VIII

Tarvitsen peilin jo pelkästään siihen, että voin nähdä korvani. Saati sitten teidät kolme, vaikka olettekin kaikkialla ja täytätte kaikki kokemukseni. Tämä kuolantahrima tyyny on kuin sinä. Tämä korotettu lantio sinä. Tämä uusi ilmeikäs tunne olet kuin sinä. Kolme kategoriaa maailmasta, hetkiä kuin kirjoista repäistyjä lehtiä. Minulla on tällainen mutainen ja taatusti koskettava alue, kuin pienoismalli jostain ränsistyneestä kylästä, jonka ylle sataa romua taivaalle räjähtäneistä raketeista. Erään talon katolle rysähtää epätyydyttävästi iso kehikko, se ei mene lävitse. Pienempiä palasia, niin kevyitä että ne leijailevat, nokista sadetta silmäripsillemme. Halaan sinua välinpitämättömästi eteiskäytävässä. Halaan sinua hellästi ja laulan ne pianosi äänet, joita rikkonainen soitin ei. Halaan sinua eri asennoissa, eri vahvuuksina ja rutistuksina, morsekoodina jossain sinfoniassa. Muistoni sekoittuvat enkä tiedä mistä ne tulevat, enhän ole nähnyt sinua tuollaisena, sinulle puolestaan tuollainen äännähdys olisi omiaan, kukaan teistä ei sanoisi asioita kuten ”jonkin merkityksettömyyden voi osoittaa vain jos tuntee kokonaisuuden”. Mutta miten läheltä minun pitää katsoa, että näen oikean kokoisena? Tunnen sen jäsenissäni kuin flunssan. Joskus se tuoksuu pähkinäiseltä, toisinaan ainoastaan kylmältä. Teistä sinä olit aina kuin hyvässä valaistuksessa. Tai tyylikäs mustavalkokuva kohinalla tai ilman. Kaikkialla jäi puuttumaan asentoja, joihin emme ehtineet nojata. Kahdelle teistä on ominaista ovien avaaminen. Kukapa ei ovea löytäisi, on kyse liikkeestä ja hipaisusta. Pehmeä korvanlehti / kaula johon kätkeä nenänpäänsä. Liian ohuet huulet, liian sopivat huulet, yhteismitattomat vaikeat huulet. Hän menee ulos kirjoittamaan ja sade lakkaa kun hän lopettelee lauseitaan. Puraistessani huultasi hän ei katso minua silmiin. Tai te purskahdatte nauruun.