VI

Haluaisin olla solakka ja pitkä, olen vain solakka, mutta haluaisin pitkät ja laihat sormet, ehkä ne ovat laihat, mutta aina vain toinen toiveista, voisi sanoa, toteutuu; ei kysymys ole mistään valinnasta, paitsi ehkä luonnon-, ja nyt olen tehnyt ajatuksestani hintalapun, enkä usko viivakoodiin, enkä usko sen nielaisevan maapalloamme ja lajiamme, joten mistä tilanteesta tässä on kysymys? Kieltäymyksestä, jos on olemassa sellainen sana? Mutta yleensä valitsen syömisen syömättä jättämisen sijasta, sillä syömättä jättäminen on ylellisyys johon minulla ei ole varaa, kuihdun heti olemattomiin, joudun psykoosiin, kaikki pakkoliikkeet palaavat kerralla, unohdan miten nielaistaan, vatsani kutistuu rusinaksi eikä ota enää koskaan ruokaa vastaan. Ja kuolemanpelko. Jos on olemassa tie kollektiiviseen lajimuistiin, jos sen polkujen varrelle joskus syttyy halogeenilamppuja, on tuolloin epäilemättä ateria kesken, kesken ennen lähtöä, kun ollaan lähtemättä mutta ateria on kesken, kun sitä ei voi jättää kesken mutta ei saattaa loppuunkaan ja kun aika loppuu vääjäämättä kesken, sillä se on sama ihmisten kesken, kaikesta huolimatta, muiden elämiä ei voi...kaikesta huolimatta. Yhteisöllinen yksinäisyys varjossa kaikkein lähimpänä valoa, tarkoitan, kun oksennusrefleksit kasautuvat hieman rintasi yläpuolelle hieman nielusi alapuolelle, juuri silloin sen näkee, kuvainnollisesta, silmästä kuvainnolliseen silmään ja eivätkö he olekin kuin muurahaisia, tuolloin, kuin vieraita hiljaisia ja äänekkäitä koneita ja asiat hoituvat, näistä kakomisistamme huolimatta, hellittämättömässä niveljalkojen virrassa, me vierimme tai kellumme tai välitymme tai siirrymme sen mukana, kuitenkin jonkinlaisena suurena organismina, tai sähkösanomana, joka jättää lajitoverinsa jälkeen mutta vain kuvainnollisesti. Kuten tämä viehättävä pieni peltisankokin, jota yöllä potkaisen pimeässä, tarkoituksettomasti; sillä eilen se ei ollut siinä. Viime yönä. Mitä tahansa.