V

Ystäväni kertoi minulle, että maailman rauhoittavin ääni on sokerin kaataminen kuumaan kahviin, se kehräämistä muistuttava poreilu. Minä pidän parran äänestä, kun asetan keskisormeni poikittain ja sivelen sillä sänkistä poskeani. Vielä enemmän pitäisin vanhan partaveitsen rapsutuksesta, mutta niitä ei saa enää mistään. Poikittaisen viillon työkalut. Olen aina kokenut kummallisiksi elokuvien miehet, jotka pyyhkivät vaahdon saarekkeita kantavat kasvonsa pyyhkeeseen, eivätkä edes huuhtele niitä ensin vedellä. Luulen että tuollainen suhde hygieniaan on minulle ongelmallinen. Pidän liekkiin ponnahtavan kaasun äänestä, esimerkiksi sytyttimessä, jos sen vie oikein lähelle korvaa, mutta samalla on varottava etteivät hiukset syty. Vanhojen vedettävien kellojen tikityksestä, ne tuovat mieleeni mummolan ja lapsuuden, kaiken sen sietämättömän kuolemanpelon, miten en voinut käsittää vanhempiani ja heidän sisaruksiaan, puhumattakaan isovanhemmistani, muinaisista ihmisistä; perunakellarin, sokerikahvin ja narisevan tuvan lattian muistoja. Kettukarkkeja, yöastia sekä vintillä lojuvat aikakauslehtien kellastuvat vuosikerrat. Seinän takana koko päädyn peittävä kranssi, jota linnut asuttavat. Heittämällä kasvustoon kiviä ne saa lentoon. Kiviä voi heittää vain tietyn määrän, sillä usein kaikki linnut pakenivat jo ensimmäisellä heitolla. Kellon vetäminen on tärkeää, se tuo mieleeni aivan muita asioita. Vaikka tarkasti ottaen kysymys on kääntämisen aiheuttamasta koneiston äänestä.

En tiedä pitäisikö näitä ilmiöitä kutsua oireeksi ihmisen vieraantumisesta esineistä ja ympäristöstään, vaiko tarpeettomaksi nostalgiaksi. Ulkona kadulla tästä mistään ei ole enää tietoakaan, eikä kouluissa ja työpaikoilla. Joskus ulkona sataa. Joku kysyi minulta joskus mitä tarkoitin kahisevilla, haaleilla lakanoilla. Tarkoitin juuri tätä. Jonkin huomioimista ja kyljen kääntämistä, kohti seinää.