Monday, September 10, 2007
VI
Haluaisin olla solakka ja pitkä, olen vain solakka, mutta haluaisin pitkät ja laihat sormet, ehkä ne ovat laihat, mutta aina vain toinen toiveista, voisi sanoa, toteutuu; ei kysymys ole mistään valinnasta, paitsi ehkä luonnon-, ja nyt olen tehnyt ajatuksestani hintalapun, enkä usko viivakoodiin, enkä usko sen nielaisevan maapalloamme ja lajiamme, joten mistä tilanteesta tässä on kysymys? Kieltäymyksestä, jos on olemassa sellainen sana? Mutta yleensä valitsen syömisen syömättä jättämisen sijasta, sillä syömättä jättäminen on ylellisyys johon minulla ei ole varaa, kuihdun heti olemattomiin, joudun psykoosiin, kaikki pakkoliikkeet palaavat kerralla, unohdan miten nielaistaan, vatsani kutistuu rusinaksi eikä ota enää koskaan ruokaa vastaan. Ja kuolemanpelko. Jos on olemassa tie kollektiiviseen lajimuistiin, jos sen polkujen varrelle joskus syttyy halogeenilamppuja, on tuolloin epäilemättä ateria kesken, kesken ennen lähtöä, kun ollaan lähtemättä mutta ateria on kesken, kun sitä ei voi jättää kesken mutta ei saattaa loppuunkaan ja kun aika loppuu vääjäämättä kesken, sillä se on sama ihmisten kesken, kaikesta huolimatta, muiden elämiä ei voi...kaikesta huolimatta. Yhteisöllinen yksinäisyys varjossa kaikkein lähimpänä valoa, tarkoitan, kun oksennusrefleksit kasautuvat hieman rintasi yläpuolelle hieman nielusi alapuolelle, juuri silloin sen näkee, kuvainnollisesta, silmästä kuvainnolliseen silmään ja eivätkö he olekin kuin muurahaisia, tuolloin, kuin vieraita hiljaisia ja äänekkäitä koneita ja asiat hoituvat, näistä kakomisistamme huolimatta, hellittämättömässä niveljalkojen virrassa, me vierimme tai kellumme tai välitymme tai siirrymme sen mukana, kuitenkin jonkinlaisena suurena organismina, tai sähkösanomana, joka jättää lajitoverinsa jälkeen mutta vain kuvainnollisesti. Kuten tämä viehättävä pieni peltisankokin, jota yöllä potkaisen pimeässä, tarkoituksettomasti; sillä eilen se ei ollut siinä. Viime yönä. Mitä tahansa.
Friday, August 31, 2007
V
Ystäväni kertoi minulle, että maailman rauhoittavin ääni on sokerin kaataminen kuumaan kahviin, se kehräämistä muistuttava poreilu. Minä pidän parran äänestä, kun asetan keskisormeni poikittain ja sivelen sillä sänkistä poskeani. Vielä enemmän pitäisin vanhan partaveitsen rapsutuksesta, mutta niitä ei saa enää mistään. Poikittaisen viillon työkalut. Olen aina kokenut kummallisiksi elokuvien miehet, jotka pyyhkivät vaahdon saarekkeita kantavat kasvonsa pyyhkeeseen, eivätkä edes huuhtele niitä ensin vedellä. Luulen että tuollainen suhde hygieniaan on minulle ongelmallinen. Pidän liekkiin ponnahtavan kaasun äänestä, esimerkiksi sytyttimessä, jos sen vie oikein lähelle korvaa, mutta samalla on varottava etteivät hiukset syty. Vanhojen vedettävien kellojen tikityksestä, ne tuovat mieleeni mummolan ja lapsuuden, kaiken sen sietämättömän kuolemanpelon, miten en voinut käsittää vanhempiani ja heidän sisaruksiaan, puhumattakaan isovanhemmistani, muinaisista ihmisistä; perunakellarin, sokerikahvin ja narisevan tuvan lattian muistoja. Kettukarkkeja, yöastia sekä vintillä lojuvat aikakauslehtien kellastuvat vuosikerrat. Seinän takana koko päädyn peittävä kranssi, jota linnut asuttavat. Heittämällä kasvustoon kiviä ne saa lentoon. Kiviä voi heittää vain tietyn määrän, sillä usein kaikki linnut pakenivat jo ensimmäisellä heitolla. Kellon vetäminen on tärkeää, se tuo mieleeni aivan muita asioita. Vaikka tarkasti ottaen kysymys on kääntämisen aiheuttamasta koneiston äänestä.
Wednesday, August 29, 2007
IV
Soitan usein yöllä naapureilleni hidasta ja kehräävää musiikkia, jonka aaltojen keinussa kynttilän sydän seilaa pienen lammikkonsa kehää. Ajattelen tuon musiikin sekoittuvan öisen kerrostalon ääniin; putkistoon, tuulen raahaamiin huonekaluihin ullakolla tai katolla (pehmikkeiden tai jalkojen riipivä murentuminen vasten betonin sänkeä, kumisten leivänmurusten polku kuin purkautuva lankakerä), jääkaappien sähköisiin harppuihin ja pakastimien vihaisiin röyhtäyksiin, kaukaisten katujen autoihin, sateen märkään läikkeeseen unessa, yössä palaavan käytäväkansan kaikuvaan kopsahteluun. On merkittävää olla unohtamatta keittöön valoja liian pitkäksi aikaa, sillä tuollainen valoisa neliö tuo mieleen öisen sairaalan, pakonomaisen ruotuun palaamisen kesken aivan kaiken. Miten yritän ylettyä selässäni pyörivään näennäiseen avaimeen rätinä sormenpäissäni kun samalla jalkani ja vartaloni suorittavat mitä mielipuolisempia tanssiliikkeitä sokeritoukkien ja lohkeilleen puulattian yllä. Nämä valoisat huoneet, nämä latteat neliöt, pyöriköön ne kiihkeästi kuin tähdet, kun me odotamme niiden sinkoutuvan maasta takaperin, vieden savun mukanaan...
III
ja näin unta jossa ystäväni saavutti jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain unta.
näin unta jossa ystäväni saavutti jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain unta.
unta jossa ystäväni saavutti jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
jossa ystäväni saavutti jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
ystäväni saavutti jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
saavutti jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
että se kaikki olikin vain
unta.
se kaikki olikin vain
unta.
kaikki olikin vain
unta.
olikin vain
unta.
vain
unta.
unta.
näin unta jossa ystäväni saavutti jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain unta.
unta jossa ystäväni saavutti jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
jossa ystäväni saavutti jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
ystäväni saavutti jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
saavutti jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
siitä, että se kaikki olikin vain
unta.
että se kaikki olikin vain
unta.
se kaikki olikin vain
unta.
kaikki olikin vain
unta.
olikin vain
unta.
vain
unta.
unta.
Molemmat saman synkän ja rakastavan liikkumattomuuden vallassa jonkin kolmannen maan kansannousu, kehitettiin vaaleaihoisista mustavalkoisia tummaihoisia, jotka suunnistaisivat toisiaan auttaen kuin ikuisesti yhtyvät kalat jonkin maidon lävitse
Ne niityn esineet jotka muodostuvat kuvioista jotka ovat suuria karttoja lentäville lautasille ja pinnan koskettimilla liikkuvat kädet
Jotka me olemme tottuneet näkemään ties kuinka monen vuoden ajan, minulla on tuosta kaikesta valokuvia. Mutta en kiinnitä niihin huomiota kuten ihmiset eivät kiinnitä huomiota virvokkeisiin haastateltavan edessä eksynyt karitsa palaa valtavan lauman keskellä
Ne niityn esineet jotka muodostuvat kuvioista jotka ovat suuria karttoja lentäville lautasille ja pinnan koskettimilla liikkuvat kädet
Jotka me olemme tottuneet näkemään ties kuinka monen vuoden ajan, minulla on tuosta kaikesta valokuvia. Mutta en kiinnitä niihin huomiota kuten ihmiset eivät kiinnitä huomiota virvokkeisiin haastateltavan edessä eksynyt karitsa palaa valtavan lauman keskellä
Monday, August 13, 2007
II
Katon katkoksia luotaavasta vaaksiaisesta on pitkä matka hänen avonaiseen selkämykseensä ja pariisilaistyylisiin iltapukuihin, holkkeihin ja märkiin sivujakauksiin, langanohuen koiven pituinen matka öistä tuulta. Joskin sen viileän raikas tuoksu on eri kuin hänen hampaidensa takamaiden löyhkä, hien ja lohenpunan, hajusteen ja kasvovoiteen luola peitteen alla. Enkä ikinä nähnyt häntä iltapuvussa, tai bikineissä, tai kovin monessa muussakaan asussa, enkä tietenkään tule näkemään. Sellaiset asiat kuten leikkimielisen omistava silmäys ja lupaus jostain muille käsittämättömästä, yksityisestä julkeudesta eivät ole enää ulottuvillani kuin näissä horroksissa, jotka täyttävät uneni usein pitkälle iltapäivään asti. Minulle jää vain pilkahdus punaisista alushousuista hänen noustessaan hankalasta istuma-asennosta satunnaisessa paikassa, venyttelyn painamat kylkiluut paidan lävitse ja sietämättömät äänen kaiut. Kaiken tämän tuhoaa piinaaja-vaaksiaiseni kömpelöllä törmäilyllään ja rapinallaan. Näiden hyönteisten rusentumisen ääni on omituinen. Mitä suurempi hyönteinen, sitä pahemmalta sen tappaminen tuntuu. Ilmassa syksy ja talvi tuoksuvat joltain sellaiselta kuten lapsuuteni kouluaamut ja kylmät omenat hampaissa.
Tämä talo on tarpeeksi kaukana keskusalueesta, joten voin liikkua rauhassa huoneesta toiseen. Täällä minun ei tarvitse suhteuttaa itseäni hänen geometriaansa, karttakuvaan, jossa mittailen askeleitani ja päivittäisiä olinpaikkojani sen mukaisesti, missä ajattelen hänen kunakin hetkenä olevan. Minun ei tarvitse laskea todennäköisyyksiä sille, törmäänkö häneen esimerkiksi puistossa, tai niitä mahdollisia rooleja, jotka minun pitäisi omaksua, jos tuollainen tilanne sattuisi eteen. Säälittävä, surumielinen, ylpeä, tyly, marttyyri, epätoivoinen, kohtelias, ystävällinen, läheinen, kaunainen, etäinen, halveksuva, syyttävä, kiittävä, epätietoinen, vainoharhainen, intohimoinen, välinpitämätön, toverillinen, riutunut, itsetuhoinen.
Ja tuttavat, ystävät, vastaantulijoiden kuviot, läheisten puheet, ne kaikki muistuttavat ja ovat sietämättömiä, enkä halua enää mitään sellaista, varsinkin kun ne rakentuvat itsestään ja väistämättömästi kuin hengitysilma joka jäätyy seiniin ja kasvattaa iglua sisältäpäin, ehkä siksi en puhunut puistossa lukevalle tytöllekään, en kirjastossa kirjoja palauttavalle tytölle, unissani oleville tytöille puhumisessa ei ole mitään mieltä.
Tämä talo on tarpeeksi kaukana keskusalueesta, joten voin liikkua rauhassa huoneesta toiseen. Täällä minun ei tarvitse suhteuttaa itseäni hänen geometriaansa, karttakuvaan, jossa mittailen askeleitani ja päivittäisiä olinpaikkojani sen mukaisesti, missä ajattelen hänen kunakin hetkenä olevan. Minun ei tarvitse laskea todennäköisyyksiä sille, törmäänkö häneen esimerkiksi puistossa, tai niitä mahdollisia rooleja, jotka minun pitäisi omaksua, jos tuollainen tilanne sattuisi eteen. Säälittävä, surumielinen, ylpeä, tyly, marttyyri, epätoivoinen, kohtelias, ystävällinen, läheinen, kaunainen, etäinen, halveksuva, syyttävä, kiittävä, epätietoinen, vainoharhainen, intohimoinen, välinpitämätön, toverillinen, riutunut, itsetuhoinen.
Ja tuttavat, ystävät, vastaantulijoiden kuviot, läheisten puheet, ne kaikki muistuttavat ja ovat sietämättömiä, enkä halua enää mitään sellaista, varsinkin kun ne rakentuvat itsestään ja väistämättömästi kuin hengitysilma joka jäätyy seiniin ja kasvattaa iglua sisältäpäin, ehkä siksi en puhunut puistossa lukevalle tytöllekään, en kirjastossa kirjoja palauttavalle tytölle, unissani oleville tytöille puhumisessa ei ole mitään mieltä.
Monday, August 06, 2007
I
Ikkunaan koputetaan kovalla esineellä jossain yläviistossa ja käännän tottuneesti pääni vaikeaan kulmaan, vaikka tiedän että ääni ei ole tarkoitettu minulle. Mutta on liian aikaista, tämä tapahtuu vasta viisikymmentä metriä myöhemmin, välissä olen ottanut muutaman askeleen lähemmäs kadun vasenta laitaa, vastaankulkijoiden kaistaa autotien toisella puolella, ja siristänyt silmiäni nähdäkseni paremmin sen sattumanvaraisen naisen, jonka pakkomielteet ja heikentynyt näköni vaativat. En ole saanut uusittua lasieni reseptiä, mikä on huvittavaa jos ajattelee asioiden laitaa tarkemmin. Olin myös huomioinut takavasemmallani liikennevalot juuri ylittävän vanhuksen, vierelläni kadun toisella puolella kulkevan pitkän nuoren miehen sekä löysävaatteisen pojan, joka juoksee miestä kiinni, mutta on vielä puolimatkassa liikennevalojen ja miehen välissä, itse asiassa suunnilleen minun kohdallani; nuori mies on sittenkin kävellyt minua nopeammin ja on nyt jo hyvän matkaa edelläni. Tämä alkoi ehkä siitä, kun aurinko paistoi vaakatasosta suoraan silmiini, jopa puun varjossa, kun valo tunkeutui toukkien lehtiin nakertamien reikien lävitse ja ymmärsin, että aiemmin puistossa kuulemani sireeni olisi sopinut paremmin tähän hetkeen eikä puistoon, jossa sen muuttuvalle sävylle ei ollut minkäänlaista yleisöä tai sopivaa tilannetta.
Tuo sireeni katsokaas, duu-daa-dyy-dää-duu-daa-wauwauwauwau ja niin edelleen, vaihtoi sävelkorkeuttaan suhteessa kaikuun ja ympäröiviin kerrostalon seiniin ja tietenkin välimatkaan ja mieleeni tuli, että yksittäinen sormissa tupruava savukkeeni ei todellakaan riitä kuvastamaan tuon kumimaisen venymän hahmoa. Ajattelin hetken lyöväni pääni penkkiin tai juoksevani tiuhaa rinkiä, olin aikeissa heittää muutaman kuperkeikan tai käydä makuulle, mutta käsitin että mikään näistä ei tekisi oikeutta äänelle, joten päätin säästää sen myöhempää käyttöä varten. Itsetarkoituksellinen siirtymä, myönnetään, mutta me olemme kaikki itsepetoksen uhreja. Sitä paitsi olin sortunut juuri yhteen tai useampaan anglismiin, joten annoin tulitikun palaa sormieni välissä loppuun. Jomotus kestäisi vähintään muutamia tunteja.
Olin tullut puistoon kampuksen läpi miettien seitsemää jäljellä olevaa savukettani ja sitä, kohtaisinko matkallani tupakoitsijoilta näyttäviä ihmisiä, joille uskaltaisin lahjoittaa ne, peläten kuitenkin tästä mahdollisesti seuraavia epäilyksiä. Sillä onhan kyseenalaista ottaa vastaan seitsemää savuketta, mahdollisesti ne ovat myrkytettyjä tai tarjoaja mielipuoli, epäilemättä meneillään on jonkinlainen tilanne tai performanssi, johon muiden ei välttämättä ole hyväksi osallistua ja jolla on jo selkeä säännöstö ja tietty määrä mahdollisia ratkaisuja. Muistellen miten eräässä Columbon jaksossa savukkeeseen asetetaan pinseteillä muutama myrkkyhile kävin päässäni vuorosanojani: ”Anteeksi, mutta satutko sinä polttamaan? Minä koetan lopettaa, mutta en tahtoisi heittää näitä poiskaan.” Vale, sillä en ole ikinä polttanut säännöllisesti, en itse asiassa juuri lainkaan, mutta sattuneista syistä minulla nyt kuitenkin oli vajaa puolikas askillinen jäljellä. Varmasti tämä olisi paras lause. En kuitenkaan päässyt tupakoistani eroon, vaan päädyin polttamaan vielä yhden puiston penkillä, jonne menin lepuuttelemaan jalkojani. Minulla on viime aikoina ollut tapanani käyttää paksuja villasukkia nahkakenkieni sisässä, jotta en kävelisi liikaa. Jo varttitunnin kuluttua kengissä paisuvia jalkojani alkaa jomottaa ja joudun joko pysähtymään ja nostamaan jalat penkille tai palaamaan asunnolleni. Sinänsä tällainen yksityiskohta on varsin typerä, vaikka nopeasti katsottuna voikin tuntua sympaattiselta, sillä se on oire tietynlaisesta neuroottisuudesta ja modernista vaivaisuuden taipumuksesta, johon en millään halua enää samastua, en enää pallonpyörimän tässä vaiheessa. Sitä paitsi en edes kävele kovin paljon, mikä hämärtää motiivejani entisestään.
Luulen sen olleen wauwauwauwaun jälkeen kun nousin, nyt oikean käteni sormenpäät arkoina mutta jalat levänneenä, ja huomasin ruohokentän toisella puolella penkillä istuvan tytön. Tummat lyhyet hiukset, viehättävät vaatteet, lukien kirjaa. Tietenkään en mennyt sanomaan tytölle mitään, vaikka olisin halunnut, vaan jatkoi matkaani asunnolleni, auringon paistaessa vaakatasosta suoraan silmiini jopa lehtien reikien lävitse.
Ikkunaan koputetaan kovalla esineellä jossain yläviistossa ja käännän tottuneesti pääni vaikeaan kulmaan, vaikka tiedän että ääni ei ole tarkoitettu minulle. Mutta on liian aikaista, tämä tapahtuu vasta viisikymmentä metriä myöhemmin, välissä olen ottanut muutaman askeleen lähemmäs kadun vasenta laitaa, vastaankulkijoiden kaistaa autotien toisella puolella, ja siristänyt silmiäni nähdäkseni paremmin sen sattumanvaraisen naisen, jonka pakkomielteet ja heikentynyt näköni vaativat. En ole saanut uusittua lasieni reseptiä, mikä on huvittavaa jos ajattelee asioiden laitaa tarkemmin. Olin myös huomioinut takavasemmallani liikennevalot juuri ylittävän vanhuksen, vierelläni kadun toisella puolella kulkevan pitkän nuoren miehen sekä löysävaatteisen pojan, joka juoksee miestä kiinni, mutta on vielä puolimatkassa liikennevalojen ja miehen välissä, itse asiassa suunnilleen minun kohdallani; nuori mies on sittenkin kävellyt minua nopeammin ja on nyt jo hyvän matkaa edelläni. Tämä alkoi ehkä siitä, kun aurinko paistoi vaakatasosta suoraan silmiini, jopa puun varjossa, kun valo tunkeutui toukkien lehtiin nakertamien reikien lävitse ja ymmärsin, että aiemmin puistossa kuulemani sireeni olisi sopinut paremmin tähän hetkeen eikä puistoon, jossa sen muuttuvalle sävylle ei ollut minkäänlaista yleisöä tai sopivaa tilannetta.
Tuo sireeni katsokaas, duu-daa-dyy-dää-duu-daa-wauwauwauwau ja niin edelleen, vaihtoi sävelkorkeuttaan suhteessa kaikuun ja ympäröiviin kerrostalon seiniin ja tietenkin välimatkaan ja mieleeni tuli, että yksittäinen sormissa tupruava savukkeeni ei todellakaan riitä kuvastamaan tuon kumimaisen venymän hahmoa. Ajattelin hetken lyöväni pääni penkkiin tai juoksevani tiuhaa rinkiä, olin aikeissa heittää muutaman kuperkeikan tai käydä makuulle, mutta käsitin että mikään näistä ei tekisi oikeutta äänelle, joten päätin säästää sen myöhempää käyttöä varten. Itsetarkoituksellinen siirtymä, myönnetään, mutta me olemme kaikki itsepetoksen uhreja. Sitä paitsi olin sortunut juuri yhteen tai useampaan anglismiin, joten annoin tulitikun palaa sormieni välissä loppuun. Jomotus kestäisi vähintään muutamia tunteja.
Olin tullut puistoon kampuksen läpi miettien seitsemää jäljellä olevaa savukettani ja sitä, kohtaisinko matkallani tupakoitsijoilta näyttäviä ihmisiä, joille uskaltaisin lahjoittaa ne, peläten kuitenkin tästä mahdollisesti seuraavia epäilyksiä. Sillä onhan kyseenalaista ottaa vastaan seitsemää savuketta, mahdollisesti ne ovat myrkytettyjä tai tarjoaja mielipuoli, epäilemättä meneillään on jonkinlainen tilanne tai performanssi, johon muiden ei välttämättä ole hyväksi osallistua ja jolla on jo selkeä säännöstö ja tietty määrä mahdollisia ratkaisuja. Muistellen miten eräässä Columbon jaksossa savukkeeseen asetetaan pinseteillä muutama myrkkyhile kävin päässäni vuorosanojani: ”Anteeksi, mutta satutko sinä polttamaan? Minä koetan lopettaa, mutta en tahtoisi heittää näitä poiskaan.” Vale, sillä en ole ikinä polttanut säännöllisesti, en itse asiassa juuri lainkaan, mutta sattuneista syistä minulla nyt kuitenkin oli vajaa puolikas askillinen jäljellä. Varmasti tämä olisi paras lause. En kuitenkaan päässyt tupakoistani eroon, vaan päädyin polttamaan vielä yhden puiston penkillä, jonne menin lepuuttelemaan jalkojani. Minulla on viime aikoina ollut tapanani käyttää paksuja villasukkia nahkakenkieni sisässä, jotta en kävelisi liikaa. Jo varttitunnin kuluttua kengissä paisuvia jalkojani alkaa jomottaa ja joudun joko pysähtymään ja nostamaan jalat penkille tai palaamaan asunnolleni. Sinänsä tällainen yksityiskohta on varsin typerä, vaikka nopeasti katsottuna voikin tuntua sympaattiselta, sillä se on oire tietynlaisesta neuroottisuudesta ja modernista vaivaisuuden taipumuksesta, johon en millään halua enää samastua, en enää pallonpyörimän tässä vaiheessa. Sitä paitsi en edes kävele kovin paljon, mikä hämärtää motiivejani entisestään.
Luulen sen olleen wauwauwauwaun jälkeen kun nousin, nyt oikean käteni sormenpäät arkoina mutta jalat levänneenä, ja huomasin ruohokentän toisella puolella penkillä istuvan tytön. Tummat lyhyet hiukset, viehättävät vaatteet, lukien kirjaa. Tietenkään en mennyt sanomaan tytölle mitään, vaikka olisin halunnut, vaan jatkoi matkaani asunnolleni, auringon paistaessa vaakatasosta suoraan silmiini jopa lehtien reikien lävitse.
Wednesday, August 01, 2007
I
Kattoa repii tuuli, siitä tämä hirvittävä meteli. Kohmeisen ajankuvan, näiden seittisten puiden takaa pilkahtaa hetkeksi aurinko, eikä sille mahda mitään, kun vesi valuu kasvoille. Vaikka se tekeekin etenemisestä vääjäämättömän erilaista. Sokeritoukan eteneminen rakennuksessa, aina löytyy kaupunki ja öinen akvaariovalaistus pimeiden hetkien brandylasillisille. Kuunnelkaa edes, vaikka salaa, juokaa paljon vahvaa teetä (ja kirjoittakaa kynttilän valossa); hänen lempivärinsä oli meren aaltojen väri.
II
Ja veden nielaisemat tavarafossiilit, rauniokirkon sisällä kasvava suuri puu. Koska hän oli vanha ja kuihtunut. Näiden murusten paukkeessa valo menettää intensiteettiään, ja sillä hetkellä hyväksyin kaikki hänen oikkunsa. Tämän vuosisadan tahti ei ole sama, tästä johtuu kaiku ja pimeässä jonkin eläimen kuorsaus. Kun tuuli nousee, pöly sen mukana, kuumaa ja puhdistavaa. Kävellessään portaikkoon hän katosi hetkeksi. Meren rannalla?
Kattoa repii tuuli, siitä tämä hirvittävä meteli. Kohmeisen ajankuvan, näiden seittisten puiden takaa pilkahtaa hetkeksi aurinko, eikä sille mahda mitään, kun vesi valuu kasvoille. Vaikka se tekeekin etenemisestä vääjäämättömän erilaista. Sokeritoukan eteneminen rakennuksessa, aina löytyy kaupunki ja öinen akvaariovalaistus pimeiden hetkien brandylasillisille. Kuunnelkaa edes, vaikka salaa, juokaa paljon vahvaa teetä (ja kirjoittakaa kynttilän valossa); hänen lempivärinsä oli meren aaltojen väri.
II
Ja veden nielaisemat tavarafossiilit, rauniokirkon sisällä kasvava suuri puu. Koska hän oli vanha ja kuihtunut. Näiden murusten paukkeessa valo menettää intensiteettiään, ja sillä hetkellä hyväksyin kaikki hänen oikkunsa. Tämän vuosisadan tahti ei ole sama, tästä johtuu kaiku ja pimeässä jonkin eläimen kuorsaus. Kun tuuli nousee, pöly sen mukana, kuumaa ja puhdistavaa. Kävellessään portaikkoon hän katosi hetkeksi. Meren rannalla?
Monday, July 30, 2007
Huoneemme on kiinni, itseensä suljettu tila. Se on kartta herkkyyden puutteesta, hieman kömpelösti kasattu kokoelma tyhjiä palasia, joiden jättämät onkalot voi kaataa täyteen musiikkia kuin jotain virvoittavaa juomaa. Mutta sitä ei voi jäädyttää ulkoa eikä ylikuumentaa. Kaksikymmentä vuotta sitten syötyjen hedelmien maku, hämmästyttävää itsepintaisuutta. Ymmärrätkö paremmin, jos myönnän, että kieli on minulle vieras, mutta luen silti sinulle osoitettuja kirjeitä ja sinä ymmärrät jokaisen sanan meren alkaessa kierron kohmeisissa sormissa. Teksti on tällainen puu ja liikutun miten kuoret esittävät todellisuutta. Kun olet yksin olen nähnyt ei ole kasvoillasi esiintyviä tunteita. Täällä on lämmintä jo, eikö olekin helpompi hengittää?
Sunday, July 15, 2007
Tämä on minun ja sinun, halaamisestetiikkamme, sateen pakkoliikkeet hiusten lehdillä, ovat samoina pysyvät näyttelijänkasvosi, kun minä leikkaan katseeni täältä pisaraan ja pisarasta toisiin kasvoihin ja jotakin on tapahtunut, vaikutelma on eri ja äkillinen pään liike kuten kottaraisella ja silmiesi kuvakulmissa erilainen vastus, reunat ovat arvaamattomia, sydänosa on, kuten suonikuviot, pehmeitä ja heikkoja tuulen vireitä, minä rauhoitun, ne tuovat jonkin tuoksun poikuudestani, aivan kuin silloin kesken kaiken asemalle matkalla kohti sinua taivuin sivuun ihmisten janoista, kuten vasenkätisen kirjoitus ei taivu ja sateen naamio on ehdottoman puhdas, pakkoliikkeet ovat omiani, on monia helpottavia ja vapauttavia tuoksuja, niiden salakavaluus saattaa särkeä poseerauksen. Lempeänä kuin muisto täyttää mimosan tuoksu japanilaisen tarhan.
Wednesday, June 13, 2007
Friday, April 27, 2007
(sinänsä ratkaisematon asettelu näyttää ehkä aavistuksen mielekkäämmältä täällä)
Niille jotka eivät osaa kieltä on helppo lausua kauniisti
Täytyy aloittaa hiljaisuudesta
Puhukaa kuin puhuisitte itsellenne
Korva on kekseliäs, se auttaa silmää
Ensimmäiset hahmot olivat saaria, koska eivät olleet erottautuneet magiasta
Vanhan naisen kädet
Nuoren ääni
Nähdään selän takana
Roviolle asetettujen puiden katve
Heijaava suitsukepallo kuin Newtonin kehto
Ilman impakti a
Musta huppu. Papin kasvot.
Millaisen liekin kukin puulaji synnyttää
Miten kukkii
Kuralammikko osoittaa veden kulkureitin
Silmille leposija mielen etsiessä rukousta
Kaavun alta näkyvät jalat herättävät sympatiaa tai inhon
Kiinanruusu päättää talven
Ohitsepuhuttu häikäisy
Ajatellen kuolleita. En ole nähnyt häntä aikoihin
Ei pidä paikkaansa mitä hän sanoi. Kädet eivät kiinnosta minua lainkaan.
Tämä valo on kaunis
Nyt he kaikki pysyttelevät vihdoin paikoillaan
Kuinka niitty voisi vertautua näiden penkkien riveihin
Jostain fossiloitunut esine, olen, ajatus
Kiven muotokuva piirrettiin arkku auki
Kiven kuoltua vetäytyneet kasvot
Katso kuinka värittömiä he ovat, missä ovat kaikki värit
Näen hänen silmistään väsymyksen minuun
Hän alkaa haalistua ja haihtua
Värittyy sekavaksi, vaikeaksi havaita
Tässä todellisuudessa savu ei peitä ristiä
Me pilaannumme kuin maito
Saarnani on ajan ääni, minä poseeraan kuin rapiseva koneisto
Täällä ei ole jalkojen rauhoittavaa tuoksua ennen kynnystä
En muista miltä sinä maistut, mutta muistan sinun sanoneen maistuvasi lohelta
Joskus muistan miltä sinä tuoksut
Ensin oli ihminen kiveä ja sitten kasvi
Verisuonet menevät rystysten molemmin puolin
Ette te kukaan lumonnut minua pauloihinne
Kaikki tämä kabbalistisesti leviävä sairaus
Jokin on vialla, hevoset ovat levottomia
Meillä ei ole enää tajua murhaan
Sininen ei ole sinistä itsessään
Keltainen / valkoinen / sininen
Valkea / musta / valkea
Valo tulee sisään vasemmalla olevien ikkunoiden läpi
Uskonko eleeseen vai rytmiin, en löydä kirjasta
Tuo korkealle nouseva laulu muistuttaa minua jostain
Vuosikymmeniä vanhoja kotimaisia elokuvia
Nämä kalkkunat eivät juokse pään katkettua vaan rojahtavat irvokkaasti
Kiven juonut suomet marmorin
Läpi on pieni ja tarkka reikä, lävitse on harso
Uskonto eleistä ja rytmistä, tämän löydän kirjasta
Me olemme toistemme väärentäjä
Kerran söin päivällistä Volgalla
imagine si ceci
Kauniina päivänä
Koirajumalan silmät ovat nimenomaan vetiset ja mustat
Kuten kuono, karva, kuonokin
cessait, kaunis Kleopatrani
Puhun kuin puhuisin itsestään
Niille jotka eivät osaa kieltä on helppo lausua kauniisti
Täytyy aloittaa hiljaisuudesta
Puhukaa kuin puhuisitte itsellenne
Korva on kekseliäs, se auttaa silmää
Ensimmäiset hahmot olivat saaria, koska eivät olleet erottautuneet magiasta
Vanhan naisen kädet
Nuoren ääni
Nähdään selän takana
Roviolle asetettujen puiden katve
Heijaava suitsukepallo kuin Newtonin kehto
Ilman impakti a
Musta huppu. Papin kasvot.
Millaisen liekin kukin puulaji synnyttää
Miten kukkii
Kuralammikko osoittaa veden kulkureitin
Silmille leposija mielen etsiessä rukousta
Kaavun alta näkyvät jalat herättävät sympatiaa tai inhon
Kiinanruusu päättää talven
Ohitsepuhuttu häikäisy
Ajatellen kuolleita. En ole nähnyt häntä aikoihin
Ei pidä paikkaansa mitä hän sanoi. Kädet eivät kiinnosta minua lainkaan.
Tämä valo on kaunis
Nyt he kaikki pysyttelevät vihdoin paikoillaan
Kuinka niitty voisi vertautua näiden penkkien riveihin
Jostain fossiloitunut esine, olen, ajatus
Kiven muotokuva piirrettiin arkku auki
Kiven kuoltua vetäytyneet kasvot
Katso kuinka värittömiä he ovat, missä ovat kaikki värit
Näen hänen silmistään väsymyksen minuun
Hän alkaa haalistua ja haihtua
Värittyy sekavaksi, vaikeaksi havaita
Tässä todellisuudessa savu ei peitä ristiä
Me pilaannumme kuin maito
Saarnani on ajan ääni, minä poseeraan kuin rapiseva koneisto
Täällä ei ole jalkojen rauhoittavaa tuoksua ennen kynnystä
En muista miltä sinä maistut, mutta muistan sinun sanoneen maistuvasi lohelta
Joskus muistan miltä sinä tuoksut
Ensin oli ihminen kiveä ja sitten kasvi
Verisuonet menevät rystysten molemmin puolin
Ette te kukaan lumonnut minua pauloihinne
Kaikki tämä kabbalistisesti leviävä sairaus
Jokin on vialla, hevoset ovat levottomia
Meillä ei ole enää tajua murhaan
Sininen ei ole sinistä itsessään
Keltainen / valkoinen / sininen
Valkea / musta / valkea
Valo tulee sisään vasemmalla olevien ikkunoiden läpi
Uskonko eleeseen vai rytmiin, en löydä kirjasta
Tuo korkealle nouseva laulu muistuttaa minua jostain
Vuosikymmeniä vanhoja kotimaisia elokuvia
Nämä kalkkunat eivät juokse pään katkettua vaan rojahtavat irvokkaasti
Kiven juonut suomet marmorin
Läpi on pieni ja tarkka reikä, lävitse on harso
Uskonto eleistä ja rytmistä, tämän löydän kirjasta
Me olemme toistemme väärentäjä
Kerran söin päivällistä Volgalla
imagine si ceci
Kauniina päivänä
Koirajumalan silmät ovat nimenomaan vetiset ja mustat
Kuten kuono, karva, kuonokin
cessait, kaunis Kleopatrani
Puhun kuin puhuisin itsestään
Monday, April 16, 2007
personnage conceptuel
I
Pelaaja polvistuu rantaveteen ja vangitsee katseensa kivien arkkitehtuuriin. Oranssia ohutta vettä kasautuu rantaan huuhtoutuneiden hirviöiden päälle. Ne ovat keveitä ja valovoimaisia. Kerrotaan tarinoita, pelaaja kertoo. On merkittävää, että tarinoita kerrotaan. Auringonvaloa voisi kuvailla varovaiseksi tai osittain haaleaksi. Tämä viileä kallio, tämä iso ja lämmin sydämen ääni. Rajamailla kelluu lintujen ulosteista syntyneitä saarekkeita. Tällaisen pedon vatsassa oleminen ei ole alku eikä loppu, hän sanoo. Muut näkevät ja muovaavat valaan meidän ympärillemme. Meidän tulisi pitää seuraa toisillemme. Meidän tulisi kävellä puutarhassa tai suolan huuhtomalla kalliolla ja tuntea ohuen hiekan kerrostuma jalkapohjissamme. Aurinko kuumentaa hätkähdyttävän valkeat hiukset, varjot ovat edelleen viileitä. Miten tällaisia keskusteluja käydään? Ehkä aallot eivät heijasta suun typerää irvistystä ja ruumiin konstellaatiota. Pientä hypähtelyä mättäältä toiselle. Rannalla mies poimii maasta sileitä kiviä ja lajittelee niitä taskuihinsa. Hänellä on jotain suussaan. Suuruus tai pienuus ei ole ongelma. Tarkkuus on.
II
Tämä alkaa siitä kun ainoa mahdollinen suunta on nurkka, eikä maali ole vielä kuivaa. Olen syönyt tertullisen rypäleitä & nyt minulla on kädessäni pieni puu / olen maalannut sirkusyleisön & nyt hiljaisuus on pahaenteinen. Kaikki tämän nurkkani ulkopuolella on musiikkia, ei enää huudahduksia. Aloitan ensin lyhyellä teemalla, sitten jatkossa. 1400-luvulla Lyonnen arkkitehdit menivät siihen osaan Prahaa ja rakensivat sen osan, jotta he voisivat saapua siihen osaan Prahaa, Lyonnen arkkitehdit. Typerä shakkiruutuinen huone. Sen ylle on jäänyt leijumaan herukkapensaiden tuoksu. Miten pensaiden alla maatessa niiden tuoksu jää iholle. Hämmennän maalia kuin kahvia, kasvatan sen pinta-alaa. Voisi sanoa että minut on lavastettu. Kuten sen tajuaminen, että kaksikosta toinenkin osaa jonglöörata taidokkaasti ja vailla tietoakaan virheistä. Hedelmän raakuuden maku ei ole kiinni maasta. Katson itseäni näyttelijänä, painan kuvan muistiin, leikkaan sen rantakalliota vasten, olen kivikasvoinen mutta muualla.
Pelaaja polvistuu rantaveteen ja vangitsee katseensa kivien arkkitehtuuriin. Oranssia ohutta vettä kasautuu rantaan huuhtoutuneiden hirviöiden päälle. Ne ovat keveitä ja valovoimaisia. Kerrotaan tarinoita, pelaaja kertoo. On merkittävää, että tarinoita kerrotaan. Auringonvaloa voisi kuvailla varovaiseksi tai osittain haaleaksi. Tämä viileä kallio, tämä iso ja lämmin sydämen ääni. Rajamailla kelluu lintujen ulosteista syntyneitä saarekkeita. Tällaisen pedon vatsassa oleminen ei ole alku eikä loppu, hän sanoo. Muut näkevät ja muovaavat valaan meidän ympärillemme. Meidän tulisi pitää seuraa toisillemme. Meidän tulisi kävellä puutarhassa tai suolan huuhtomalla kalliolla ja tuntea ohuen hiekan kerrostuma jalkapohjissamme. Aurinko kuumentaa hätkähdyttävän valkeat hiukset, varjot ovat edelleen viileitä. Miten tällaisia keskusteluja käydään? Ehkä aallot eivät heijasta suun typerää irvistystä ja ruumiin konstellaatiota. Pientä hypähtelyä mättäältä toiselle. Rannalla mies poimii maasta sileitä kiviä ja lajittelee niitä taskuihinsa. Hänellä on jotain suussaan. Suuruus tai pienuus ei ole ongelma. Tarkkuus on.
II
Tämä alkaa siitä kun ainoa mahdollinen suunta on nurkka, eikä maali ole vielä kuivaa. Olen syönyt tertullisen rypäleitä & nyt minulla on kädessäni pieni puu / olen maalannut sirkusyleisön & nyt hiljaisuus on pahaenteinen. Kaikki tämän nurkkani ulkopuolella on musiikkia, ei enää huudahduksia. Aloitan ensin lyhyellä teemalla, sitten jatkossa. 1400-luvulla Lyonnen arkkitehdit menivät siihen osaan Prahaa ja rakensivat sen osan, jotta he voisivat saapua siihen osaan Prahaa, Lyonnen arkkitehdit. Typerä shakkiruutuinen huone. Sen ylle on jäänyt leijumaan herukkapensaiden tuoksu. Miten pensaiden alla maatessa niiden tuoksu jää iholle. Hämmennän maalia kuin kahvia, kasvatan sen pinta-alaa. Voisi sanoa että minut on lavastettu. Kuten sen tajuaminen, että kaksikosta toinenkin osaa jonglöörata taidokkaasti ja vailla tietoakaan virheistä. Hedelmän raakuuden maku ei ole kiinni maasta. Katson itseäni näyttelijänä, painan kuvan muistiin, leikkaan sen rantakalliota vasten, olen kivikasvoinen mutta muualla.
Saturday, April 14, 2007
ehdotus Tekstin reunamille
Maailmasta eristäytyy maisemaksi auton kaksiulotteinen profiili.
Sen takana ja näillä sivuilla on syytä rajata kaikki, kuten
eskimoilta puuttuva sodan sana ja kuten staccatona nakuttava,
pölyt nurkista puhaltava nauru. Kuten aivojen taipumus
poimuttaa kaikki kysymykset eroon vastauksien
vaaleanpunertavasta aineesta ja jokin taito animoida niin
hienosti gynoidisia nukkeja/sekä digitaalisia ihmisiä, että
mitä se muuttaa, kun ei ole käsitteitä ja kun on vain
pretentioita ja kun on vain kovia muistipalikoita ja
kertautuvia samoja arvoja? Jotka eivät tietenkään sovi
aukkoihisi haluamallasi tavalla kuten mikään ei sovi
aukkoihisi haluamallasi tavalla.
Tähdenmuotoiset, karheannypyläiset
meritähdet.
Sen takana ja näillä sivuilla on syytä rajata kaikki, kuten
eskimoilta puuttuva sodan sana ja kuten staccatona nakuttava,
pölyt nurkista puhaltava nauru. Kuten aivojen taipumus
poimuttaa kaikki kysymykset eroon vastauksien
vaaleanpunertavasta aineesta ja jokin taito animoida niin
hienosti gynoidisia nukkeja/sekä digitaalisia ihmisiä, että
mitä se muuttaa, kun ei ole käsitteitä ja kun on vain
pretentioita ja kun on vain kovia muistipalikoita ja
kertautuvia samoja arvoja? Jotka eivät tietenkään sovi
aukkoihisi haluamallasi tavalla kuten mikään ei sovi
aukkoihisi haluamallasi tavalla.
Tähdenmuotoiset, karheannypyläiset
meritähdet.
Monday, March 05, 2007
(On varsin sopivaa, että)
nopeasti katsottuna kahden
kuusen väliin jäävä tumma
alue näyttää kuuselta ja
ympäröivät puut varjoilta.
Niillä on tulkin tehtävä
kääntää sattuvia lauseita,
kuin tehdä uusia kuri- ja
kontrolliyhteiskuntia kuten
eläinlajeja, jotka tanssivat eri
musiikkityylejä. Ja kolistaen
kaviolla julkeasti tahtia hän
työntää sormen korvaansa ja
ravistaa. Ja kuusien välissä
pelaavat pojat palloa kuten
esimerkiksi kuuta ja jos se
on sirppi, kimpoaa se
bumerangina takaisin ja
omaan maaliin, kahden
koivun välistä. Nopeasti
katsottuna koivujen väliin
jäävä valkeus näyttää
muotoseikan lisäksi seepralta.
Jos potkaisen kuussa kiveä
se lentää ikuisesti, mutta Seppo
Mäkelän näköinen raitapaita
muistuttaa, että vain näennäisesti
ja katoaa hirnuen kuin johonkin
saatanallisen tarkovskilaiseen koivikkoon.
nopeasti katsottuna kahden
kuusen väliin jäävä tumma
alue näyttää kuuselta ja
ympäröivät puut varjoilta.
Niillä on tulkin tehtävä
kääntää sattuvia lauseita,
kuin tehdä uusia kuri- ja
kontrolliyhteiskuntia kuten
eläinlajeja, jotka tanssivat eri
musiikkityylejä. Ja kolistaen
kaviolla julkeasti tahtia hän
työntää sormen korvaansa ja
ravistaa. Ja kuusien välissä
pelaavat pojat palloa kuten
esimerkiksi kuuta ja jos se
on sirppi, kimpoaa se
bumerangina takaisin ja
omaan maaliin, kahden
koivun välistä. Nopeasti
katsottuna koivujen väliin
jäävä valkeus näyttää
muotoseikan lisäksi seepralta.
Jos potkaisen kuussa kiveä
se lentää ikuisesti, mutta Seppo
Mäkelän näköinen raitapaita
muistuttaa, että vain näennäisesti
ja katoaa hirnuen kuin johonkin
saatanallisen tarkovskilaiseen koivikkoon.
Monday, February 26, 2007
Musta ja valkoinen aasi, polvistuva aasi, nukahtava.
Olen matkalla kohti ja sen tuntee nahoissaan.
Matkalla eri tavalla kuin muut ihmiset.
Kuuntelen ja muistan kaiken, olen matkalla
ja asun motelleissa. Katson äänettömästi
televisiosta luonto-ohjelmia ja koetan opetella
lukemaan laiskojen tiikereiden huulilta. Ajan
kulumisen eteen ei tarvitse tehdä mitään.
Kuluminen on tärkeää. Aika kuluu puhki ja
Mannlicherin piipusta lähtevä kolmas luoti menee
ohitse, sisään reiästä. Kuten hetken liian myöhään
vastaava ihminen. Epäilyksestä seuraavia
päättäväisiä tekoja. Kuten naksahdus,
kuten laukaus,
kuten silmäniskun avaus.
Lampaiden keskeen polvistuva aasi.
Etujalat ensin, sitten takajalat, lopuksi kyljelleen.
Tiikeri avaa kitansa ja iskee sokerihuurrettua silmäänsä.
Onassis mönkii takapellillä ja haukkoo valonvälkettä,
autossa miehet syleilevät uusia todellisuuksiaan.
Olen matkalla kohti ja sen tuntee nahoissaan.
Matkalla eri tavalla kuin muut ihmiset.
Kuuntelen ja muistan kaiken, olen matkalla
ja asun motelleissa. Katson äänettömästi
televisiosta luonto-ohjelmia ja koetan opetella
lukemaan laiskojen tiikereiden huulilta. Ajan
kulumisen eteen ei tarvitse tehdä mitään.
Kuluminen on tärkeää. Aika kuluu puhki ja
Mannlicherin piipusta lähtevä kolmas luoti menee
ohitse, sisään reiästä. Kuten hetken liian myöhään
vastaava ihminen. Epäilyksestä seuraavia
päättäväisiä tekoja. Kuten naksahdus,
kuten laukaus,
kuten silmäniskun avaus.
Lampaiden keskeen polvistuva aasi.
Etujalat ensin, sitten takajalat, lopuksi kyljelleen.
Tiikeri avaa kitansa ja iskee sokerihuurrettua silmäänsä.
Onassis mönkii takapellillä ja haukkoo valonvälkettä,
autossa miehet syleilevät uusia todellisuuksiaan.
Friday, February 02, 2007
Poika käveli ikkunan eteen ja taakse lasissaan kylmää vettä ja palanen appelsiinin kuorta.
Miten älytöntä väittää että lumisade kuuluu, minä olen tottunut siihen samalla tavalla kuin ruumiiseeni. Pakkanen vaikuttaa ikkunaan kuin uurteiset piirrokset kilpikonnan panssarissa.
Kuvakielen kautta opittuja muutoksia. Puutostiloja. Nainen huojui hiljalleen taakse ja eteen.
Olin hyvilläni pojan jutustellessa ja antaessa tekaistuja johtolankoja. Etsivää hän ei huijannut.
Ympärillä huone on vielä hetken meidän ennen kuin ne saapuvat.
Ripustetaan henkilökohtaista ja sympaattista pyykkiä, rakennetaan maja tyynyistä ja peitoista. Käytävän portaikossa muurahaiset nousivat systemaattisena virtana kuten ihottuman peittämät kädet. Poika naksutteli sormiaan. ”Älkää pelätkö, kuningatar...Älkää pelätkö, veri on ajat sitten valunut maahan. Ja siinä, mihin se vuoti, kasvavat jo viiniköynnökset terttuineen.”
Puhukaa kuin puhuisitte itsellenne. Millaisen kuvan haamun jättivät jälkeensä tapahtumat,
jotka taitetaan keskeltä ja asetetaan kainaloon.
Tässä ovat hänen kenkänsä, älkää koskeko niihin. Kun hän tulee takaisin, nämä tässä
ovat hänen kenkänsä.
Miten älytöntä väittää että lumisade kuuluu, minä olen tottunut siihen samalla tavalla kuin ruumiiseeni. Pakkanen vaikuttaa ikkunaan kuin uurteiset piirrokset kilpikonnan panssarissa.
Kuvakielen kautta opittuja muutoksia. Puutostiloja. Nainen huojui hiljalleen taakse ja eteen.
Olin hyvilläni pojan jutustellessa ja antaessa tekaistuja johtolankoja. Etsivää hän ei huijannut.
Ympärillä huone on vielä hetken meidän ennen kuin ne saapuvat.
Ripustetaan henkilökohtaista ja sympaattista pyykkiä, rakennetaan maja tyynyistä ja peitoista. Käytävän portaikossa muurahaiset nousivat systemaattisena virtana kuten ihottuman peittämät kädet. Poika naksutteli sormiaan. ”Älkää pelätkö, kuningatar...Älkää pelätkö, veri on ajat sitten valunut maahan. Ja siinä, mihin se vuoti, kasvavat jo viiniköynnökset terttuineen.”
Puhukaa kuin puhuisitte itsellenne. Millaisen kuvan haamun jättivät jälkeensä tapahtumat,
jotka taitetaan keskeltä ja asetetaan kainaloon.
Tässä ovat hänen kenkänsä, älkää koskeko niihin. Kun hän tulee takaisin, nämä tässä
ovat hänen kenkänsä.
Tuesday, January 23, 2007
Kun leuat loksahtavat kaikki on ohi. Tästä vasta aloitamme.
Näin sanon, nainen S-viallinen kuin puheen taustalla kohina.
Ei vaan T. Se on T-vika, nämä ovat risteyksiä. Nämä ovat
karkeita pintoja, joista Philip Marlowe raapii tulitikkuja ja
katsoo ulos kuumista ikkunoista.
”Señor, por favor, ulkona on ruumissaattue, voisitteko...?”
Ja todella saattueessa näkyy vasemmistoälymystön
liikepositiivisuus kontra markkinatalouden ja kehityksen
liike, vaikka oikeastoa väitetään stagnaattiseksi.
Arkussa vainajan leuka loksuu ja naiset vääntelevät käsiään.
Resnais, leipurin muunnos ja kaikki se, ajattelee röyheäposkinen
etsivämme. Ominaista minulle ja ajalleni on se, etten sanoisi
”ampuu kuulan kalloonsa” vaan ”laukaisee itseään päähän”.
Tämä kaikki on kuin jokin maalaus, jossa on banaaleja
yksityiskohtia ja vihjeitä siitä, mitä se esittää. Kaikki nuo
lapsetkin, jotka jauhavat melonia ja syljeksivät siemeniä kuin
pienet linnut, valtavat sydämet ja ontot luut. Ikuinen tapa syödä.
Nykyaikainen tapa syödä. Moderni tapa syödä,
koska siihen kiinnitetään huomiota.
Hetken Marlowe uneksuu uutisankkurista mykkäfilmissä,
Ssien hiljaisuudessa. Kaiken tämän ikävän keskellä tiedän,
etten tule selviämään hengissä, että minusta ei tule arpista
ja onttoa sankaria. Kuolen silmät auki ja typerä ilme kasvoillani.
Ei ole sattumaa että olen ammatiltani mikä olen.
Vähän myöhemmin, kun joka päiväinen
taas jatkuu, jotkut asukkaat puhuvat vielä omituisen katkonaisesti,
vaientuneen rytmin mukaan.
Näin sanon, nainen S-viallinen kuin puheen taustalla kohina.
Ei vaan T. Se on T-vika, nämä ovat risteyksiä. Nämä ovat
karkeita pintoja, joista Philip Marlowe raapii tulitikkuja ja
katsoo ulos kuumista ikkunoista.
”Señor, por favor, ulkona on ruumissaattue, voisitteko...?”
Ja todella saattueessa näkyy vasemmistoälymystön
liikepositiivisuus kontra markkinatalouden ja kehityksen
liike, vaikka oikeastoa väitetään stagnaattiseksi.
Arkussa vainajan leuka loksuu ja naiset vääntelevät käsiään.
Resnais, leipurin muunnos ja kaikki se, ajattelee röyheäposkinen
etsivämme. Ominaista minulle ja ajalleni on se, etten sanoisi
”ampuu kuulan kalloonsa” vaan ”laukaisee itseään päähän”.
Tämä kaikki on kuin jokin maalaus, jossa on banaaleja
yksityiskohtia ja vihjeitä siitä, mitä se esittää. Kaikki nuo
lapsetkin, jotka jauhavat melonia ja syljeksivät siemeniä kuin
pienet linnut, valtavat sydämet ja ontot luut. Ikuinen tapa syödä.
Nykyaikainen tapa syödä. Moderni tapa syödä,
koska siihen kiinnitetään huomiota.
Hetken Marlowe uneksuu uutisankkurista mykkäfilmissä,
Ssien hiljaisuudessa. Kaiken tämän ikävän keskellä tiedän,
etten tule selviämään hengissä, että minusta ei tule arpista
ja onttoa sankaria. Kuolen silmät auki ja typerä ilme kasvoillani.
Ei ole sattumaa että olen ammatiltani mikä olen.
Vähän myöhemmin, kun joka päiväinen
taas jatkuu, jotkut asukkaat puhuvat vielä omituisen katkonaisesti,
vaientuneen rytmin mukaan.
Subscribe to:
Posts (Atom)
