I

Ikkunaan koputetaan kovalla esineellä jossain yläviistossa ja käännän tottuneesti pääni vaikeaan kulmaan, vaikka tiedän että ääni ei ole tarkoitettu minulle. Mutta on liian aikaista, tämä tapahtuu vasta viisikymmentä metriä myöhemmin, välissä olen ottanut muutaman askeleen lähemmäs kadun vasenta laitaa, vastaankulkijoiden kaistaa autotien toisella puolella, ja siristänyt silmiäni nähdäkseni paremmin sen sattumanvaraisen naisen, jonka pakkomielteet ja heikentynyt näköni vaativat. En ole saanut uusittua lasieni reseptiä, mikä on huvittavaa jos ajattelee asioiden laitaa tarkemmin. Olin myös huomioinut takavasemmallani liikennevalot juuri ylittävän vanhuksen, vierelläni kadun toisella puolella kulkevan pitkän nuoren miehen sekä löysävaatteisen pojan, joka juoksee miestä kiinni, mutta on vielä puolimatkassa liikennevalojen ja miehen välissä, itse asiassa suunnilleen minun kohdallani; nuori mies on sittenkin kävellyt minua nopeammin ja on nyt jo hyvän matkaa edelläni. Tämä alkoi ehkä siitä, kun aurinko paistoi vaakatasosta suoraan silmiini, jopa puun varjossa, kun valo tunkeutui toukkien lehtiin nakertamien reikien lävitse ja ymmärsin, että aiemmin puistossa kuulemani sireeni olisi sopinut paremmin tähän hetkeen eikä puistoon, jossa sen muuttuvalle sävylle ei ollut minkäänlaista yleisöä tai sopivaa tilannetta.

Tuo sireeni katsokaas, duu-daa-dyy-dää-duu-daa-wauwauwauwau ja niin edelleen, vaihtoi sävelkorkeuttaan suhteessa kaikuun ja ympäröiviin kerrostalon seiniin ja tietenkin välimatkaan ja mieleeni tuli, että yksittäinen sormissa tupruava savukkeeni ei todellakaan riitä kuvastamaan tuon kumimaisen venymän hahmoa. Ajattelin hetken lyöväni pääni penkkiin tai juoksevani tiuhaa rinkiä, olin aikeissa heittää muutaman kuperkeikan tai käydä makuulle, mutta käsitin että mikään näistä ei tekisi oikeutta äänelle, joten päätin säästää sen myöhempää käyttöä varten. Itsetarkoituksellinen siirtymä, myönnetään, mutta me olemme kaikki itsepetoksen uhreja. Sitä paitsi olin sortunut juuri yhteen tai useampaan anglismiin, joten annoin tulitikun palaa sormieni välissä loppuun. Jomotus kestäisi vähintään muutamia tunteja.

Olin tullut puistoon kampuksen läpi miettien seitsemää jäljellä olevaa savukettani ja sitä, kohtaisinko matkallani tupakoitsijoilta näyttäviä ihmisiä, joille uskaltaisin lahjoittaa ne, peläten kuitenkin tästä mahdollisesti seuraavia epäilyksiä. Sillä onhan kyseenalaista ottaa vastaan seitsemää savuketta, mahdollisesti ne ovat myrkytettyjä tai tarjoaja mielipuoli, epäilemättä meneillään on jonkinlainen tilanne tai performanssi, johon muiden ei välttämättä ole hyväksi osallistua ja jolla on jo selkeä säännöstö ja tietty määrä mahdollisia ratkaisuja. Muistellen miten eräässä Columbon jaksossa savukkeeseen asetetaan pinseteillä muutama myrkkyhile kävin päässäni vuorosanojani: ”Anteeksi, mutta satutko sinä polttamaan? Minä koetan lopettaa, mutta en tahtoisi heittää näitä poiskaan.” Vale, sillä en ole ikinä polttanut säännöllisesti, en itse asiassa juuri lainkaan, mutta sattuneista syistä minulla nyt kuitenkin oli vajaa puolikas askillinen jäljellä. Varmasti tämä olisi paras lause. En kuitenkaan päässyt tupakoistani eroon, vaan päädyin polttamaan vielä yhden puiston penkillä, jonne menin lepuuttelemaan jalkojani. Minulla on viime aikoina ollut tapanani käyttää paksuja villasukkia nahkakenkieni sisässä, jotta en kävelisi liikaa. Jo varttitunnin kuluttua kengissä paisuvia jalkojani alkaa jomottaa ja joudun joko pysähtymään ja nostamaan jalat penkille tai palaamaan asunnolleni. Sinänsä tällainen yksityiskohta on varsin typerä, vaikka nopeasti katsottuna voikin tuntua sympaattiselta, sillä se on oire tietynlaisesta neuroottisuudesta ja modernista vaivaisuuden taipumuksesta, johon en millään halua enää samastua, en enää pallonpyörimän tässä vaiheessa. Sitä paitsi en edes kävele kovin paljon, mikä hämärtää motiivejani entisestään.

Luulen sen olleen wauwauwauwaun jälkeen kun nousin, nyt oikean käteni sormenpäät arkoina mutta jalat levänneenä, ja huomasin ruohokentän toisella puolella penkillä istuvan tytön. Tummat lyhyet hiukset, viehättävät vaatteet, lukien kirjaa. Tietenkään en mennyt sanomaan tytölle mitään, vaikka olisin halunnut, vaan jatkoi matkaani asunnolleni, auringon paistaessa vaakatasosta suoraan silmiini jopa lehtien reikien lävitse.