Maa on vielä kuin märkiä tauluja, pitää nähdä ja astua varovasti, pitää asettaa vastakkain muiden ruumiiden kanssa. Että voi nähdä onko jotain yhteisöllistä alkamassa. Nostan katseeni hetkeksi ja ilma on täynnä utua, kuin aika ei osaisi kuluttaa etäisyyttä, mutta kalkkeuttaa sen savuksi. Yhtäkkiä ihmiset ovat kuin varjoteatterin käsiä ja eläimiä, ne pinkovat karkuun ja jättävät ajatukset paikoilleen kuin hatut. Ja lätäköt päästävät ääniä, tuo mutainen ja roskainen koira sylissäni, miten pesen sen ammeen vähitellen mustuvassa vedessä. Ja nämä vanhat luut ja tämä turvonnut runo ja en edes löytäisi kaluani saati sitten pystyisi mihinkään trapetsitaiteiluun kanssasi. Kunhan tämä kolotus lakkaisi. Kissanpennulle annan ensimmäiseksi maitoa tai kermaa, se läikkyy kuin korjauslakka. Ja Thomas Edison puhuu nauhalla karitsasta. Hän painaa päänsä hänen rintaansa vasten, hän koskettaa omia hiuksiaan, eikä ihmiskeho pidä ääntä. Vaikka onkin niin kehittynyt kone. Pitääkö kulttuuri jotain ääntä? Venäjällä on spriiliuksessa suurten kommunistien aivoja. Uskon niin.