Meren levä

Meri on vihreää, punaista ja vihreää, leväinen meri leviää
kuten sanat yhdessä me voimme tehdä merkityksiä

Meri on valtava kuula jonka saa näyttämään Qlta
välkkyvän valon keskuksessa kuin hämähäkki

Meri, kuten sanat, alkaa sisältyä maisemaan ei
kuten rakennus vaan kuten raunio

Tai vaurio, meri on tauoista pahoillaan että siinä
piilee syy korjata asentoa ja rykäistä

Meressä siirtyy katse sivulta toiselle ikinä
aina on huonoa onnea astua auringossa

Kaukana meressä taivaanrannassa huojui vene
tuolla on musta piste joku nousi seisomaan ja huusi

Tuolla on musta piste keskellä sipulia joka on
perusyksikkö ja jonkinlainen perusmuoto kuten vanilja

Näkö piirsi, rajasi mailla, vilkkaasti tanssiva
ikeasti tyttö, tämä on ja ei ole henkilökohtaista

Kapitalismin henki liikkui vetten päällä ja pisteli
haarukalla reikiä pieniin jäälauttoihin ja

Meren pinnalle jäätyneillä kielen alueilla kuljeskelee
jonkun toisen ajatus, mitä se tarkoittaa, mitä niistä

niistämään niistä minä en niistä en minä vain
Kosketin vartalosi jotain kohtaa ja sinun oli pakko

Performoida sukupuoltasi ja dramatisoida liikkeitäsi
me makaamme kylmässä kylmässä sängyssäsi ja odotamme

Hengityksen kiihtymistä, tietoisuus on jotain tarttuvaa,
muodot kaiverrus hiekan alla tarina, eläimessä arkkitehtuuri

Eläimessä symmetria-akseli tuottaa etu- ja takasuunnan
scheherazade kuin suhde valtamereen, hän puhdistaa

Siirtolohkareet vehreydestä, joka yhdistää ne
aluskasvillisuuteen hän palauttaa lohkareet jäätikön muistille

Joka toi ne paikalleen vehreydestä, joka on meren vehreyttä,
noesta joka on nokainen joen pieniokainen jokaisen ikinen

Riitteiden riitteetön riitti riitos rituaalit murhasta indeksin
kompassineula sateen alkyrytmi meren elävä, algaerytmi,

Rytmistelyn piilompyä pyhä lintu, Undolate, CPU KOVO
CPU KOVO leijui luojamme vetten yllä he löivät kuin lintuset

Hänen ikkunaansa siivillään, ikkunassa pisarat, suuren
organismin höyrystyneet kyyneleet ja kosketustahrat

Savu sinun silmiesi edestä, sinun silmillesi.

Niillä kasvoilla vaelletaan unissa joissa jalat katoavat ensimmäisinä, mikä näyttää kiinteältä ei ikinä ole, kuten salalokerot ja käytävät, suurten pylväiden sisässä kiemurtavat kierreportaikot ja miten, jos yhä syvemmälle mennään, sielut asuttavat rakennuksia seinien sisässä, miten typerää entisöinti on, lentokoneenkin hylky josta asukas on hakannut rungon irti ja tehnyt itselleen seinän, kuvat tulkitaan hahmojen ja kuvioiden kautta, ne henkipilvet jotka suumme päästävät istuessamme voipuneina vastapäätä toisiamme kuin uupuneet nyrkkeilijät, tuijottaen enää.

Liuoten eleisiin se saa silmämme sulkeutumaan kuin aurinko, se on samurain opetus, se on erilaista pyöreää. Tuollainen aave tässä erämaassa ei mahdu tänne vaan täyttää tämän. Koottuna kansiin ja sidottuna paikkoihin ja saariin tai kivien nimiin, kaikuina ja olioina, eivät sekvenssinä. Silmäni juuttuvat tuohon sirinään kuin kolibriin, enkä pääse siitä enää, se uuvuttaa kuten todella hidas ja tarkkaa kättä vaativa työ. Se osoittaa laihaa keskitysleirivangin pyhyyttä. Taistelevien kylkiluiden kolina kuin vedettävät tekohampaat. Olen rakentanut tämän.

ensin se on myötäelämistä toiseutta ja vapaudenriistoa vastaan, pinnistelyn ja järkeilyn puolesta. kuten keksitään pyörä tai punotaan köysi. sitten se on myötäelämistä toiseuden puolesta vapautta vastaan, hahmon käsittämättömyyden ihmettelyä ja aavikollinen monadeja. monismin valtameri ja valuu kuin veri. se vaahtoaa ja aaltoilee, se tyrskyää ja puhdistaa ja hioo sileäksi, kuin puun kaarnaa tai kallion kovertunut seinämä ja lohjennut ihon manner. se on nestemäistä kiveä ja jauhoa joka tunkeutuu ja pysäyttää kellon hienon koneiston. se on äärimmäinen vertauskuva ja perimmäinen symboli, siitä ei tarvitse välittää, tärkeää on hukkuminen ja muurahaisen elämän tarkoitus, tämä tässä, ei tämä tässä, vaan tämä tässä. lapiollinen hiekkaa henkeä kohden.

Puu koittaa kolmanteen silmään, pieniä hengähdyksiä pienille hetkille. Syntyi hengitti näki auringon. Kaupungin taivasraja on kuin sirpaleista lasia, sairauden hiki on rakasta. Teiden varrella sienet kuin liitujen haaleiden linjojen avaruus, sivulla viipyminen ja sille palaaminen. Kaikkea hyvää, sivukadulle. Kuin muisto kasvoista asentoja tietty määrä ystäviä, rakko tyhjentyvä sen jälkeen seurataan rauhassa tätä kehitystä. Jähmeästi kohmeiset miehet liikehtivät suurten kokkojen ympärillä. Heissä on magneettinen voima. Heidän puheensa on muminaa. Paukahtelevista puista saan kyllä selvän. Kehämäinen syke, yöperhoset ja hetkeksi yksinäisyys katoaa. He syntyivät, he hengittivät, he näkivät auringon. Sienet kasvavat kuin kaupungit teiden varrelle. Minulla oli ystävä joka huitoi sekavuuden tilassa samalla tavalla. Ilma on lämmin ja kuiva. Hän kaataa nappulat. Pelilauta on kaiverrettu pyhäkön suureen portaikkoon. Ahmat hajustavat itseään mieluusti. Portaikon raoista kasvit varttavat varsiaan ja rapistavat lehtien mukana juuriensa multaa. Pelinappuloina oksanpätkiä ja lantakakkaroita. Käsissä aavistus reumatismia. Kulkiessamme seuraan sinua suoraan ja muodostan kehän oikealle. Hyvä kieli löytyy kirjoista, jotka ovat jollain tavoin vieraita, esimerkiksi kiukaassa räjähtäviä tiilipuristeita leviämässä panssarilasiin kuin mäkäräiset. Hiuksia sivujen välissä polkuna tai poninhäntänä. Muodostan turvapaikkoja pääomalleni. Herään linnun ääreen. Miten äänet ja hajutkin nähdään, miten tämän voisi kiertää? Se ei ole tyyliä vaan häiriö. Kaikkea valaiskoon simulaatiolle ominainen aurinko. Saavutetaan vähitellen pintoja. Sitten planeetan anatominen räjähdys.

Maa on vielä kuin märkiä tauluja, pitää nähdä ja astua varovasti, pitää asettaa vastakkain muiden ruumiiden kanssa. Että voi nähdä onko jotain yhteisöllistä alkamassa. Nostan katseeni hetkeksi ja ilma on täynnä utua, kuin aika ei osaisi kuluttaa etäisyyttä, mutta kalkkeuttaa sen savuksi. Yhtäkkiä ihmiset ovat kuin varjoteatterin käsiä ja eläimiä, ne pinkovat karkuun ja jättävät ajatukset paikoilleen kuin hatut. Ja lätäköt päästävät ääniä, tuo mutainen ja roskainen koira sylissäni, miten pesen sen ammeen vähitellen mustuvassa vedessä. Ja nämä vanhat luut ja tämä turvonnut runo ja en edes löytäisi kaluani saati sitten pystyisi mihinkään trapetsitaiteiluun kanssasi. Kunhan tämä kolotus lakkaisi. Kissanpennulle annan ensimmäiseksi maitoa tai kermaa, se läikkyy kuin korjauslakka. Ja Thomas Edison puhuu nauhalla karitsasta. Hän painaa päänsä hänen rintaansa vasten, hän koskettaa omia hiuksiaan, eikä ihmiskeho pidä ääntä. Vaikka onkin niin kehittynyt kone. Pitääkö kulttuuri jotain ääntä? Venäjällä on spriiliuksessa suurten kommunistien aivoja. Uskon niin.

Sama näyttelijä ei kuitenkaan samassa elokuvassa olevassa takaumassa ole sen nuorempi. Näin katsottuna kaikki näyttää erilaiselta, jotenkin pyöreältä. Kuten hän ei välttämättä tunnu jonkin tekstin perusteella vanhalta, tai hänen henkilöhahmonsa, ei tästä näe mitään harmaita hiuksia. Minähän olen vielä nuori ja saatan kirjoittaa samalla tavalla. Pelkkä suu ei ole naama. Se on perimmiltään salattu, mutta tanssi. Kolmio, matala jalka, pysähtykää. Pysähdys, ihmisruumis ei osaa valehdella. Kolme sekunia valoa (, pyydän). Metsäkin on läheltä vihreä, kaukaa sininen, katsotaan nyt ajan kanssa tarkemmin. Kaiken maailman tomaatit. Jalkasi olivat äsken paremmin. Se vääräsääriryys oli kiinnostavaa. Nyt näytät balettitanssijalta. Se ei soi. Vaikka hän äsken miten/seisoi. Tuo ruoan varjo leualla, korva kasvaa ohutta nukkaa, lintujen silmät puhkotaan kauniimman laulun vuoksi, pellen kyynelten mukana valuvat kasvot ja taivas hänellä oli silmässään kuin virhe pupillissa, musta sulauma vuotaa toisekseen. Hän piti päärynöistä, ei omenoiden ylivallasta, päärynöiden mehuisista muodoista. Näette kasvoiltani miltä näytätte. Odottelen edelleen että aurinko paistaisi. Kalakin pilaantuu päästä alkaen ja sitten tuollainen aarre! Miten se on täällä erämaassa, kaiken tämän itsekorotuksen keskellä. Sinä täriset ja pullistelet kuin ovi mutta ääntä ei kuulu. En hae tässä mitään täyden ympyrän teknologialla naisen poskesta poistettua neitseellistä kaistaletta. Vaan silmien sulkemista täydessä salissa. Kuuntelemista. Lapsien päästämää imeskelevää vihellystä, kuin nukkuvat undulaatit. Nyhtämisen ääni, joka muistuttaa naisia heidän miestensä kaljuista. Joskus öisin jostain tulee valoa ja katselen sinua. Huomasin vasta nyt kiinnostuneena lattialla lojuvan sokean esineen, joka oli jossakin pisteessä.

Huomatkaa, että minä kävelen vinossa jos ajattelette niin.
Miksi on niin vaikeaa luottaa eleisiini?
Minun kuukautiskiertoni apinoi hänen, vauvanpaskan haju siirtyy minuun.
Eikä kysymys ole selkeistä hahmoista
ja lemmikkien poisjättämisestä tai lopettamisesta.
Kysymys ei ole elokuvallisista vertauksista
(valkeaa kasvustoa tummalla röntgentarjottimella)
tai mytologioista. Ei taru- ei kaupunki-
Posliininen ajeltu kuin kanankoipi veistos sileä suudelma varvas.
Muistuttaa minua jostain pornoelokuvassa nähdystä totuudesta.
Katsokaa nyt miten näiden nuorten
naisten himokkaat silmät punovat apua anovat pajuntussua.
Teeskennelkäämme liikutusta!
Myös runoilijat vain teeskentelevät kuolevansa.

Muodostuu kättenpuristusten reflektiivinen sarja, jonka langettamat pitkäsormiset piirtoefektit ovat hämähäkkejä.

Virran asennot ovat raskaana, kosteuden vääntämä, sellainen polvien teinitytön notkahdus. Samean veden seisottamat ajatukset mielenvikaisia valokuvat vanhana ja tavallisia kuin voikukat kuin vesimittarit, kuin tyynysodan leijailevat vinot kirjaimet. Ei kuten jokin peli, mutkatonta ja sulavaa. Kun virta paperisilppua täynnä, on kuin se liikkuisi yhtenä ruumiina. Siihen onkin mädäntynyt hevosia, hautautunut koristetyynyihinsä kuin sortuviin rakennuksiin. En ole ikinä antanut ylen näin suurissa määrin. Onko tuo sitaatti? Näen sen, se on taatusti, linnut koettavat nokkia nämä sivun rypäleeni.

Upseerit paljastaisivat päänsä ja riisuisivat nahkaiset hansikkaansa astuessaan sisään, kuten paljastaa beduiini / puhtaanvalkoiset luut. Asunnossa kykenemättä suhteuttamaan, sillä se on uusi ja väliaikainen, muiden käyttämä ei-aito-koti, ei-lapsuuden koti. Katson uudestaan ja huomaan uusia piirteitä kuin lukiessa kirjaa toiseen kertaan; merkkejä jostain ihottuman lailla, tarinoita jotka keskenään samaa mieltä, kartat, minun mereni rantani. Ne on koottu kansiin vain minua ja lukemistani varten, tuollaista huokoista ja halpaakin, imukykyistä että muste puraisee kunnolla. B kastaa päänsä kylmään veteen ja säveltää. Otsasateen lävitse näkyy pitkät sääret, nainen riisuu korkokenkiään kesken puheensa. Tapetin nadiiri pakenee, kynnysten juoksuhautojen ylitse hiipii kasvustoa kuin käsi reittä pitkin ylös kirjoituskoneen leipäkiviä väistellen. Huorat eivät katso silmiin, vaaleaihoisista mustavalkoisia tummaihoisia kadun täydeltä lirkuttaen tarkkaavaisina linnut. Toisen maailmansodan ensimmäinen liittoutuneiden pudottama pommi tappoi Berliinin eläintarhan yksinäisen elefantin. Pitkän huvilan yksinäinen ympäristö tulee kuin narussa, raahautuu paikalle perässäni heräämisrefleksinä. Liotan jalkojani jatkuvasti kuumassa saavillisessa vettä, aloitan:

Oli sittenkin alusta asti selvää missä asennossa se kuoli ja mikä oli se joka vaelsi asunnossaan kykenemättä mihinkään ,suhteuttamaan sitä väliaikaista äitiinsä, väliaiknaistaan saattoi öisin tuntea ja valehdella; sitä se on uusi, käyttämätön ja aito tututjutut vieraat ja järjettömän arvaamattomiksi sanosan sant merkityksellissä asunnossani olen kotonani asentoni Helginsissä, liian kuumissani muutenkin tämän dual ismin keski päivän kaupungissa jotain uusia piirteitä jostain kuvastukista l ihottuma ihouhottuna iotuhottuna ihoittumana poltan / ripotan ihokkunasta tuhkahdulle.

VIII

Tarvitsen peilin jo pelkästään siihen, että voin nähdä korvani. Saati sitten teidät kolme, vaikka olettekin kaikkialla ja täytätte kaikki kokemukseni. Tämä kuolantahrima tyyny on kuin sinä. Tämä korotettu lantio sinä. Tämä uusi ilmeikäs tunne olet kuin sinä. Kolme kategoriaa maailmasta, hetkiä kuin kirjoista repäistyjä lehtiä. Minulla on tällainen mutainen ja taatusti koskettava alue, kuin pienoismalli jostain ränsistyneestä kylästä, jonka ylle sataa romua taivaalle räjähtäneistä raketeista. Erään talon katolle rysähtää epätyydyttävästi iso kehikko, se ei mene lävitse. Pienempiä palasia, niin kevyitä että ne leijailevat, nokista sadetta silmäripsillemme. Halaan sinua välinpitämättömästi eteiskäytävässä. Halaan sinua hellästi ja laulan ne pianosi äänet, joita rikkonainen soitin ei. Halaan sinua eri asennoissa, eri vahvuuksina ja rutistuksina, morsekoodina jossain sinfoniassa. Muistoni sekoittuvat enkä tiedä mistä ne tulevat, enhän ole nähnyt sinua tuollaisena, sinulle puolestaan tuollainen äännähdys olisi omiaan, kukaan teistä ei sanoisi asioita kuten ”jonkin merkityksettömyyden voi osoittaa vain jos tuntee kokonaisuuden”. Mutta miten läheltä minun pitää katsoa, että näen oikean kokoisena? Tunnen sen jäsenissäni kuin flunssan. Joskus se tuoksuu pähkinäiseltä, toisinaan ainoastaan kylmältä. Teistä sinä olit aina kuin hyvässä valaistuksessa. Tai tyylikäs mustavalkokuva kohinalla tai ilman. Kaikkialla jäi puuttumaan asentoja, joihin emme ehtineet nojata. Kahdelle teistä on ominaista ovien avaaminen. Kukapa ei ovea löytäisi, on kyse liikkeestä ja hipaisusta. Pehmeä korvanlehti / kaula johon kätkeä nenänpäänsä. Liian ohuet huulet, liian sopivat huulet, yhteismitattomat vaikeat huulet. Hän menee ulos kirjoittamaan ja sade lakkaa kun hän lopettelee lauseitaan. Puraistessani huultasi hän ei katso minua silmiin. Tai te purskahdatte nauruun.

Martin yrittää kääriä sätkää, Wayne katselee häntä ja käärii hänen puolestaan, Martinin sormet tärisevät liikaa. Kuorii setelitukon päältä eikä tukko ohene. Kuoriiko intialainen kuten kuten japanilainen, japanilainen kuten englantilainen, markkoja kuten euroja miten vanhojen aikojen suuria lappuja. Juoppo kävelee myrskyisässä veneessä luotisuoraan ja tukka ohenee ja verkot yli- ja uloselävät hämähäkit, kevyet kelluvat, raskaat puolittuvat miljoonassa vuodessa. Pikadonin jälkeen ikkunaluukut olivat olleet kiinni pitkään, joten kesti hetken ennen kuin valo asettui. Nuori joukko miehiä tutisee pölyisen nuotion ympärillä vähäkielisten soittimien räimeessä odottaen yhdessä kuolemaa. Ja nyt hän tai se lähtee, noin, he kaikki nousevat ja istuvat jälleen, noin jälleen yksi lähtee, noin prim prim, miten sieniä voi olla näkemättä, miten pilveä ei voi olla näkemättä, sehän leijuu koko kaupungin yllä, (toukka) kuin ryömivä takiainen. Niin köyhiä voi voi ettei edes maatilkkua vainajiaan haudata, paitsi kaikki tämä autiomaa. Vedenpaisumus siirsi esineet paikoiltaan, joten pahoittelen jos kestää hetken. Ihmiset näyttävät rannoille huuhtoutuneilta mustekaloilta. Heräsin yöllä hänen hiustensa ääneen, se toi mieleeni meren (squid squid); puhdistaa kuin kuola, norsujen kipeästi kaipaama aine, maan suola. Siinä vastavalossa vaatteet leijuvat ja liekehtivät hänen päällään kuvastaen intohimoa. Ehkä se on heijastunutta aurinkoa. Ehkä kasvoja ei ole ennen kuin valo osuu niihin.

aluksi

Väkijoukosta pois ulos metsästä raja-alueelle huomio täällä kiinnittyy häneen kuten myös yksinäisyydessä, arkkitehtoniset teokset muistuttavat luonnonkohteita siinä ettei voi asettaa rajoja tai saati päättää missä rakennuksen esteettisesti mielekäs olento päättyy missä maiseman laskokset joiden poimuissa kivien keskellä asutaan kuin tuhatjalkaiset laavakivien raoissa (yhtä hyvin voisimme täyttää päämme hiekalla) silmämme liikkuvat eikä ajantaju varsinaisesti ole aisti vaan ajatus havahtuu jonkun toisen hengityksen varaan rakennetaan temppeli kaaoksen keskelle jotta jonkinlainen järjestyksen periaate alkaisi toteutua ja tasoittua kohti merta tanssivat ihmiset tyhjässä tyhjässä kaupungissa

Peitelkää (hänet) kokonaan, myös tuo jalka ,
kokonaan vaatteen alle. Linnunluut koiralle.

Vesihöyryn ikkunaan on piirretty talo torneineen.

Ero johtaa entropiaan, yhteys kristallisiin asentoihin!
Kuin kaasuun. Omenat putoavat ja pysähtyvät,
koit pilaavat housut. 100 vuotta sitten matka onnistui
vielä aasilla. Nyt se jää mäkeen ellei sitä yllätä. Papinkulli.
Kaikki kohtaukset vastavaloon. Yksi huoneellinen
silmälaseja. Yksi puujalkoja. Matkalaukkuja ja hampaiden
paikkoja. Seinillä ei ole tauluja, ei kuvia missään.
Aurinko laskee selkeään taivaaseen.

Tuntuu kuin näkisin hänen kasvojensa lihaksissa liikettä päivä päivältä kasvavan parran alla. Ensin vasemman suupielen kohottajalihas, melkein tunnen hänen suuren poskilihaksensa värisevän, se tapahtuu vain tietyn kappalemäärän verran. Hyvin harvoin, alahuulen oikean puolen alasvetäjä, ja kuinka usein vielä tulet muistamaan tietyn päivän lapsuudestasi, joka teki sinusta minkä olet. Kaksi komponenttia siten, että niitä on vaikeaa erottaa toisistaan. Tai lukematon määrä myötätunnon merkkejä, suki suki, miljoona taivaan hämärtymisen hyväksyvää lintua. Vaihtaisi sängyn paikkaa niiden valkoisentäplikkäässä huoneessa, se on eri huone, vai kuinka? Kuten sello vasten seinää, kissat syövät linnut ja asuttavat taloja paremmin kuin me ja tanssijoilla on paksut pohkeet, reidet. Sellainen tuntuu iholla. Ikä ja väsymys avustavat ihmiskasvojen tummissa kentissä. Meillä on muistoja, vai mitä? Älä katso noin ylös tai saat hiekkaa silmiisi. Vuosituhansien rappauttamatta jättämä väri silmien ympärillä. Haavat ja niistä vuotanut veri, muuttaa ruohoa hiekaksi, patsaat ympärillä. Ne ovat paikoillaan koska mitään ei ole tehtävissä. Ja omenat, putoavat ja pysähtyvät, ovat väsyneitä.

VII

Ja tuokin sattumanvarainen oluelle tullut mies, joihinkin vaatteisiin pukeutunut, jotain keskustelua seuraava, hän on tullut tänne, hän seuraa keskustelua, miten hän on päätynyt juuri noihin vaatteisiin, miltä hänen housujensa puntit näyttävät, miten hän elää, miten hän jaksaa ja löytää tarkoituksen vaikkei ole Gala tai Dali, puhunko hänelle, esittelenkö itseni, olenko kiihkeä ja jyrkkä vai myötäilevä ja ymmärtävä, mistä hän haluaa keskustella, osaako hän, onko hän hauska, miten hän suhtautuu televisiosta tulevaan urheilulähetykseen, entä musiikkivideoon, onko hän analysoinut sen puhki kuin renkaan, onko häntä ylipäätään mahdollista yllättää, näkeekö hän kaikesta lävitse, kirjoittaako hän runoja pöytälaatikkoonsa, onko hänellä vuosien varrelta pinoittain päiväkirjoja, mitkä ovat hänen lempiartistinsa, millaisia hänen ensimmäiset kouluaineensa teini-iän kynnykseltä, haukkuiko hän tovereidensa kanssa opettajien selkien takana vai peräti vasten kasvoja, runkkaako hän säännöllisesti ja pitääkö hän samanlaisista naisista kuin minä, varmasti hän löyhkää tupakalta ja ajaa säännöllisesti partansa, mies joka kusee laariin tai pisoaariin eikä välitä viereisten katseiden roiskeista, yskäisee kurkkunsa puhtaaksi ja katsoo peilistä itseään silmiin, miten hän puhuu, onko hänellä todellakin ystäviä, onko hänen elämällään jokin suunta ja mietitty tarkoitus, kuinka hän rentoutuu, onko hän täällä kuin kotonaan vaiko siksi koska tällaisissa paikoissa kuuluu olla, mitä hänen vanhempansa tekevät, näyttääkö hän seepianvärisissä lapsuuskuvissaan vielä sielukkaalta ja nauravalta enkeliltä, onko hänen sydämessään sija eläimille, vaikkapa pystykorvalle, ymmärtäisikö hän minun kiinnostukseni esimerkiksi mielikuvitustellisten metsätilojen topologiaan, haluaisiko hän käpertyä, onko hän ikinä halunnut rakentaa tyynyistä pesän, onko hän neuroottinen sellaisten asioiden kuten laskeutuva pöly suhteen, onko hänellä pitkälle mietittyjä perusteita autojen puolesta tai oikeistoa vastaan, onko laihuuteni hänelle samantekevää, kunnioittaako hän minua jos olen lihaksikas, miten hän piirtäisi itsensä, olisivatko kaikki ne psykologian oppikirjojen symboliset kliseet mukana, rauhoittaako partaveden tuoksu häntä, miksi hän suosii jotain tiettyä merkkiä, tanssiiko hän vain saadakseen naista vai kokeeko hän sen rituaalisena ja vapauttavana, entä mikä on hänen suhteensa omaan ruumiiseensa, ostaako hän huulirasvaa rokahtuneisiin huuliinsa vai repiikö hän ne verille, onko tuollainen asia hänelle täysin luonnollinen ja sen puheeksi ottaminen kummallista, onko hänellä automaattisia itsesuojelumekanismeja niin puheen kuin toiminnankin tasolla, onko hänellä rispaantunut muistikirja täynnä sitaatteja ja lempikatkelmia romaaneista, lehtileikkeitä, kerääkö hän jotain, kuten pullonkorkkeja tai erilaisia juomatölkkejä, onko tuollainen hänen mielestään lapsellista tai vanhanaikaista, pitääkö hän runollisista asioista vai pysäyttävistä seksipommeista, pitääkö hän tarkkakatseisista miehistä ja äidillisistä naisista, ovatko sanat hänen mielestään sietämättömän poliittisia tai halventavia, ajatteleeko hän täysin nurinkurisesti vai onko tämä kaikki hänelle täysin selvää, kuin kirkkaassa päivänvalossa minun kasvoillani asuva halveksunta.

Kaikki on mustaa, muuten ei tarvittaisi valoa ja liike on valkoinen kuin swing-rumpalin kravatti. Ellei mies pysy samassa tahdissa kuin toverinsa, saattaa se johtua siitä että hän kuulee erilaisten rumpujen pärinän ja sillä hetkellä hyväksyinkin kaikki hänen sanansa. La vida es pena. Sillä en osaa vielä kävellä, myös isäni oppi myöhäisellä iällä kävelemään. Kävelyä lasilla, kävelyä molskahtavalla suolla, kävelyä juoksevassa hiekassa, kävelyä upottavassa savessa, kävelyä mukulakivillä, kävelyä tikkuisella puulattialla, pienten jalkojen kävelyä aluskasvillisuudessa, kävelyä muta varpaiden välissä, piikikkäässä ruohikossa, tuuli nousee ja pöly sen mukana. Reikä räjähtää hänen vatsaansa kuin kukka täysin loogisesti poimii gramofoninsa ja laahustaa tyhjän kuopan reunalle. Jotkut tuovat toisia kasveja, toiset arvokkaita esineitä. Maastossa ei ole toistoa, ainoastaan ihmiset haudan reunalla, vapaalla kädellä ympyrässä. Kuin kuuntelisi särkevää päätä. Siinä vaiheessa linnut jo laulavat, aamu, me seisomme siinä kuin ankat. Ne päästävät sitä voimakkaamman äänen mitä suurempia ne ovat. Aarniometsän yllättävä ääni. Kuolleista perhosista kasattu räpiköivä nuotio. Varjo on tulessa, hiekkameri, tulen valtaisa meri.