Miksi tulitte tänne valkoinen mies, miksi olette täällä?
Tulitteko tänne kuollaksenne, lääkejuurta löytääksenne?
Pilleripalleri lillerilalleri, kopsahtelevaa ikkunoihin ja katoille
kopsahtelevaa

Lumisade, valkoinen mies, ei ole kaikennielevää eikä täytä enää hahmon äärirajoja kuin jokin kehno trikkikuva. Valkoinen mies, te tulitte tänne kuolemaan ja taivas on muodostunut lentävistä pisteistä. Taivas on muodostunut kaikista taajuuksista, amigo, ja te tulitte tänne toteuttamaan täydellisen suunnitelmanne. Sisäinen monologi, polkunne ja taitoksenne aivojen harmaassa hyytelössä ja nyt saamme nähdä täytäntöön pantuna tuon grande planin. Seitsemän askelta tuolilta ovelle. Banaani banaani näytä sarves makiaa magiaa liian kireää putanaa huomenna. Kurkistus ikkunasta lumiseen maisemaan. Itse aino akti. Varovainen poistuminen kuin luodinreikä. Lavastettu tilanne jälkipolville. Sydänkohtauksen yllättämä tunnustus kuolinvuoteella. Memento mori, gringo, ars moriendi.

hauskan tästä kaikestahan tekee se, että huoneiden vitsi on siinä, että me olemme täällä jossain sisällä ja käyttäydymme sen mukaisesti ja sinänsä kiinnostavaa että minä olin huoneessa ensin ja nyt näyttäisi siltä että säätämäni toimintamahdollisuudet eivät tuntuisi olevan yhteneväisiä sinun reittivalintojesi kanssa. ja Et sinä voi noin vain rynnätä sisään kesken jonkin tilanteen ja olettaa muiden sopeutuvan sinun rytmiisi ikään kuin tämä olisi jokin flow-elämys vain pelkästään sinulle. Katsohan nyt, koputan tällä kynällä tätä pöytää ja tämän äänen kuullessasi huomaat väkisinkin että aikaa on kulunut. Sinä mielipuolinen paskiainen, kohti juokseva kuin luotisateessa pujotteleva mies. Näiden huoneiden vitsi on siinä että nämä ovat sisällä.

No hyvä, te olette viimeinen. Asianne ei ole järin kaunis, mutta jos niin kaunis mies sanoisi sen ulkoilmassa, paljon taivaanrantaa ja kenties tuulta takana, sillä voisi olla jotakin arvoa. Te olette, kuten minäkin, paljon velkaa ihmiskasvoille, ja jollette osaa asettaa oikeuksiinsa niiden luonnollista arvokkuutta, pitää teidän ainakin koettaa kätkeä niiden pinnallinen typeryys! Tiedetään, että tämän maailman ihmiset ovat pinnallisia ja typeriä, mutta sen huomaa vain silloin kun emme ole oma itsemme, emme ole löytäneet ominta kolkkaamme tästä maailmastamme. Ei, ei. Tuokaan ei käy, tuo on aivan väärin.

Nuorelta John Travoltalta näyttävä Charles Chaplin valkoiseen asuun pukeutuneena tekemässä balettipiruetteja Winston Churchillin seurassa ja Balilla kättelemässä vanhoilta valuneilta kiinalaismiehiltä näyttäviä apinoita, CC syöttämässä pähkinöitä apinoille ja tanssimassa mangorintaisten alkuasukastyttöjen kanssa ja taputtamassa näiden ruskeille nänneille hauskuuttamassa miehiä nostelemassa lapsia, kuin pähkinät, joiden keskittymistä kamera rikkoo, ja kaikki länsimaiset pukeutuivat valkoisiin torilla Münchenissä kaikki pukeutuivat mustaan ja hattuihin, naisetkin, paitsi Charlie vihreään ja Chaplinin hiukset ovat valkoiset. Yhdeksän kohtausta joista neljän viimeisen aikana näyttelijättärelle alkaa paljastua, mikä kulkuri hän on miehiään.

Puhuakseni poeettisista totuuksista, ”onko mitään surullisempaa kuin juna joka seisoo sateessa?” Esimerkiksi alkoholisti, joka kantaa liian suurta määrää täysinäisiä pulloja sylissään. Tämä ajatus vaatii kaksi kuvaa. Seuraavassa hetkessä hän haroo maasta märkiä sirpaleita. Tutiseva havainnointi lähtee kadulla valuvan kohteen eristämisestä. ”Todellisuus”, todellakin, ”hajoaa kuin tuuli”. Voihmhmblörghiten muistankaan pullon kauniina ja blerhjänä ja nyt kavala katu teki pullostani fiktiivisen esineen, muistin rikkonainen puhelin. Näpsäytetään marmorikuula keskelle sirpaleita ja katsotaan miten kilahdus muuttaa pelin sisäistä geometriaa ja voimasuhteita. Puhtaan matemaattisia totuuksia siitä ajasta, jonka sotilaat ovat turvassa vihollisen luodeilta. Kuriyhteiskunnassa on kaksi napaa. Valokuvat ovat tai eivät ole mielenkiintoisia. Neurootikko on normaali ihminen. Banaali on banaalia. ”Vatsani kurisee kuin Sartre”. Kiljunta kiirii läpi taivaan. Niin on tapahtunut & it is happening againe. Mutta sitä ei voi, tietenkään, verrata mihinkään.

myös tämä.

Kaikki vaatii sen, että on tietyssä paikassa tiettyyn aikaan. En voi suorassa lähetyksessä ajatella liikkuvia ja toisikseen muuntuvia kuvia ja samassa hetkessä siirtää näitä valkokankaalle tai teidän verkkokalvoillenne. Se on vuosien prosessi, kun valo matkaa minun silmästäni sinun silmääsi, teidän ruutuihinne, että se ilmenisi vain televisiossa. Ja siinä pisteessä televisiot ovat poistuneet joukolla, kun sinun läpinäkyvän kalvosi rekisteröi joitain minun kummallisista aivoituksistani. Kadonnut pilkku, vertaaminen ja yhdistäminen toimitetaan yleensä sanoilla kuten kuten. Toisien ihmisten kanssa tanssin, toisten en. Kaikki käyttäytminen vastaa jotain tiettyä spektriä ja sävyä, kunkin ihmisen ja kunkin hyvän ystävän kohdalla. Koetan muistaa median puhuessani, tarkastella jääkö siitä jälki. Kädet voi pistää taskuun, toiseen taskuun, rummutella rintaa tai reisiä, nyplätä laukun hihnaa. Pidellä juomaa, tupakoida, vaihtaa kanavaa ja laskea kaukosäädin sohvalle ihmisten väliin, puhdistaa silmälaseja, tarkkailla kasvojensa pakkoliikkeitä. Puhua mikrofoniin ja samalla mikrofonin ulkopuolelle. Koneen kautta kulkeva sielu viivästyy siinä määrin, että sinun on kerrankin elämässäsi mahdollista puhua kahdella äänellä. Berliinin taivaan alla trenssitakki ostaa hotdogin ja puhuu sinulle, aistii sinut, jakaa haikean tunteesi ja ennen kaikkea tietää, että sinä olet siinä.

En jaksanut vieläkään muokata templatea. Kiitokset kuitenkin avusta hanhensulalle.

Runon voi lukea jälleen täältä.

Kirjoitan tähän näitä vaatekappaleita eikä niillä ole mitään merkitystä. Mutta ne pysyttelevät mielessä ja lopulta mahdollisesti kaatavat koko rakennelman. Ehkä ne ovat kauniita leninkejä ja ehkä ne lataavat mielen täyteen odotusta. Ehkä ne muistuttavat tietyistä neljästä leningistä, ehkä neljä on merkittävä määrä, ehkä mieleen tulee jotain aivan muuta, kuten ranskalaistyylinen boutique 1800-luvun porvarilliselta kaudelta ja tuon putiikin sisällä nuo neljä eriväristä leninkiä. Ne ovat kaikki kauniisti leikattuja asusteita ja viehättävää kangasta. Epäilemättä niitä kantavilla rouvilla on tyylikkäät herrat, niin ikään kauniisti leikattuine pukuineen ja kosketukselle miellyttävine materiaaleineen. Ja yllätän itseni ajattelemasta kaarevia puukalusteita ja kenties kamaripalvelijoita. Sietämätöntä on miettiä kopisiko lattia kovapohjaisten kenkien alla samaan tyyliin kuin vanhojen historiallisten rakennusten lattiat. Restauraatio ja moneen kertaan käsitellyn puun tuoksu, hapertunut ikkunan lasi. Nimenomaan alkuperäinen tai vanha lasi, kuten reikäinen kellertävä ikkuna, jota katsellessa tuntee pakottavaa halua rikkoa se täydellisesti. Tuollaisen todella särjetyn tyhjän tilan lävitse leningit mahdollisesti näyttäisivät ajattomilta, toisin kuin kellertävän historiallisen kalvon. Ja kaikki tämä voi johtua seikoista kuten pula-ajan lasimarkkinat tai huomaamatta vaihtunut maa. Leijuuko ikivanhassa tilassa pölyä, onko pysähtyneisyydessä pölyä. Kysyn tätä tietenkin sieluiltanne ja olen kiinnostunut myös mahdollisista väreistä.

Tällä kertaa runo luettavissa taas LiveJournalin puolella, asettelussa on ehkä siellä enemmän järkeä.

Vielä minä joskus otan selville, miten saan blogspotin tekstialustan leveämmäksi.

Uhri

Katkaise otos tästä kohtaa. Rajaa mukaan aukinainen
ikkuna ja verhot, joita tuulettimen luoma tuuli hiljalleen
liikuttaa. Näyttelijä näppäilee varovasti pöydänjalasta
ovenkahvaan viritettyä narua, jonka olkinen värähtely
täyttää huoneen valonsäteet pölyllä. Jokaiseen esineeseen
ja sopivan kokoiseen ulokkeeseen on sidottu yksi tai
useampia naruja, mikä tekee huoneen yleisilmeestä
käsintehdyn laservaloansan.


Värit eivät saa olla puhki kuten esimerkiksi posteljoonin
housut ovat. On harkittava asioita kuten mattojen
jättäminen pois lattioilta, jotka ovat kenties tarpeeksi
kiiltäviä peilatakseen valoa. Tällaisessa asetelmassa
väärät elementit näkyvät räikeästi kuin lääkärin
suonikohjuiset sormet hieromassa hukkuneen ihmisen
sydäntä. Ensimmäinen väri, jonka lapset käyttävät
loppuun piirtäessään. Emme istu minkä tahansa
värisissä huoneissa.


Ääni. Onko olemassa keino varmistaa, mikä on
keinotekoista rapinaa ja mikä rapinaa?
Jonkinlaista lisättyä tausta-ambienssia. Kuin linnun
laulua. Se tavoittelee sitä. Läsnäolevien ihmisten poissaolon
ääni, kun he esimerkiksi nukkuvat sohvalla vieressäsi.
Se, mikä on armotonta voi usein olla vain selkeyttä.
Tekeekö sinun kykysi tuottaa ääntä sinusta jollain tavalla
arvokkaan. Onko ääni pyhää. Selittämätöntä
hyönteisten surinaa, selittämätöntä kelluvaa dialogia.


Lasten pitäisi pelata häntä ja suhtautua häneen tietyllä tavalla.
Mutta jos he eivät ymmärrä kauhua. Vaan he parveilevat hänen
ympärillään ja leikkivät autuaasti kuin hän olisi puuhun sidottu
valkonaama. Ja yritä huvikseksi liikuttaa itseäsi ilman ilmeitä.
Jossain on taatusti taivaanranta, johon kaikki pysyvät ilmeet
perustuvat. Ei minulla ole muita sanoja. Nämä tässä sinä olet
opettanut minulle. Täällä minun kanssani sinä voit nähdä
tämän planeetan käyryyden.

Badlands, eli kun kylpyamme tyhjenee, tai laukaus lähietäisyydeltä vatsaan

kyntämässä preeriaa lempityttösi kanssa. tomuiset cowboy-saappaat ovat aivan omanlaisensa mielentila. ja nyt kun ajattelee, eräs tärkeimmistä aikamuodoista tässä tarinassa ja miten niiden nahka mukautui jalkoihin. kaiken sen lävitse, nyt kun sitä ajattelee, pienet hiekanjyväset laskosten väleissä lävitse eteläisten osavaltioiden. ja vieläpä käyttää tuollaisia saappaita aivan syystä.

ja me saatoimme kirjata ylös potkimamme nenänmuotoiset minidyynit, jotka hajosivat lennähtäen toisin kuin saatoimme kirjata ylös ne suuret kotilomaiset, jähmettyneet hiekka-aallot joiden ominaisuus oli pysäyttää ja upottaa. hän keräsi asioita kuten ne olisivat kokemuksia ja minä kasasin pieniä kiviröykkiöitä merkityksellisille paikoille. savannin idiootit. me laskimme kaikki äärettömän paljon ja jatkuvasti. meillä on suodattamaton yhteys ja kyky.

haistaa kuin koira, tunnistaa jokainen tuttu ominaishaju jo kaukaa. joka tapauksessa olisimme kantaneet vanhuksemme vuorelle ajan ollessa otollinen, sellainen kurttuinen vanha rusakko jonka sormet ratisevat kättä puristaessa. ja nenädyynit ovat siellä vieläkin hajonneina ja tämä yksinäisyys on läpäisty, tähän yksinäisyyteen on tullut ihmisiä, keitä hyvänsä. he, voiko heidän läsnäollessaan ajatella asioita kuten vertikaalinen kiljaisu tai horisontaalinen huuto tai jotain typerän syleilevää kuten pilvien törmätessä syntyvä pehmeä ääni, hehe

ja valaan nahka on maailman miellyttävin tunne, kun hiekka on tuulettanut sen ja kun se on kuiva ja pehmeä. esihistoriallisiin uurteisiin kiilautuneita hiekanjyväsiä, suuren kallion nahka on tummaa kun sitä kastelee ja siihen voi piirtää. vaikka kaikki tuo tietysti katoaa veden haihtuessa. miten toiset jyväset tuuli on vasta tuonut ja toiset niistä ovat olleet vuosisatoja. en ihmettelisi jos se suihkuttaisi öljyä. ehkä sellainen hiekkainen lääry sopisi asiaan. ensin mustaa ja sitten harmaata ja sitten hiekkaa.

minun piti puhua vielä teistä ja hiekkateistä ja ajoittaisista liikennemerkeistä. keltaisen kolmion muotoisista taideteoslauseista, kuten kolmion voi siirtää keskeltä autiomaata keskelle huonetta. entä sitten plaaplaa entä sitten plaaplaa jne. tietenkään ei ole luontevaa sanoa, että jos odottaa tarpeeksi kauan, jatkuisi odotus tarpeeksi kauan. vaikka onkin typerää että tarpeeksi kauan on yleensä hyvin kaukana jostain sellaisesta, kuten loputon ääretön odotus ajan ulkopuolella. ja kauriinraadot ja karja.


se oli lava, jolla oli vain yksi seinä niin, että kun avasi oven ja astui sisään, astui suoraan valtamereen.

Tämä jokin on peitossa. Rouva pitää hattua
silmillään. Hän kuitenkin havahtuu näkökykyynsä,
kun joku herra hänelle asiasta huomauttaa.

Tämä jokin on peitossa, mutta sitä ei tiedetä.
Rouvalla kasvaa päässään vaikkapa kärpänen.
Sitä ei voi siis muistaa. Herra ei löydä keinoa
lätkäistä kärpäsestä henkeä.

Viisari
värähtää viisari
ei värähdä. Viisari
värähtää viisari
ei värähdä.

Mahdollisimman epätäsmällinen kieli
häkin heilahtamattomuus on ehto juomattomuudelle
koheltamattomuudelle ehto on jonkin uuden kielen
opetteleminen alusta alkaen
aikuisena kädestä pitäen
lapsenomaisena tottuen vähittäisten uusien
olentojen luutuminen niiden omituisten
elämäntarinoiden kuunteleminen

”Mitä jos hevonen katsoo kameraan? Katsooko se silloin silmiin?”
Hetkellisyyden muisti kuin kellonaika tarkasti vuosien päästä, tai takin muistaminen
talvisella säällä. Eikä hän ollut muistavinaan näitä asioita.

Kuten yliopiston muistaminen, sen tiivistäminen kansallisromanttiseen tuoksuun ja vuosikymmeniä myöhemmin lisättyjä vanerilevyjä. Puusuksia vaativia kaikuvia käytäviä. Näitä käytäviä raapivia kiviä. Piristävän kipakka, karvahatunmuotoinen pakkanen ja sata vuotta jähmettynyt ilma.

Ensilumi tekee kaikesta valkoista ja muodotonta tai vaihtoehtoisesti miellyttävän tasaista
ja kaarevaa. Valkoinen maa täynnä punaposkisia ihmisiä. Valkoinen on tyhjä väri. Ihmisten on helppo nostaa valkoisia laatikoita.

Punainen väri, punainen tiedetään kyllä. Punaisia huoneita asuttavat uhkapelurit, portot ja politiikasta kiinnostuneet ihmiset. Punaisten huoneiden kerrotaan kadottavan ajantajun. Olen varma, että savea ja verta sekoittamalla saadaan aikaan vaikuttavaa massaa.

Tämä on tarina siitä, miten tehdä elokuva musiikista siten, että musiikki kertoo koko tarinan ilman sanoja. Ja todella koskettaa ihmisiä. Miten merkityksellistä olisi kirjoittaa meistä molemmista, jotka tänään itkemme kauan ja katkerasti. Miten jokin hirvittävä taustameteli saa hänet puhumaan vuolaasti, aivan kuin hän olisi solisti joka tarvitsee orkesterin tuekseen. Tarina tunnelman latistumisesta metelin loppuessa ja sanottavan loppumisesta johtumatta siitä, että puhki huudettu ääni on enää pihinää. Tarina niistä, jotka vanhuuteen kuollessaan tahtovat imeä jonkun ihmisen sormea. Ihmisten haluista kuolla erilaisilla tavoilla ja tarina elkeiden alakulttuureista. Auringosta vuosien saatossa. Tarina viittauksien itseisarvottomuudesta. Tämä on tarina puhtaasta, kirkkaasta, saastuneesta vedestä.

niin, minä hakkaan sen ulos sinusta kuin kymmenen nyrkkiä päähän
niin fraseeraus ei soinut niin terävästi soinnut erottuvat kovin selkeästi kovin kello
naisesti niin kuin robotti mikä aavemaisuus mikä tulkinta mikä agitaatio mikä tunteikkuus
mikä naurettava tukka!
mitkä hirvittävän pitkät sormet!
mikä sovinistinen tapa soittaa pianoa!
mikä vääräuskoinen tapa lausua pieno
mitkä kellomaiset äänet iskeä kipinää mikä
hykerryttävä taipumus aateloida kaikki tielle osuvat äänet
mikä satuttaa mikin tietämättään ja niin kovasti kynitty siilitukka,
ennen uskomattomia hiusmuoteja, ketokukka, halusit halusi kuvioida soittimesi
en anna sitä sinulle ikinä anteeksi
pääni löytää sylisi anteeksi antosi nöyrtyisi
halusi satuttaa pahasti
en anna sitä sinulle ikinä anteeksi

viidakon sananlaskuja

I
Mmmhh, kuin oudolla tavalla eroottinen luontodokumentti. Kaikenlaisia tuhatjalkaisia ja etanat monineuvoisia. Hämähäkinpoikasia. Kaunis nivelistä muodostuva raajarikkoinen universumi.
Mistä lie otin mukaani nämäkin tyhjät kotilot. Niiden rakenne on harsomainen ja aavistuksen jauhoinen. Ne liikkuvat kun ravistan käsiäni ja vielä sen jälkeenkin ne liikkuvat, kun olen lakannut ravistamasta käsiäni. Sinänsä niiden ei pitäisi. Ehkä joukossa on eläviä niveljalkaisia, ehkä äyriäisiä. Puhun geometrisestä universumista, kuten meritähti takertuneena kaatuneen puun runkoon. Vasten merenpinnan tasoa, latvus kohti horisonttia ja kaikki se. Omalla tavallaan myös muut oksat kohti toisia horisontteja. Ajatella, että puu olisi tahmea. Ajatella, että puu olisi kuiva ja sen pinnasta irtoaisi koskettaessa tuohta. Miten voimatasapaino ja painotus muuttuvat. Märkä meritähti jäisi kiinni kuivaan runkoon, ehkä? Entä kuiva meritähti märkään runkoon? Puu palaa veden tasalle ja jostain rientävät muurahaiset korjaamaan sen.

II
Kuten ne korjaavat bambuviidakossa mädäntyvän ruhon. Oletko nähnyt ruumiita? Niihin tottuu. Ne eivät ole sen kummallisempia kuin kuolleet koirat. Oletko nähnyt kuolleita koiria? Niihin tottuu, ne ovat lihaa. Ajattele auki revitty päästäinen, mutta enemmän sotkua. Lihaan tottuu. Kompanian kävellessä keskellä hiljaista lehvästöä ja heinikkoa, luoteja ennen ja jälkeen, kävelee vastaan kuka tahansa alkuasukasheimoon kuuluva metsästäjä. Hetki on kuollut, jos hänen kasvoilleen istahtaa perhonen. Ihmisen kasvoille. Jos ihmisen kasvoille istahtaa perhonen, on hän kuollut tai unessa. En pidä viidakosta, täällä ei kuule miten sade ropisee katolle. Kessu veistää puukolla kynsiään ja säilöö hyönteisiä jaloviinataskumattiinsa. Hän kääntelee päätään kuin lintu. Sen näkee täällä yllättävän hyvin. Sen kuinka kamera tärähtää.

Jos näytelmässä on jokin haju, jonka myös yleisö haistaa, kuinka yleisön tulee suhtautua ja kuinka tuo haju saadaan yleisön sieraimiin

Lyhyt ja yksitoikkoinen iltakello, siestakatu, kärpäset

Kun on päästy näin pitkälle, kävellään eri tavalla. Huomataan se, mitä ei oltaisi ikinä uskottu

Pääni sinun sylissäsi

Tässä ovat hänen kenkänsä, älkää koskeko niihin.

Kun hän tulee takaisin, nämä tässä ovat hänen kenkänsä.

Vähitellen (gradually) himmenevät kasvot ja loistavat silmät, jotka ovat lopulta pimeydessä kiiluvat kaksi terävää kuulaa, toivat mieleeni parvellisen tukaaneja auton ajovaloissa. Silmät kuin golfpallot, silmään golfpallo ja tajuntasi räjähtää. Ne ovat humalaisen miehen kävelyä matkivia kirkkaita lintuja, ne ovat selväpiirteisiä ja eläväisiä lintuja. Ehkä taitavien roomalaisten ikuistamia tai ehkä mielikuvituksen perukoilta luotuja lintuja. Kirkkaat värit, mietin, jotta valo heijastuisi niiden höyhenistä paremmin ja tässä pimeässä roadside moviessa ne toimivat heijastimina. Nämä eivät ole niitä sorsanpoikasia, joita syötin kädestäni ja ripuloin rantaveteen. Nämä pariutuvat komeiden urosten ja komeiden naarasten kesken, jos vain pohkeet ovat vetävät ja tukka pehmeä. Ja kieli punainen. Golfpallo silmään ja tuulilasi räjähtää. Tielle ja pientareelle sataa kauniisti höyheniä, kuin laskosteltua kangasta.

Syy sille miksi kirjoitin tämän elokuvan, se on mielenkiintoinen.
Koko prosessia voisi verratta pitkään sivuttainkävelyyn, kuin maratoniin,
pehmeän vaaleaan ravunlihaan. (kuin pimeässä käteen otettua)

vaaleaan kuin naiset valkeisiin pukeutuneina, kuin molemminpuolinen
keuhkoputkentulehdus (kuin
kaksi kaunista naista ohjaajan molemmin puoliin valkoisiin
pukeutuneena ja epäilemättä hymyillen samalla tavalla ja istuen
epäilemättä toisen hiuksissa voi olla aavistus punervaa, mutta tätä
on mahdoton todeta sillä filmi on),

mustavalkoinen hiilenharmaa ylipäänsä tuhkansävyinen kovettunut
kipsatuista antiikkisista hahmoista vapautettu ja niille muodon antama
onkalo

ja ruumishuoneella soi puhelin vastaako ruumishuoneella kukaan
puhelimeen? ehkä se on väärä numero. Hah ! hah
Televisiokin valaisee huoneen järjenvastaisesti.
60- ja 70-lukujen ihmisiä
kuvanauhalla, kahden naisen keskusteluja puolihämärässä
loputtomissa variaatioissa
nukkumista puolihämärässä valossa
lämpötilattomissa lakanoissa
mieluusti kahisevissa. Toisesta kuvakulmasta, toiset kasvot,
toinen nainen varauduttiin siihen ettei puhetta tule paljoa
kuin ilmapalloa hierottaessa kuuluva ääni.

vaikene ja katsoo ympärilleen täyden minuutin.

Tituksen virtuaalinen kaupunki

I
Kovettuneen laavan onkalot, tyhjiä harmaita putkia joihin kaataa
korkealla leijuvasta ilmapallosta juoksevaa kipsiä Passepartout.
Disintegraatiovarjokuvia, myös lähikaupungit olivat kuolleet.
valoa heijastamattomia välähdyksiä seuraavat roomalaisia
ympäröivillä kukkuloilla taputtamassa loogisen hiekan
juoksettuville kisumirreille. Vähitellen kisatunnelma.
Ei jaksettu kaivaa kotejaan ei jaksettu kaivaa kotejaan,
vanhuksille itselleen esiin kaikkien vuosien sedimenttien.


II
Muurahaiset kantavat mustavalkofilmissä vanhoja typerästi
rikottuja koneita. Kuten hidastettua slapstickiä, ääneen
nopeutettu historioitsija, ininäksi. Sitä hiljaisemmaksi, mitä
lähemmäksi nykyisyyttä. Apina laskeutuu puusta ja ihmettelee
itseään. Ja maailma oli muuttunut, muurahaisten keossa
haaksirikkoinen pyörätuoli. Kahdeksikkoja piirtävä hyönteisten
liike vuosien jälkeen. Aivan varmasti se alkaa
muistuttaa musiikkia. Sävelkulkua kenties vuosien jälkeen.


III
Sivuttain kuin rapu. Vanhoja kirkasvalkosilmäisiä miehiä,
kepeillään rannan kiviä koputtelevia (leipäkivet taskuun).
Harjoittavat käsiään, kaiken sen uupumuksen jäjiltä,
niinä aikoina. Kuin humalaisen miehen kävelytyylejä
matkiva selväjärkinen mies, yleisimmät murahdukset
ja vahingonlaukaukset.
Hänen silkkihansikassormensa jonkin pulssilla.