Thursday, July 05, 2012

2.0


En juo mielestäni erityisen paljon nesteitä päivässä. Nautin hyvin pieniä suullisia vettä silloin tällöin, sillä vaikka en olekaan janoinen, haluan suuni olevan raikas. Samasta syystä pesen käsiäni ja sormenpäitäni aina, jos olen käsitellyt jotain märkää, tahmeaa tai hitusenkin likaista. Pelkkä kastaminen riittää minulle, sillä tuolloin on kuin rukoilisin kirkossa Neitsyt Mariaa. Kosteuden pyyhin pienillä vessapaperisiivuilla, jollaisiksi revin arkit säästääkseni paperia, jakaen pienenkin yhä pienemmäksi. Toisinaan löydän unohtuneita, tiiviiksi rypistyneitä paperikiiloja esinahkani alta ja nostalginen tunne valtaa minut.

Astiakaapissamme makaa erivärisiä muovimukeja, joista yhdessä ystäväni ja asuintoverini lillutti päivittäin, viikkojen ajan tulehtunutta penistään. Kastamisen lisäksi hän käytti voidetta ja pitäytyi koskettelemasta itseään, mutta siitäkin huolimatta hänen elimensä jouduttiin ympärileikkaamaan, mikä aiheutti ystävälleni suurta ahdistusta ja lohduttomia aatoksia koskien elämää ja ihmistä. Noita mukeja on monen värisiä, enkä muista mikä tuo kyseinen malja oli sävyltään; kenties oranssi, ehkä vihreä. Muistaessani ja tilaisuuden ollessa sopiva kysyn toki ystävältäni, mikä astioista olikaan kyseessä, mutta aina tällaista vaihtoehtoa ei tietystikään ole tarjolla. En kuitenkaan ole pitäytynyt mukien käyttämisestä, sillä niin matala ihminen en saata olla. Jokaisessa kulauksessa vettä ui joka tapauksessa ystäväni kassien varjo.

Asia ei minua itseäni painaisi, mutta sosieteen uhka on tunnustettava; en haluaisi tulla yllätetyksi kullimuki huulillani. Olisi kovin väsyttävää koettaa selittää naurusta, inhosta tai epäuskosta hytkyville ihmisille, ettei asia lainkaan minua haittaa, että ystävälläni tuskin on mitään tarttuvaa tautia; lisäksi hänen henkilökohtaisessa hygieniassaan ei noina päivinä, ymmärrettävistä syistä, liennyt moitteen sijaa.

Mutta kuten tunnettua, on yhteiskuntamme erinäisten tabujen ja kultturaalisten vikojen, ellei vieläkin syvempien ja ihmisheimolle kovin ominaisten virikkeiden vanki. Sotkeutuvien lankojen vyyhdissä horjahtelevina näkee sieluni silmä ne vieraamme, jotka hamuavat kuivauskaapista astiaa juomaa varten. Toki kunnon isännän itse tulisi saattaa kupposet vieraansa tassun saataville, mutta mielialasta ja huoneen ilmanalasta johtuen on omaehtoisuus toisinaan helpompi − ellei ajankin luontoon paremmin istuva − tapa olla ja toimia.

Helpoksi ei kuitenkaan käy noina hetkinä sijani kestitsijänä, sillä vaikka ystäväni "Penis 2.0" ei taatusti olekaan sopivaa keskusteltavaa pahaa aavistamattomien vieraideni kanssa, koen kuitenkin syvällistä tarvetta saattaa heidän tietoonsa aivan tiettyjen astioiden tarina ja tola. Asiaa ei varmasti helpota se, että olen karmean saamaton laskettelemaan valheita, koenpa epätotuuksien puhumisen jopa luonnolleni vastaisena, ja niinpä usein juuttuukin aatokseni toinen toistaan kiperämpiin solmuihin toisen narun vetäessä toisaalle, toisen toisaalle. Ja kun kaiken yllä vavahtelee toverini vastikään juutaloitu ja herkkää tuoreuttaan kimmelmöivä, mutta toisaalta suonikanaviensa varjoissa salaperäisyyksiä kansoittava tahdon jatke, olen toisinaan taipuvainen toinen toistaan hysteerisimpiin tekoihin.   

Otteita filatelistin päiväkirjasta

Viereisen pöydän äitiytymään päin oleva Anna-Leena Härkösen kaksoisolento on synnyttänyt vaalean miehensä kanssa lapsia, joista kasvaa vielä tyrmistyttävän kauniita. Onko mielekästä sanoa "silmät sopivasti liian kaukana toisistaan"? Hieman pysty nenä. Mitä geeniä minä rakastan?

Feissaajat haistavat, että olen kipeä. En jaksa edes vastata heille kunnolla. Syntyy pyöreäsilmäisiä tilanteita, jotka hukkaavat kaikkien aikaa.

Rautaisten tuolinjalkojen katveessa pulu riuhtoo croissantin puolikasta kuin kevyttä raatoa. Vieressä vauva itkee vaunuissa. Pikkulintu tulee jaolle. Ne lentävät täällä lähes päin, luullen kasvoja voileiviksi ja asioiden muruiksi. Herranjumala tuo lapsi huutaa. Lastenvaunut ovat sporttiset ja turvalliset, muovinkaltainen esine.

Tytöt eivät pelkää käyttää lyhyitä shortseja, vaikka ovat kalkkunaleikkeen värisiä. Aikuisena rumuus ei haittaa yhtä paljon kuin teininä. Yhteisö ei enää syrji, vaan ottaa tilastollisesti. Viiteryhmä laajenee, mikä mahdollistaa elämän; aina on joku vielä rumempi.

Lohenpunaiset farkut karkaavat yläjuoksulle.

Wednesday, September 21, 2011


Huulilla on tarina ja tarinassa nainen, naisessa on kirjoitus ja kirjallinen mies.
       Miehessä on lapsi ja lapsellinen pallo, ympyrässä kehä ja kesivä on iho.
Ihossa on säteilyä, aallokko ja roiske. Roiskeessa on  hiukset, pisara ja kallo.
       Kallossa on umpimähkään leikattuna puvut. Puvuissa on kukkasien kiristävät nuput.
Nupuilla on verisuonten kalkkeutuvat polut, polvissa on pahansuovat tietokonesolut.
       Solubiologien on päällekäyvä  taivas, vainajana aavelaivaa avatara ravas.
Varastossa rastafarin ganjadynamiikka, Australian safarilla trekkieugeniikka.
       Falafeliritari ja Rifiri ja Miró, mirabilis miserere, Ororo ja Goro.
Sohon rintamaitobaarin vaitelias horo, poro mulle sanoi "moro", tsekkaas jo toi koho.
       Kuivaa kolonatinaa ja natinassa eriste, eristeessä Westerlundin maalivahdin molo.
Noloo, sanoi Eemeli, ei byygee enää tsennaa, naurettavaa touhuu tää planeettana olo.
       Planeetalla temppeli ja vauraudessa rikkaus, rikkaudessa haureus ja huora-aerobikkaus.
Aerobikin liukasteena platoninen rakkaus, rakkauden aavikolla ulosteiden pakkaus.
       Ulosteessa monen madon ravintolavaraus, koppakuoriaisten kuoren elintasosairaus.
Potilaassa lääkäri ja lääkärillä metodi, yhteenniitattujen anusvanhuksien etydi.
       Katso Almododovaarin myöhästyneet menkat, voimaannuta laulullasi jenkkakahva-enkat. 
Elintasosairauksista palasikin mieleen, pitää muistaa rauhoittua proteiinit nieleen.
       Ohijuoksut, Runojä ja kananmunarakkaus, trio ikimuistoinen: Usko, Toivo, kakkaus.

Sunday, September 04, 2011

Monday, August 01, 2011

Mun naama on ihan väsynyt1 siitä miten paljon mä rakastan sua.

Hämähäkki piilee hänen kasvojensa alla kuin lihasvarjot, obsidiaanilouhikko

He istuivat vierekkäin, toinen kertoi tarinan puhumalla vatsastaan. 
Suoraan edestä katsottuna hänen tupakkansa muodosti tunnelin,
joka meni suoraan hänen päänsä lävitse2. 

1 Kello on paljon, yli puoli vuosisataa. Autoon putoaa yläpuolella olevista puista lehtiä, jotka ripset vangitsevat.
2 Pimeä käytävä johti pieneen huoneeseen, jonka ainoana valonlähteenä oli palava aurinko.

Sentrifuugi

"Death is centrifugal
Solar and logical
Decadent and symmetrical
Angels are mathematical
Angels are bestial
Man is the animal
Man is the animal"


Kulttuurin nimeäminen antiikin ihmisten ja ilmiöiden mukaan sovittaa1 edelleen elämän ylle geometrisen (egometrisen) ruudukon, 
sillä antiikin robotit olivat ilmiasultaan joviaalisuuttaan kulmikkaita; tähtikuviot2, kivipyörä-älyt, matemaattiset symbolit ovat täten 
antiikkisia ja hyvin lueteltuja ja Pythagoras erilaisista osasista koostuva; miksi robotti eroaisi tässä valossa kuutiosta? Ovatko nämä 
ateenalaiset sähkölaatikot tympääntyneitä tilaansa? Enkö muka hämärässä, pimeässä ja kasvatukseni sanelemana muovaisi 
omilla käsilläni robotista kuution3 omaista?

Kulmikas ei tarkoita ajattelun yhteydessä mitään puhuttaessa tomusarjoista tai nanoviuhkoista, jotka juontavat jostain haisevista 
sienirihmastoista. Vanhat kirjatkin etupäässä haisevat, kalat ja pedot syövät aina ensimmäisenä sisälmykset. 
Tämän vuoksi ajattelun tapahtuessa lukemattomissa eri pisteissä simultaanisesti mikään kuminaamion sisällä mädäntyvä kilpikonna 
ei ehdi haisemaan4. Korkealta parvekkeelta syöksyy katuun joku, jonka sylissään pitelemä jumalansynnyttäjää esittävä patsas 
painuu sisään rintakehän lomitse5.


1 Kokonaishahmoon ei kajota, mutta miksi pitäisi lukea uusien saumojen luoma puristus, hankaus; f[r]iktio, puistatus. Lehdet ja ohikulkeneen siitepölyn latvustostaan pöyhinyt kaunis, 
vanhan naisen tavalla ikääntynyt. Lailla, tavoille.
2 Konst/stellaatiot. ”Auringonlaskukin on kaunis vain sen vuoksi, mitä sen kautta menetämme.” Luonnonlaki ei salli poikkeuksia, joten mikä on poikkeus?
3 i on i
4 Höytyvä leijuu puistoaukean poikki. Hennosti kaartaen ja korkeuttaan vaihdellen se sukkuloi suoraan oikeaan silmääni. Sivallan hajamielisesti kasvojani ja se jatkaa matkaansa.
5 ”Musiikkikin vaikuttaa käärmeisiin, mutta se ei suinkaan johdu musiikin sisältämistä henkisistä arvoista vaan siitä että käärmeet ovat pitkiä ja kietoutuvat kerälle maata myöten, niin että 
niiden koko ruumis on maanpinnan tuntumassa; musiikin aiheuttamat värähdykset siirtyvät myös maahan ja vaikuttavat käärmeeseen kuin pitkällinen, varovainen hieronta.”

Sunday, July 17, 2011

Paksu sumu peitti koko järven. Liima oli liuennut, maali lohkeillut. Pieni tähtäys sormenpäällä ja luhistuisin; kolmiö ylösalaisin, kuin tekokäsi jonka ominaisuuksia ei vielä tunne. Ulkona laitoksen löyhkä, mutta paitani alla henkilökohtainen tuoksuni, jonkin parfyymi. Paitani alla vesipulloja kuin kyttyröitä, kuin tehtäväni olisi juottaa koko muu karavaani.

Lehmänraato saastuttaa juomavesisäiliön, tarvitsen talismaanin puhdistaakseni sen. Madot ovat nousseet pintaan pienten oksien lomaan, yhdessä ne alkavat muodostaa neliöitä, joista puuttuu sieltä täältä sivuja. Alan hahmottaa labyrintin rauniot. Nääntyneen ihon lävitse luut lävistävät, mukulakivikadut jäävät sileässä kulttuurissa pian historiaan.

Hirviöt kirkon katolla valuvat vettä. Sateesta paisuneet ja pöhöttyneet huonekalut lojuvat aukiolla, mädäntyvien kirjojen perhot matalissa lammikoissa. Valo hiipuu, pian voi vain veistää. Hämärässä ne näyttävät lähes inhimillisiltä. Pitkä, varovainen hieronta.

Thursday, June 30, 2011

Maata kiertävät selluliitit

Onnekseni pystyn metabolisoimaan tämän planeetan ravintoa;
vaikka kaikki kuolee, tohtoriksi valmistuminen on jättänyt arpensa
kuin psyykkinen myrkky. Esitän huomioita. Pissaan istualtani. Vaatteiden alla
on lisää karvaa ja alkuperäisiä tuoksuja. Jos koittais tahdonvoimalla saada ne
kasvamaan kohti luita ja sisäelimiä. Karvainen kohtu, karvaiset keuhkot, karvainen
sielu vastaan ruumis –dikotomia, uusi kauneusihanne jonka ostamiseen minulla ja
sinulla ei onneksi koskaan tule olemaan varaa

(”Sinä ja minä liikennevaloissa
Sinä ja minä odottamassa
vallan vaihtumista kaiken välkkeessä.”)

-arvon kirjoittaja, alkaa vituttaa ihan uusilla sinipunaisen tasoilla. miten voin onnistuakin
liukastumaan banaaliin, vaikka se on jo syvällä kurkussa kutittelemassa taiteen
fyysisen elämyksen g-pistettä   (“painovoima nolla, antakaa mun olla”)

No: säteiltä suojautuessa myös sälekaihtimet, tuolit tai pöydän pinta voivat heijastaa valon
ihooni tai silmiini. Käyttäjänsä tietoisuus kunkin vaatekappaleensa molekyylitiheydestä
on keskimäärin lähinnä mutua, joten on turha tuudittautua mihinkään kuvitelmiin siitä,
että olisi tarpeeksi turvassa lukemattomien suojakerrostensa
ja lukemattoman traditionsa alla.

”He tulevat luokseni mielessään kuva 50-vuotiaasta äidistään ja he eivät halua näyttää samalta.”
Pitää miettiä ilmeitään ja sitä kautta elämänasennettaan ja maailmankatsomustaan,
jos haluaa ehkäistä ennalta ryppyjä.

Saturday, June 04, 2011

Korvavalokset[1], mielihyvästä punehtuvat korvat, äänet joita matkin; jokainen sello[2] palaa lopulta sarkofagiinsa, jokainen kissa käyskentelemään takaisin alhaisten resoluutioiden plantaaseille.


Aseet eivät toimineet hiekassa, joten tuli kehittää parempia, luodit räjähtelivät vaikeissa oloissa. Tuli kehittää hiekan talous. Romantikko haluaisi, että hiekka hioisi kaiken tämän kehityksen määrittelemättömäksi, kiviseksi varpaaksi, jota on enää mahdoton tunnistaa varpaaksi[3]. Kun peiton vetää syrjään, paljastuu uneksivat kasvot, vielä muotonsa saamaton utu.


Käännyn katsomaan ympärilleni, hiekan[4] muodostamat jyrkät seinät tuntuvat odottavan jonkun raskaan miehen valahdusta, hänen itkuaan, joka käynnistyy yskähdellen ja haukkoen, aivan kuin osaset ja prosessit eivät olisi vielä tottuneet toisiinsa, kuin häntä ei olisi rakennettu itkemään.


Hän syö[5] asetellen ja kimmoisasti, risottonsa rakennetta haarukallaan tökkien ja  taputellen, silottaen.
Asfalttiin, kovaksi tampattuun soraan tai kivetykseen on mahdoton piirtää sormella puolustavia loitsuja. Ei pääse pureutumaan siihen neitseelliseen ihoon, joka jää kaarnan alle. Siten lääkkeetkin kulkeutuvat luontoon.


Ja kirjoitukset[6] kaduissa ja seinissä, kuin orgasmin hetkellä näkemiäni punaisia lämpimiä muotoja. Pyöreitä kangasprinttiomenoita verhoissa ja seinillä ja pöytäliinoissa. Assyrian pyhät leijonat voi nähdä vain sivusta, ne uneksinut tajunta ei vielä pystynyt kiertämään luomuksiensa ympäri.


[1] Intuitiivisina ihmisinä intiaanit (i nuit) tiesivät kameroiden ryöstävän heidän sielunsa.
[2] Sellisti soittaa tuutulaulun nuotin viereen, kaikki näkevät pahoja unia. Jotain akvaariokalojen ruokkimisesta.
[3] British Museumissa vain sokeat saavat koskettaa esineitä.
[4] Hiekasta tunkeutuvat esiin suuret kalat, jotka kylvävät tuhoa, pommittavat kaupunkeja. Keisari Hirohito ottaa Napoleonia esittävän pronssiveistoksen työpöydältään ja asettaa sen laatikkoonsa.
[5] Äidin oli syötävä LSD:tä, hän oli luova ja toisaalta todellisuuspakoinen henkilö, hän käänsi suuren hyönteisen selälleen voidaaksen tutkia sen paljasta vatsaa.
[6] ”as monstrous thinking devices mounted inexplicably on suffering animal bodies”

Friday, May 06, 2011

Valokaapeli

Lumisade on kuin tuhkaa1, nykyään.

Tyttö2, jota sanottaisiin ”lutkahtavaksi”, tanssii minihameessa ja juovuksissa, kun artisti lausuu biitin päälle ekoarkkitehtuurin ja kaupunkitilan mantroja.

Pidän korvistasi, koska ne ovat läpikuultavat, valossa
laukeaa epileptisiä kohtauksia. Puhut ja korvissani soi3, jotain akvaariokalojen ruokkimisesta.

Kauneus ei katoa, jos implantoi itsensä täyteen silikonia. Uudisrakennukset sortuvat kuin keuhko, jäljelle jäävään pussiin suuret kilpikonnat4 tukehduttavat itsensä; lopulta meidän synteettiset luurankomme johtavat valoa, ikuisuutta, tietovirtaa.

1 Hiuksia.
2 ”Isäni kielsi minua pienenä nukkumasta sukat jalassa, joten nykyään pelkkä ajatuskin ällöttää minua.”
3 Pieni katkos tietoliikenteessä jähmettää kuvan, vaikka ääni jatkuu. Lopulta kuva ottaa äänen kiinni ja kasaa itsensä toistumiensa päälle. Kasvot sortuvat, kasautuvat, repeävät ja ovat taas terävät.
4 Hetken ajan luulen roskaa kevään ensimmäiseksi perhoseksi.

Nordom 2

Herkän sielun toivekodit rakennetaan munankuorista, sillä niiden pinta on kiinnostava ja mattainen, se sallii tarkankin siveltimenvedon1. Rikkoutuessaan kuoret ovat kuin kynsien alle kipeästi kiilautuvia maalin lastuja, alan pelätä verenmyrkytystä. Lintu2 lentää satelliittilautaseen, norsu solmii hellästi kärsänsä ympärilleni, noukkii hiuksista lehtiä.

Tavoitteena on kaikille samanlainen kuolema. Ja huonekalut natisivat ja elivät kuin tuli takassa. Tuli tarttuu verhoihin3. Lattia narahtaa ja notkahtaa, pitkältä alueelta kuin soittimen kieli4. Asbestia, lasipölyä, fossiilien murenevat sormenjäljet. Syödyt huulet, ankanpoikasten pehmeästi tunnustelevat nokat. Olen huomannut, että syömisen kuvaaminen herättää aina ruokahaluni, vaikka syötäisiin astioita ja huonekaluja.

1 Down-syndroomainen lapsi maalaamassa on herkkää ja viatonta. Maalaamassa jotain niin täydellistä kuin muna.
2 ”Kasatkaa ulosteistani rakentavat majat.”
3 Pinttynyt lika on enää merkki vanhasta, rahan ulkopinnalla olevasta. Nostalgiaa ja valinta, kirjallisuus.
4 Torvi huulille kuin juodakseen, sillä voi imeä kaiken, meduusan; montako sormea tunnet selässäsi nyt?

Tuesday, April 19, 2011

Vapa

Ihmisten kehuessa mieleni olevan aiempaa puhtaampi kuljetan esinahkani alla tuoksuasi päivien, viikkojen ja kuukausien ajan; kuin appelsiinin* sumuisten kuorien.

Se kaivautuu pintaan kuin koteloitunut sirpale, kuin olisin parturi jonka käsien ihon alle kivettyneet tukot kutittavat haamujen kantapäitä.


*Aurinko nousee, toinen pallo jää mereen, laineille lepäämään onton kumin pehmeydellä. Idän suuressa museossa minä olen nähnyt Lenin-sedän koteloituneena.

Ahtaja

Yllätysmunan koottavan sisällön säilyttäminen levällään ja esillä sen toivossa, että elämässä olisi meneillään jonkin rakentuminen on liian ilmeinen ja helppo vertaus, jolle en usko löytyvän maailmasta tyydyttävää vastinetta. Yhtä merkittävää olisi vapahtajan kasvonpiirteiden ilmestyminen tuollaisessa pienten mekaanisten osasten kokoelmassa. ”Silmiinpistävää” on, että koemme vapahtajan nimenomaan kasvoina, joiden sinikopiota minkäänlainen mielikuvitus ei ole kaivertanut mieliimme, ainoastaan partamalli, kasvojen varjostukset*. Munakoisoon ilmestynyt vapahtaja voidaan paloitella erogeenisiin osiin ja huuhdella, jotta kypsyminen pysähtyisi.

Sillä jos laitan banaanin pöydälle ja unohdan sen siihen, kuin sisustuksen, alkaa banaani kukkia ruskeita ja mustia laikkuja. Mädäntymisen ja maatumisen alkaessa voidaan hyvällä syyllä sanoa, että olen asettanut banaanin. Kiehuva vesi polttaa rakot vapahtajan jalkapohjiin.


*Taidemuseoissa särkevä pää piirtää kuvien päälle sahalaitaisia käsialoja, kuin punavihersokea, visuaalisia ehtoja tunnistamaan kykenemätön tietokone. Täten kuva kiertää silmäruuduillamme kuin terävä signaalipiikki, jolloin tulee poistaa kuvalta vastakuva, vastakaiulta äänen näköala, maisemalta vamman fetissiluonne; pudotessaan Sikstiiniläiskappelissa hänen jalkansa taipuu luonnottomaan asentoon, kuin irvaillakseen taivaille.

Sunday, March 13, 2011

Alec Holland oli tiedemies

Teemulle ja Kai Kajanderille


Olen sammaleen kaiku ihmisestä, miehestä
suolistoista ainesta, tietoisuuden kasviston

soista ongelmistojen, kodit koppakuoriaisten
olennossani psykologia kasvien, mutainen

rämeinen, Hemulinko mehumaijani lettoinen,
uneksivat verenkierrosta sisuskaluni koisoiset

ystävällisen sielun syli, ajatus, unelma maailmasta
hämärämmästä, märemmästä, mämmistä, pois valon

valtavasta poliksesta, eksistenssin kirkkaasta spriistä
soihin juureudun, naatistoihin paneudun, juureksiin

sopeudun, keityn, maustun; sammakko ja sisilisko,
bio-voimaantunut tieto, ikisisko, vähämielisiä

lihallisia, hentoja ja heikkohermoisia, mutta sinä
minä, ystäväni, kiintoisia mukuloita, ei kateutta

Friday, March 04, 2011

Kissa tykkää oleskella nauhakaiun päällä


Nauhoitin joskus Léonin päälle dokumentteja
homoseksuaalisista eläimistiä


Näköala, maisema, tulit eteeni ja astuit sen päälle
ulkoa autiomaasta epäsäännöllisyydellä


Metsä


ei kuten massa vaan kompassimassa. Pää on huomattavan kömpelö,
koeta vaikka silittää jonkun päälläsi jonkun selkääsi


kaikkine puhuvine ja inhimillistettyine eläimineen on fantastinen osoitus
Risto Reippaan paranoidisesta skitsofreniasta

Wednesday, March 02, 2011

modron

I am a cube de-cubed. I sleep in a drawer.
-Nordom


Kasvisravinto herkistää minut. Aistin ihmisten tunteet.
Ne siirtyvät katseen mukana kuin valo. Mehuisa päärynä.
Kuoreltaan lähimpänä ihon hedelmistä.
Lihansyöjänä olen mielialalääkitty ja autuaasti pääni sisällä.
Utareeni herkät antibioottien määrästä.
Kielten välit hampaiden välit, kalvot, rytmit.
Osaan esittää etupainoista. Olen naamioinut mehiläiskeot
miehiksi, jotta roistot eivät varastaisi hunajaani.
Enemmän näen hyönteisiä kuin kielteisiä piirteitä.
Käsittelin simpukoita, hengitin lasipölyä, täytin hienolla suolalla
pieniä astioita. Ääntä imevä ontelo kirkon seinässä, jossa tuhkaa.
Lattia narahtaa kuin soitin, kieli, pitkältä alueelta notkahtava.
Askin kun työntää auki, siellä on itse vainaja,
kauniine pukuineen. Moisiin mittasuhteisiin en ole tottunut.
Tuijotan korvaan, koska se on kaikkein pimein paikka.
Lopulta tarvitsemme sisäämme teknologiaa, jotta voimme olla
toistemme seurassa. Nielen metreittäin lankaa.
Se on eräänlaista teknologiaa. Aivan kuin keikan lopetusraita,
joka on niin lujalla että basso resonoi miestenhuoneen vaneriseinien
kautta ylös virtsaani. Rakennuskilpailujen toiset palkinnot,
rakentamattomat. Niiden toivossa kiertelen asutusten liepeillä
etsiskelemässä luontoon levinneitä akileijoja.

Monday, October 11, 2010

Seurapelejä: pantomiimiasennosta näkee ruumiinkielet, esimerkiksi elimen koon; lihasmuisti ja stetoskooppisen tarkka reaktio takaavat yleisen sekaantumisen yksityiseen.


Sen jälkeen häpeä; kuin lapsi, joka hetken mielijohteesta töhrii vahaliidulla seinät ja vierittää syyn pikkusisarensa niskaan. Kuten aito sosiopaatti. Aina lapsi, lapset.


Tiedostamaton nostalgia, kuin pidättelisi ulostustaan, kuin olisi vielä hyvin pieni, hyvin sylissä; märät hiukset näyttävät mudalta ja lehdiltä, jokin lämmintä, padassa leikkiruoka.


Taiteellisesti suuntautunut sopeltaa sihteerikölle uurroksen syvyydestä, kuin kaiverruksesta. Impasto. Ilman taidetta ei olisi viittaus- ja pastissipohjia; ei kieltä. Kuuntelijan valtaa


tarttumisen pelko. Esimerkiksi syöpä. ”Anaaliseksi tietää oraalin kuolemaa!” Näiden bileiden jokainen vuorosana sijaitsee eri vuodessa. Mitä kirjaimet sinusta ovat? Jooko?


Paniikkimoodi menee päälle kuin siivoojarobotilla. Kaikki keinuu kuin laivalla. Eeva Joenpelto: Etteivät kulmasi jumittaisi. Olen vankina proosahelvetissä.Tapahtumat


juoksettuvat kuin kastike. Mieleeni muistuu se kerta, kun luulin erään lepakoista kertovan tekstin käsittelevän lesboja. Graafikolla on ruma tatuointi; sieni-infektio vai hattivatteja?


Tarvitsen palohälytyksen ja sprinklereitä. Vesi on jähmettynyttä aikaa, tavarat ja kädet siinä.Vesi tekisi tästä kompleksista simpleksin. Voisin suunnistaa lepakkotutkani avulla. Olen


kuoriainen, joka herää liikkeeseen kun sen päällä olevaa kiveä nostetaan. Minulla on kolme sydäntä. Jos synnytän krokotiilivauvan, lasken sen viemäriin. Jos virtahevon, jokeen. Rintalihakseni


ovat monimutkaiset. Kuuluu helvetillinen meteli, sihteerikkö hieroo peukalonsa ja etusormensa välissä häpykarvojaan pieniksi sarviksi. Hän on kärpäsnaiseni. Hän


näkee kaikkialle yhtaikaa. Hänen kanssaan olemme silkkiperhostoukkien öiden kauhu. Lopulta ne muumioituvat koteloidensa sisälle kuin helistimet. Pakokauhua, säntäilyä päin


lasiovia. Yritän irrottaa päätäni, mutta unohdan että se onkin oma pääni. Virkailija saa oven auki, mutta lyö ällistyneenä päänsä kiinteältä näyttävään käytävään. Ha! Abstrahointini


muuttaa entiteetit 2-ulotteiseksi latteudeksi. Jaamme hänet paloina toisillemme, kuin soidinmenoilla. Kärpäsnaiseni laulaa ja tanssii. Punainen väri saadaan kuivatuista ja jauhetuista


naaraspuolisista kokenillikirvoista, jotka elävät kaktuksissa. Olen nähnyt tämän kaiken särkyvän. Maa ei johda saastaisuutta, täten ei myöskään veren lampi, sillä veri virtaa maan


sisään. Tämä on röntgenkuva lapamatoisesta vatsasta. Lapsistamme jokainen faarao.

Monday, June 21, 2010

Sain hyönteispuvun. Pukeuduin niin kauan hyönteispukuun, että minusta tuli hyönteinen. Puheessani on enää pelkkiä konsonantteja. Olen konsonanttimies.



Heti alkuun hän siirtää hiuksensa pois vasemmalta puolelta kaulaansa. Yleisesti uskotaan, että kutina on evoluution vastaus iholla käveleviin hämähäkkeihin.



Syömisessä on oikeastaan kysymys paskantamisesta. Saippuavettä kynttilän valossa, lautasellani. Roikotan kädessäni nahistunutta selleriä kuin hiuksista päätä. Remmikenkä ääntelee kuin laululintu.



Alastomana hänen polvensa koskivat ensin märkään katuun, sitten reidet. Äkillinen tietoisuus omasta ruumiillisuudestaan valtasi ohikulkijat.



Jokainen heistä tunsi halua peseytyä ja vaihtaa ylle kuivaa ja lämmintä. Kissa koettaa ulos jokaisella oven avauksella. Kissa syö hellalla suoraan kattilasta.



Kissan hännän varjo on demonin kieli. Kissa hautaa kokkareiseen hiekkaansa järjettömiä, järjettömiä. Piilossa komerossa tai hedelmän kuorien sisällä.



Haluan kävellä ilman kenkiä, sukat jalassa asunnon lattioilla. Haluan luoda sen latistavan vaikutelman, joka tulee kun hieno mies paljastaa sukkansa ja kävelee intiimisti.



Jalkaterät hieman ulospäin. Haluatko nähdä sivuprofiilini? He raastavat tästä saaresta pieniä palasia, murusia, pieniä lohkareita ja heittävät ne takaisin mereen.



Häkkilinnut älköön kirkuko kun suutelemme. Haluatko ilmahyökkäyksen? Haluatko pommituksen? Hyönteismies voi ottaa esiin torvensa ja puhaltaa äänen joka kuulostaa lentokoneilta.



Juon kylpyvetesi. Onhan välirauhan aika ja eläinten puremat osoittavat että jokin on turvallista syödä. Pellolla tai missä hyvänsä on ruumiita, joiden silmiä kiiruhdan tuijottamaan hyvin, hyvin läheltä.



Tällöin muodostuu silmien hydra ja hydra on hyvin vaikea, ellei mahdoton tappaa. Ruumiiden ensitapaamisia. Bzzt. Koirallani on omituinen tapa nuolla ihmisten kasvoja. Reuna-aurinko.



Osaan kung-fun dialektiset sivuttaisliikkeet. Kasveja oppii hallitsemaan heikentämällä niitä. Koirat luodaan jalostamalla niitä. Osaan polttaa tulella valokuvista silmiä puhki.



Joissain kuvissa olen täysin huumeissa, aivan sienissä. Sormenpäät mansikoiden tahraamat. Missä oikein olet? Erotan ääniä, olen taitava. Täällä on katettu pöytä. Oletko lautaset?
En pidä siitä, että minun sisälläni on kiiltäviä kelmuisia asioita.
Kymmeniä tulppaaneja alennusmyynnistä, toistaiseksi ne ovat nupulla,
mutta kun ne aukeavat, aion syödä tulppaaneja, aion syödä pelkkiä
tulppaaneja, aion syödä huulipunaani, tulppaaneja ja käsirasvojani ja
vartalovoiteitani. Aion syödä liukastusvoidetta, huulirasvaa ja
Gainsbourgin levyjä. Aion syödä tummia vinyyliäänilevyjä kuin lasia,
aion tuntea tylppää vinyylikipua kun tuo nihkeä hajonnut ikkuna
repii ikeneni, kiilautuu kitalakeeni ja tunkeutuu poikittain hampaideni
väliin. Aion repiä pesusienestä pieniä palasia, kastaa ne shampooseen
ja niellä ne. Aion puristaa nestesaippuaa silmiini ja tunkea hammasharjan
korvasti sisään niin syvälle, että tärykalvon märkä ja pistävä kipu
muistuttaa minua hillosta. Aion etsiä sukkahousut, jotka ovat vielä ehjät,
aion käyttää lyhyttä hametta, aion kävellä korollisilla kengillä kuin
pitkäjalkainen varsa, aion juoda väkeviä sisältäviä drinkkejä ja tanssia
silmät kiinni tanssilattialla, aion olla ikäisteni ja minua nuorempien
ihmisten säälin ja myötähäpeän kohde, aion olla minua vanhempien
ihmisten humaltuneen, krokotiilimaisen ja pöhöttyneen kiinnostuksen
kohde, aion katsoa muualle kun lasiini kaadetaan silmätippoja, aion
juoda keski-ikäisten laskuun, puhua ja nauraa vuolaasti ja ottaa osaa
ihmisten yhteiseen häpeään ja suruun, ohikulkien ja omaa tarinaani
nauraen, olen unohtanut vartijani ja kännikuskini, olen kadottanut
yössä ja usvassa ystäväni, aion tuntea sukkanauhani kuminauhan
katkeavan, töykeässä valaistuksessa poimuisen ihoni
painautuvan vasten jotakin kulmikasta