täysin sattumanvaraisia; tarkoitus on merkitä ketä/mitä hyvänsä ”normaalia” ihmistä, ei esimerkiksi liittää narkkariutta sairauteen) ovat heijastuneet ”taiteilijan” aivojen lävitse ja siten saaneet tartunnan ”taiteilijan” ”kauniista” kivusta ja ahdistuksesta. Oikeastaan en tarkoita kipua, se on tässä vaiheessa, viimeistään, jo varmasti yleismaallista, vaan tiettyä elämänasennetta ja ajatusmaailmaa (jollaista ei tietenkään ole olemassa, taiteilijalle ominaista siis, sellaisen myöntäminen ei kuulu asiaan aikana, jona yksilöllisyys on lähinnä valinta, oletettavasti). Kiveksenpehmeää sentimentaalisuutta, sopivaa ajattelevaisuutta, sopivaa moraalisuutta. Tai vastaavasti sopivaa kovuutta, näennäistä moraalin halkaisemista (missä yhtymä kiveksenhalkaisemiseen sic). Henkilöhahmoja seuratessani pystyn ajattelemaan vain suuria sammiollisia tekoihmisiä, joista (sammioista) kirjoittajat noukkivat näitä hankalasti ohjattavalla kouralla (kuten tivoleissa, tai elokuvien tivoleissa, missä mielikuva lisäraajoista ja haparoimisesta suhteessa kirjoittamiseen jne). Sillä on mahdotonta kuvitella, kirjoittajana tai henkilöhahmona tai puhujana joka on (ilmeisesti, oletettavasti) kirjoittaja itsekin, että taiteilija pystyisi kirjoittamaan mistään muusta kuin itsestään, mihin taasen liittyy lähinnä ajattelemista, lukemista ja erilaisia riippuvuuksia. Enkä tarkoita toisen ihmisen nahkoihin astumista tai mitään alkemistista, mystistä tyhjästä ke(h)ittämistä ja Tekstin kautta puhumisesta. Ainoastaan: Toinen (tai: Mikähyvänsä) ei edes ole Toinen, vaan Minäitse; toisen kirjoittajataiteilijan rampa näkemys ”muista ihmisistä”; vaikka taiteilijalla ei ole mitään mahdollisuutta puhua muista ihmisistä, ainoastaan taiteilijoista, ainoastaan ”meistä”. Kiitos.
Niin. Fiktioissa henkilöhahmot ajavat minut hulluksi; (n/h)e ovat aina kirjoittajan luomuksia, siis jossain mielessä sairaita. Esimerkiksi narkkari tai postivirkailija (ammattinimikkeet täysin sattumanvaraisia; tarkoitus on merkitä ketä/mitä hyvänsä ”normaalia” ihmistä, ei esimerkiksi liittää narkkariutta sairauteen) ovat heijastuneet ”taiteilijan” aivojen lävitse ja siten saaneet tartunnan ”taiteilijan” ”kauniista” kivusta ja ahdistuksesta. Oikeastaan en tarkoita kipua, se on tässä vaiheessa, viimeistään, jo varmasti yleismaallista, vaan tiettyä elämänasennetta ja ajatusmaailmaa (jollaista ei tietenkään ole olemassa, taiteilijalle ominaista siis, sellaisen myöntäminen ei kuulu asiaan aikana, jona yksilöllisyys on lähinnä valinta, oletettavasti). Kiveksenpehmeää sentimentaalisuutta, sopivaa ajattelevaisuutta, sopivaa moraalisuutta. Tai vastaavasti sopivaa kovuutta, näennäistä moraalin halkaisemista (missä yhtymä kiveksenhalkaisemiseen sic). Henkilöhahmoja seuratessani pystyn ajattelemaan vain suuria sammiollisia tekoihmisiä, joista (sammioista) kirjoittajat noukkivat näitä hankalasti ohjattavalla kouralla (kuten tivoleissa, tai elokuvien tivoleissa, missä mielikuva lisäraajoista ja haparoimisesta suhteessa kirjoittamiseen jne). Sillä on mahdotonta kuvitella, kirjoittajana tai henkilöhahmona tai puhujana joka on (ilmeisesti, oletettavasti) kirjoittaja itsekin, että taiteilija pystyisi kirjoittamaan mistään muusta kuin itsestään, mihin taasen liittyy lähinnä ajattelemista, lukemista ja erilaisia riippuvuuksia. Enkä tarkoita toisen ihmisen nahkoihin astumista tai mitään alkemistista, mystistä tyhjästä ke(h)ittämistä ja Tekstin kautta puhumisesta. Ainoastaan: Toinen (tai: Mikähyvänsä) ei edes ole Toinen, vaan Minäitse; toisen kirjoittajataiteilijan rampa näkemys ”muista ihmisistä”; vaikka taiteilijalla ei ole mitään mahdollisuutta puhua muista ihmisistä, ainoastaan taiteilijoista, ainoastaan ”meistä”. Kiitos.
Tuesday, December 30, 2008
Hänen hymystään muistaa, että rakennukset saattavat luhistua kuten ihmisetkin. Laiva vuotaa, ei näe sumussa; aivojen kotiloiden syömä repaleinen tervaus kun pyyhkäisen kärpäset kädelläni pois. Jos ihmiset sen sijaan sortuvat, uhkapeleihin tai juomaan, jotain kohti, jonkin ympärille. Kuin kirkonkylä. Nimi tulee merihevosesta (minkä nimi), simpukat ovat vedenalaisen puun lintuja. Piiloon raahautuvia, kuolemaa tekeviä elefantteja, häpeää, omaan tekemiseensä uppoutumista. Hippokampus.
Tuollaisten öisten palojen jälkeen ei uskalla katsoa raunioita, hampaita tai sormia, merkittävää on omaksua ne ja piiloutua niiden taakse, käyttää niitä maamerkkeinä; lajillamme oli kerran häntä. Kuten herätessä huutaen nimeä, toisen jonka vierestä. Hän näyttää nuoremmalta tarpeeksi nukkuneena. Se on merenkäymistä, veden oppii täyttämällä keuhkonsa, luhistumisen katsomalla pitkän kasvuston kumartumista. Ehkä kysymys on metsästä joka räjähtää kiven rikkoessa heijastuksen. Tai hampaat, delfiinien kaksiteräiset rivistöt, aalloilla kaikuva hykerrys, se narahdus, se naksahdus, se keskustelun avaus.
Tuollaisten öisten palojen jälkeen ei uskalla katsoa raunioita, hampaita tai sormia, merkittävää on omaksua ne ja piiloutua niiden taakse, käyttää niitä maamerkkeinä; lajillamme oli kerran häntä. Kuten herätessä huutaen nimeä, toisen jonka vierestä. Hän näyttää nuoremmalta tarpeeksi nukkuneena. Se on merenkäymistä, veden oppii täyttämällä keuhkonsa, luhistumisen katsomalla pitkän kasvuston kumartumista. Ehkä kysymys on metsästä joka räjähtää kiven rikkoessa heijastuksen. Tai hampaat, delfiinien kaksiteräiset rivistöt, aalloilla kaikuva hykerrys, se narahdus, se naksahdus, se keskustelun avaus.
Käytännön sovellus havahduttaa hänet;
hän nousee ylös ja samassa varjo peittää naisen;
vaikka mielikuvitus ei toimisikaan, saattaa huoneessa silti leijua
erivärisiä osasia;
katsoja saattaa puristaa silmiään kiinni jossain muualla;
tuntuu hölmöltä lukea jotain ja saada samaan aikaan kuvattu aistihavainto;
valo värjää vaaleat naamakarvat oranssiksi, se helpottaa naisen oloa;
kuin jokin rauhoittava olemus hevosta – tai ehkä tiikeriä;
kynsien alla on luumunväristä, kuultavaa likaa;
nimenomaan heijastukset tuntuvat jatkuvan, nekin paljastavat jotain;
rakastelu, hengityksen tuoksu, pöyristyttävän karkea unen ääni
viereisestä huoneesta,
ensin kasvavat koivut,
sitten männyt,
lopuksi kuuset; lopulta on pelkkiä kuusia, pimeää
hän nousee ylös ja samassa varjo peittää naisen;
vaikka mielikuvitus ei toimisikaan, saattaa huoneessa silti leijua
erivärisiä osasia;
katsoja saattaa puristaa silmiään kiinni jossain muualla;
tuntuu hölmöltä lukea jotain ja saada samaan aikaan kuvattu aistihavainto;
valo värjää vaaleat naamakarvat oranssiksi, se helpottaa naisen oloa;
kuin jokin rauhoittava olemus hevosta – tai ehkä tiikeriä;
kynsien alla on luumunväristä, kuultavaa likaa;
nimenomaan heijastukset tuntuvat jatkuvan, nekin paljastavat jotain;
rakastelu, hengityksen tuoksu, pöyristyttävän karkea unen ääni
viereisestä huoneesta,
ensin kasvavat koivut,
sitten männyt,
lopuksi kuuset; lopulta on pelkkiä kuusia, pimeää
Tuesday, September 30, 2008
Kerran huomasin puiden olevan raavittuja, kaiverrettuja. Julmistuin, kutsuin heidät puhutteluun. He selittivät, etteivät kirjoittaneet, eivät merkanneet. He valuttivat puista mahlaa. Vesi valui silmistäni puroina. Kutsuin niitä riemun ja helpottuneisuuden puhdistaviksi puroiksi. He riemastuivat, he halasivat toisiaan, he hakkasivat rytmikkäästi karahkoilla kiviä ja puita. Kämmeneni alla puun arka sisus tuntui ohuen vaatteen lävitse kohoilevalta iholta. Supistin huuliani ja päästin toppuuttelevia ääniä.
Tässä talossa asuu perhe, asetin heidät. Venäjän Karjalassa, se on vanha kirkko keskellä metsää. Sen kyljestä kasvaa nukkainen puu. Lähimailla on ikivanhoja puisia hautoja, jotka ovat kohonneet ylös maasta, ehkä rakennelmien puu on juurtunut ja kasvanut. Ehkä maa on vetäytynyt.
Aluksi heillä oli vaikeuksia. He kysyivät keitä ovat, miksi ovat. Olin pettynyt. Mutta he tottuvat. Luulen heidän tottuvan. Kenties he lopulta toteuttavat jonkin tragedian tai perustavat yhteisön orastamaan. Sen kaltaisia asioita.
Aluksi heillä oli vaikeuksia. He kysyivät keitä ovat, miksi ovat. Olin pettynyt. Mutta he tottuvat. Luulen heidän tottuvan. Kenties he lopulta toteuttavat jonkin tragedian tai perustavat yhteisön orastamaan. Sen kaltaisia asioita.
Muistan tunteneeni erään apulaisen, teknikon, hakkerin. Pieni kaveri, erään sankarin apulainen. Loppumattomalla tarmolla hän purki koodeja ja korjasi liitäntöjä, kesken tulitaistelujen. Summamutikassa leikkaavia laservaloja, kuplivia seiniä ja kaiken keskellä tämä pieni... Hämmentävää tarmoa. Hänen toimissaan, hänen luonteessaan. Autiolla saarella asuvan piirteitä. Muistelen häntä usein, astellessani julmia käytäviäni. En tiedä miten hänen kävi. Kenties hän vanheni. Kenties hän keksi keinon siirtyä paradigmojen välillä. En välitä enää.
Ihmettelen häntä usein, öisin tassutellessani hakemaan kylmäkaapista maitoa.
Se on kuin taittaisi niskansa pohjamutaan. Nesteen kylmyys.
Ihmettelen häntä usein, öisin tassutellessani hakemaan kylmäkaapista maitoa.
Se on kuin taittaisi niskansa pohjamutaan. Nesteen kylmyys.
Joten siirryin, tein muutoksen. Liikahdin ja loksahtelin uusiin, tuoreelta tuoksuviin. Syvä nuuhkaus kanervaa, hankalien tilanteiden kiehtovaa haisua. Siirryin monopolista multinationaaliin. Tuotannosta pääomaan. Käsityöt vaihdoin toisintoon. Itsenäisyyden kulttuuriin. Ja millaiseen! Ihanasti epävireiseen, tosin se voi johtua siitä että olen tukehtumaisillani tähän herkulliseen... Epistemologian vaihdoin autonomiaan. Alkuperäisen historialliseen. Jonottamisen sujautin tiskin alitse, sain paluupostissa ontologian. Se vaihtoi vainoharhaisuuden diskurssiin.
Pidän tukikohdastani täällä Antarktiksella, erityisesti tuosta kuolleesta kärpäsestä palatsini nurkkauksessa. Silmien hieromisesta holohuoneessa. Organisoinnin tilalla minulla on scifiä. Juonen sijasta Minä, koodin labyrintti. Metonymiaskitsofreniasattuma. Huoneista teleportteihin. Tämän jäävuoren huipulla kristallipalatsini, korkea ja matala näyttävät vain tekstin jonoilta, ne rakentavat, tai parodioivat, siis nakuttelevat karikatyyria historiasta. Tekijästä sijaintiin noin suunnilleen.
Ja tämä käytävilläni kaikuva rakkaus! Sen ärsyttävän sinervän muodon tunkeutuminen. Puhelen sille ja itsekseni, näitä ajattomiani. Muokaan huoneita oletetusta supersankarin lapsuudestani tai luon uudelleen sen sateisen kadun, sen katulampun. Ekspressionismista fotorealismiin. Toisaalta en oikein tiedä miten sumuun tulisi suhtautua. Homo superiorin sielunmaisemaan kuuluu ravistava havahtuminen siihen, ettei voi enää käydä normaaleissa pubeissa. Siirryin maailmaan jossa juomat ovat ilmaisia ja ihmiset televisioituja. Protonisuihkussa hekin hajoavat. Jopa androidit, jotka ensin kuoriutuvat ja lopulta repeävät ja räjähtävät kuin oksat. Fysiologiasta bioteknologiaan.
Minulla oli pienenä tapana käydä omenavarkaissa. Se jännitys! Tuntu siitä, että tekee jotain singulaarista. Olen kasvattanut viherhuoneessani omenapuita ja kokonaisia pihamaita, mutta se on vaikeaa, tunnelman luominen on vaikeaa. Kuten kynnet. Niiden leikkaaminen täytyy opetella, se on luonnotonta. Muistan että kynsieni alla oli likaa. Käydään pöytään. Kaikki tämä puhe tyhjällä vatsalla. Ei sillä että olisin nälkäinen, mutta meitä on nyt useita, symmetria ongelma.
Pidän tukikohdastani täällä Antarktiksella, erityisesti tuosta kuolleesta kärpäsestä palatsini nurkkauksessa. Silmien hieromisesta holohuoneessa. Organisoinnin tilalla minulla on scifiä. Juonen sijasta Minä, koodin labyrintti. Metonymiaskitsofreniasattuma. Huoneista teleportteihin. Tämän jäävuoren huipulla kristallipalatsini, korkea ja matala näyttävät vain tekstin jonoilta, ne rakentavat, tai parodioivat, siis nakuttelevat karikatyyria historiasta. Tekijästä sijaintiin noin suunnilleen.
Ja tämä käytävilläni kaikuva rakkaus! Sen ärsyttävän sinervän muodon tunkeutuminen. Puhelen sille ja itsekseni, näitä ajattomiani. Muokaan huoneita oletetusta supersankarin lapsuudestani tai luon uudelleen sen sateisen kadun, sen katulampun. Ekspressionismista fotorealismiin. Toisaalta en oikein tiedä miten sumuun tulisi suhtautua. Homo superiorin sielunmaisemaan kuuluu ravistava havahtuminen siihen, ettei voi enää käydä normaaleissa pubeissa. Siirryin maailmaan jossa juomat ovat ilmaisia ja ihmiset televisioituja. Protonisuihkussa hekin hajoavat. Jopa androidit, jotka ensin kuoriutuvat ja lopulta repeävät ja räjähtävät kuin oksat. Fysiologiasta bioteknologiaan.
Minulla oli pienenä tapana käydä omenavarkaissa. Se jännitys! Tuntu siitä, että tekee jotain singulaarista. Olen kasvattanut viherhuoneessani omenapuita ja kokonaisia pihamaita, mutta se on vaikeaa, tunnelman luominen on vaikeaa. Kuten kynnet. Niiden leikkaaminen täytyy opetella, se on luonnotonta. Muistan että kynsieni alla oli likaa. Käydään pöytään. Kaikki tämä puhe tyhjällä vatsalla. Ei sillä että olisin nälkäinen, mutta meitä on nyt useita, symmetria ongelma.
Sunday, September 28, 2008
Kaikkein keskeisimmät ja kipeät kyllä avataan uudelleen. Silmän iskemisen lisäksi. Mahdollisesti liikaakin, tyylin tunnistaa välittömästi. Liian pyöreät ja paisutetut happikaappivihannekset, repeävät. Kirkkaan päivänvalon riivaajat. Onhan kysymys näytelmästä, joka on olemassa vain silloin kun koneisto on käynnissä. Kiirastuli kesällä. Asioiden kohtaaminen, en sanoisi että korkin poksahdus on asioiden kohtaamista.
Olosuhteisiin nähden ja hetkellisesti. Hyvin kepeää, hyvin myrkyllistä. Raskaita, raskaita. Keskustelut tuovat mukanaan älynkäyttöä. Vaikka kaikkea laimennettaisiinkin sopivasti. Miten patoumat saavuttavat räjähdyspisteen, miten kaikki paisuu sietämättömäksi. Se hetki on parempi jättää kuvailematta. Tilalle uusia alkuja. Kaikki se musta velli on luvassa, paljon myöhemmin.
Ehkä uusia repeämiä ei enää synny, mutta kaikkein keskeisimmät ja kipeimmät kyllä avataan aina uudelleen. Pienen ihmisen tavaton ruumis. Tragedia. Tragedia. Aina monumentaalisia tapahtumia. Se ikonimaalauksen tarkastelua muistuttava hengellisyys. Runollisia tai. Sommitelmallisia tai.
teellisia keinoja hyvin vähän. En luonnehtisi sitä realismiksi. Tämä on se ilmestys, jonka edessä agitaattori lankeaa polvilleen.
Toinen samanlainen tapaus, ei niin merkityksellinen, mutta niin kaunis ja epätodellinen, että kuvaa latistetaan tahallisesti. Kavioiden kajahtelua ja kursorista kimpoilua seinistä. Hevoset ovat jälleen päässeet karkuun teurastamosta.
Olosuhteisiin nähden ja hetkellisesti. Hyvin kepeää, hyvin myrkyllistä. Raskaita, raskaita. Keskustelut tuovat mukanaan älynkäyttöä. Vaikka kaikkea laimennettaisiinkin sopivasti. Miten patoumat saavuttavat räjähdyspisteen, miten kaikki paisuu sietämättömäksi. Se hetki on parempi jättää kuvailematta. Tilalle uusia alkuja. Kaikki se musta velli on luvassa, paljon myöhemmin.
Ehkä uusia repeämiä ei enää synny, mutta kaikkein keskeisimmät ja kipeimmät kyllä avataan aina uudelleen. Pienen ihmisen tavaton ruumis. Tragedia. Tragedia. Aina monumentaalisia tapahtumia. Se ikonimaalauksen tarkastelua muistuttava hengellisyys. Runollisia tai. Sommitelmallisia tai.
teellisia keinoja hyvin vähän. En luonnehtisi sitä realismiksi. Tämä on se ilmestys, jonka edessä agitaattori lankeaa polvilleen.
Toinen samanlainen tapaus, ei niin merkityksellinen, mutta niin kaunis ja epätodellinen, että kuvaa latistetaan tahallisesti. Kavioiden kajahtelua ja kursorista kimpoilua seinistä. Hevoset ovat jälleen päässeet karkuun teurastamosta.
Saturday, September 13, 2008
II
en pysty näkemään sitä
minulla ei ole käsitteitä sille
vaaleita laikkuja seinissä
maalausten paikoilla kuin
kalpeaa ja kosteaa ihoa
ja lattioillani on pieninä
kekoina tatuoidun ihon
hilsettä ravut rapistelevat
matkatavaroissa kaiken
sen keskellä syntyi oikein
kaunis rakkaustarina jo 30
vuotta
vanha pari miksi heidän
pitäisi olla aina nuoria
se mitä ihminen on aiemmin
nähnyt ohjaa häntä eteenpäin
muutoin hän hukkuisi kaiken
runsauteen
aivojen poimut kun ne suoristaa
auki paljastuu kaikki se tulehtunut
jäännös tavut tai valolla arka
se ettei hänen taustastaan kerrota
ei tarkoita etteikö häntä silti voisi
redusoida johonkin myyttiin
kitaran muotoinen nainen haluaisin
nähdä pystyykö siihen ilman fantasiointia
ja jokainen ele kuin puristaisi kananmunan
matkin lintua ilahduttaakseni häntä mutta hän kauhistui
anteeksi en kuullut sinua aallot
pauhasivat hän vaihtaa väriä
hänen ihonsa vaihtaa väriä ! kuin metafora kiristetty kangas
kuin rummunkalvo jonkin eläimen asunto
malja on sumuinen siinä maalauksessa se on kaikille
sama sumuinen näkevät kuluman kulman kuin filminauhassa
kuin koskettaisi palavaa kynttilää
”äänitetty vallankumouksellisella järjestelmällä
8-raitanauhurilla jopa kahdeksalla mikrofonilla
mahdollista saada aikaan ennenkokematon monikerroksinen kakofoninen
100-prosenttinen ääni”
se kun vanha nainen kokeilee rahan aitouden hampailla ehkä se on
söpöä jos nuori tyttö ehkä se on groteskia jos vanha tyttö
jos ikäloppu silloin taas söpöä
minun täytyy edetä kuin viiva jos kehityn
ja kirjoitan kuin upottaisin laivoja ja epävarma reagoin
kuin lapsi tunnen itseni koiraksi
anteeksi en kuullut sinua tämä fantastinen
järjestelmä vei kaiken huomioni nämä rikkaat ja syvät korkeat taajuudet
tämä sorjakaulaisen kukon kurkkulauludoodledoo
astuu kanoja päivät pitkät viisi kaunista vaimoa
viisi munaa joka aamu katsokaa kuljen
tämän vesiputouksen lävitse kuin unessa
puristaen tiukasti kainalossani
minulla ei ole käsitteitä sille
vaaleita laikkuja seinissä
maalausten paikoilla kuin
kalpeaa ja kosteaa ihoa
ja lattioillani on pieninä
kekoina tatuoidun ihon
hilsettä ravut rapistelevat
matkatavaroissa kaiken
sen keskellä syntyi oikein
kaunis rakkaustarina jo 30
vuotta
vanha pari miksi heidän
pitäisi olla aina nuoria
se mitä ihminen on aiemmin
nähnyt ohjaa häntä eteenpäin
muutoin hän hukkuisi kaiken
runsauteen
aivojen poimut kun ne suoristaa
auki paljastuu kaikki se tulehtunut
jäännös tavut tai valolla arka
se ettei hänen taustastaan kerrota
ei tarkoita etteikö häntä silti voisi
redusoida johonkin myyttiin
kitaran muotoinen nainen haluaisin
nähdä pystyykö siihen ilman fantasiointia
ja jokainen ele kuin puristaisi kananmunan
matkin lintua ilahduttaakseni häntä mutta hän kauhistui
anteeksi en kuullut sinua aallot
pauhasivat hän vaihtaa väriä
hänen ihonsa vaihtaa väriä ! kuin metafora kiristetty kangas
kuin rummunkalvo jonkin eläimen asunto
malja on sumuinen siinä maalauksessa se on kaikille
sama sumuinen näkevät kuluman kulman kuin filminauhassa
kuin koskettaisi palavaa kynttilää
”äänitetty vallankumouksellisella järjestelmällä
8-raitanauhurilla jopa kahdeksalla mikrofonilla
mahdollista saada aikaan ennenkokematon monikerroksinen kakofoninen
100-prosenttinen ääni”
se kun vanha nainen kokeilee rahan aitouden hampailla ehkä se on
söpöä jos nuori tyttö ehkä se on groteskia jos vanha tyttö
jos ikäloppu silloin taas söpöä
minun täytyy edetä kuin viiva jos kehityn
ja kirjoitan kuin upottaisin laivoja ja epävarma reagoin
kuin lapsi tunnen itseni koiraksi
anteeksi en kuullut sinua tämä fantastinen
järjestelmä vei kaiken huomioni nämä rikkaat ja syvät korkeat taajuudet
tämä sorjakaulaisen kukon kurkkulauludoodledoo
astuu kanoja päivät pitkät viisi kaunista vaimoa
viisi munaa joka aamu katsokaa kuljen
tämän vesiputouksen lävitse kuin unessa
puristaen tiukasti kainalossani
Thursday, September 11, 2008
I
Vesiputouksen juurella tarkkailen itseäni, mutta kerron siitä myöhemmin, pauhu on niin lähellä. Sielu katoaa tässä metelissä, tottuneena asioiden valheellisuuteen. Kuin pienet makeat virtaukset, juon lasit ikkunoista. Sillä tavalla viinirypäleet ovat usein läpikuultavia, sade joka putoaa talon lävitse. Aina useasta kohdasta, totuus ei asu vain yhtä huonetta. Tässä juurella, valtava paine käsissäni. Kuin virtsa jonka lasken joka aamu. Täten ihoni ei halkeile ja hiukseni kelluvat vedessä sumun lailla.
Noina putouksen alla viettäminäni päivinä aloin peitellä jälkiäni; en enää kirjannut ylös kokemaani, ettei tuota alkuperäisyyttä riistettäisi minulta. Silti minulla on niitä kuin hyönteisiä muovitaskujen alla. Kuulen miten iho nousee kananlihalle. Hyvin suuri häiriö, kuin pilvenpiirtäjä tai veistos. Ehkä sitä on ilmassa. Sulkisit ikkunan. On pidettävä kiirettä, kaikki on häviämässä. Kaikki näyttää kiteytyneeltä, kuin joltain fossiiliselta toukalta. Mutta se on liikkuvaa vettä. Voitte katsoa minusta kuvia. Kun niitä selaa tarpeeksi nopeasti on kuin liikkuisin.
Noina putouksen alla viettäminäni päivinä aloin peitellä jälkiäni; en enää kirjannut ylös kokemaani, ettei tuota alkuperäisyyttä riistettäisi minulta. Silti minulla on niitä kuin hyönteisiä muovitaskujen alla. Kuulen miten iho nousee kananlihalle. Hyvin suuri häiriö, kuin pilvenpiirtäjä tai veistos. Ehkä sitä on ilmassa. Sulkisit ikkunan. On pidettävä kiirettä, kaikki on häviämässä. Kaikki näyttää kiteytyneeltä, kuin joltain fossiiliselta toukalta. Mutta se on liikkuvaa vettä. Voitte katsoa minusta kuvia. Kun niitä selaa tarpeeksi nopeasti on kuin liikkuisin.
Sunday, August 17, 2008
Yhä viidenkymmenen vuoden jälkeen hän on täällä, haistan sen, yhä korkealla. Aavistus kaksikymmentävuotiaan saavuttamattomuudesta. Näin korkealta katsoen se voisi olla jäätikkö tai Miami; tarpeeksi korkealta voi nähdä menneisyyteen. Rauniot merkitsevät onnea, sanat esineitä, lähempänä ne katoavat, minä, katoavat. Kuiteista ja tositteista näen missä olen ollut. Painaumia, olen painanut pääni maata vasten rukoillessani tai muistellessani; hänen ruumiiltaan ajettiin parta, se paloi kirkkaalla liekillä ja intensiivisesti, tuhka oli lumivalkoista. Edelleen hän yllättää minut pesuhuoneessa tuijottamassa itseäni silmiin, henkäillen hiljaa. Leikkaan itseäni kun ajan partaa, se on kielihaava, hän sanoo. Muistat vain miltä se näyttää, et miltä se tuntuu, tai toisin päin. Kaikki näyttää pienoismalleilta, jokin on nyrjähtänyt, tämä talo on rakennettu taivaaseen tai helvettiin. Käymälöissä vasta toisten virtsan ääni vapauttaa omani. Hänen ihonsa näyttää olevan liikkeessä, kuin tuuli dyynien yllä. Muistan syyllisyyden, ääni tuottaa sen, siirrän vaistomaisesti jalkani leviävän verilammikon tieltä. Kasvot ja kädet aina lähikuvissa, siksi leijonat syövät kasvoja ja käsiä, käsien peseminen verestä, hypnoottista. Löysin uusia maisemia kun ajelin pääni, uusia muotoja. Mehiläiset keittävät hunajaa kylkiluiden katoksessa, raadot katseen paikkoja. Katso! hän huudahtaa ylpeänä. Tein sen omista hiuksistani.
Monday, July 28, 2008
Minä olen toisaalta keksijän poika, voin vain löytää uusia kokemuksia. Juuri sen vuoksi saan poliitikoista migreenin. Ja sitten kun tapasin hänet, aistin hänessä kuoleman lähestyvää kauneutta. Olisi ollut typerää olla hakeutumatta hänen seuraansa. Jos kuljen joskus näyttämön poikki ja tiedän hänen olevan siellä, tiedän että kävelen alueilla joilla enkelitkin varoisivat askeleitaan. Täytyy muistaa säilyttää normaali rytmi, tietää missä syke on. Kiihkottomasti, kuin kasvit tai planeetat. Ja tunnen hänen poskipäillään yön kosteaa ilmaa, hän lausuu jotain omituisesti, ehkä siksi koska pitää sitä yhtenä sanana. Olin etsinyt, minulle oli iskostunut mieleen että hän on nainen nimeltä se ja se, juoksen ja tuo puu, itseni ja metelin väliin. Värikkäät kukat eivät jotenkin tunnu luonnollisilta, mutta hämärässä ne ovat kaikki kauniita. Hän hyräilee ja valvoo verannalla untani, se tuudittaa meitä molempia. Kunnes jokin äkkinäinen liike, jokin viittaus käsittelemättömiin tunteisiin tekee tästä raskasta, yhtäkkiä sävelmään ei voi keskittyä, kunnes alkaa sade. Jotain muuta puhuttavaa. Piirrän kuvan tuosta pelottavasta eläimestä, nyt voin hyväksyä sen. Juoksen ja tuo puu, itseni ja metelin väliin.
Subscribe to:
Posts (Atom)