En juo mielestäni erityisen paljon
nesteitä päivässä. Nautin hyvin pieniä suullisia vettä silloin tällöin, sillä vaikka
en olekaan janoinen, haluan suuni olevan raikas. Samasta syystä pesen käsiäni
ja sormenpäitäni aina, jos olen käsitellyt jotain märkää, tahmeaa tai
hitusenkin likaista. Pelkkä kastaminen riittää minulle, sillä tuolloin on kuin
rukoilisin kirkossa Neitsyt Mariaa. Kosteuden pyyhin pienillä
vessapaperisiivuilla, jollaisiksi revin arkit säästääkseni paperia, jakaen
pienenkin yhä pienemmäksi. Toisinaan löydän unohtuneita, tiiviiksi rypistyneitä
paperikiiloja esinahkani alta ja nostalginen tunne valtaa minut.
Astiakaapissamme makaa erivärisiä
muovimukeja, joista yhdessä ystäväni ja asuintoverini lillutti päivittäin,
viikkojen ajan tulehtunutta penistään. Kastamisen lisäksi hän käytti voidetta
ja pitäytyi koskettelemasta itseään, mutta siitäkin huolimatta hänen elimensä
jouduttiin ympärileikkaamaan, mikä aiheutti ystävälleni suurta ahdistusta ja
lohduttomia aatoksia koskien elämää ja ihmistä. Noita mukeja on monen värisiä,
enkä muista mikä tuo kyseinen malja oli sävyltään; kenties oranssi, ehkä
vihreä. Muistaessani ja tilaisuuden ollessa sopiva kysyn toki ystävältäni, mikä
astioista olikaan kyseessä, mutta aina tällaista vaihtoehtoa ei tietystikään
ole tarjolla. En kuitenkaan ole pitäytynyt mukien käyttämisestä, sillä niin matala
ihminen en saata olla. Jokaisessa kulauksessa vettä ui joka tapauksessa ystäväni
kassien varjo.
Asia ei minua itseäni painaisi,
mutta sosieteen uhka on tunnustettava; en haluaisi tulla yllätetyksi kullimuki
huulillani. Olisi kovin väsyttävää koettaa selittää naurusta, inhosta tai epäuskosta
hytkyville ihmisille, ettei asia lainkaan minua haittaa, että ystävälläni tuskin
on mitään tarttuvaa tautia; lisäksi hänen henkilökohtaisessa hygieniassaan ei
noina päivinä, ymmärrettävistä syistä, liennyt moitteen sijaa.
Mutta kuten tunnettua, on
yhteiskuntamme erinäisten tabujen ja kultturaalisten vikojen, ellei vieläkin
syvempien ja ihmisheimolle kovin ominaisten virikkeiden vanki. Sotkeutuvien
lankojen vyyhdissä horjahtelevina näkee sieluni silmä ne vieraamme, jotka hamuavat
kuivauskaapista astiaa juomaa varten. Toki kunnon isännän itse tulisi saattaa
kupposet vieraansa tassun saataville, mutta mielialasta ja huoneen ilmanalasta
johtuen on omaehtoisuus toisinaan helpompi − ellei ajankin luontoon paremmin
istuva − tapa olla ja toimia.
Helpoksi ei kuitenkaan käy noina
hetkinä sijani kestitsijänä, sillä vaikka ystäväni "Penis 2.0" ei
taatusti olekaan sopivaa keskusteltavaa pahaa aavistamattomien vieraideni
kanssa, koen kuitenkin syvällistä tarvetta saattaa heidän tietoonsa aivan
tiettyjen astioiden tarina ja tola. Asiaa ei varmasti helpota se, että olen
karmean saamaton laskettelemaan valheita, koenpa epätotuuksien puhumisen jopa
luonnolleni vastaisena, ja niinpä usein juuttuukin aatokseni toinen toistaan
kiperämpiin solmuihin toisen narun vetäessä toisaalle, toisen toisaalle. Ja kun
kaiken yllä vavahtelee toverini vastikään juutaloitu ja herkkää tuoreuttaan
kimmelmöivä, mutta toisaalta suonikanaviensa varjoissa salaperäisyyksiä
kansoittava tahdon jatke, olen toisinaan taipuvainen toinen toistaan
hysteerisimpiin tekoihin.
No comments:
Post a Comment