Wednesday, October 31, 2007

aluksi

Väkijoukosta pois ulos metsästä raja-alueelle huomio täällä kiinnittyy häneen kuten myös yksinäisyydessä, arkkitehtoniset teokset muistuttavat luonnonkohteita siinä ettei voi asettaa rajoja tai saati päättää missä rakennuksen esteettisesti mielekäs olento päättyy missä maiseman laskokset joiden poimuissa kivien keskellä asutaan kuin tuhatjalkaiset laavakivien raoissa (yhtä hyvin voisimme täyttää päämme hiekalla) silmämme liikkuvat eikä ajantaju varsinaisesti ole aisti vaan ajatus havahtuu jonkun toisen hengityksen varaan rakennetaan temppeli kaaoksen keskelle jotta jonkinlainen järjestyksen periaate alkaisi toteutua ja tasoittua kohti merta tanssivat ihmiset tyhjässä tyhjässä kaupungissa

Wednesday, October 03, 2007

Peitelkää (hänet) kokonaan, myös tuo jalka ,
kokonaan vaatteen alle. Linnunluut koiralle.

Vesihöyryn ikkunaan on piirretty talo torneineen.

Tuesday, October 02, 2007

Ero johtaa entropiaan, yhteys kristallisiin asentoihin!
Kuin kaasuun. Omenat putoavat ja pysähtyvät,
koit pilaavat housut. 100 vuotta sitten matka onnistui
vielä aasilla. Nyt se jää mäkeen ellei sitä yllätä. Papinkulli.
Kaikki kohtaukset vastavaloon. Yksi huoneellinen
silmälaseja. Yksi puujalkoja. Matkalaukkuja ja hampaiden
paikkoja. Seinillä ei ole tauluja, ei kuvia missään.
Aurinko laskee selkeään taivaaseen.

Monday, October 01, 2007

Tuntuu kuin näkisin hänen kasvojensa lihaksissa liikettä päivä päivältä kasvavan parran alla. Ensin vasemman suupielen kohottajalihas, melkein tunnen hänen suuren poskilihaksensa värisevän, se tapahtuu vain tietyn kappalemäärän verran. Hyvin harvoin, alahuulen oikean puolen alasvetäjä, ja kuinka usein vielä tulet muistamaan tietyn päivän lapsuudestasi, joka teki sinusta minkä olet. Kaksi komponenttia siten, että niitä on vaikeaa erottaa toisistaan. Tai lukematon määrä myötätunnon merkkejä, suki suki, miljoona taivaan hämärtymisen hyväksyvää lintua. Vaihtaisi sängyn paikkaa niiden valkoisentäplikkäässä huoneessa, se on eri huone, vai kuinka? Kuten sello vasten seinää, kissat syövät linnut ja asuttavat taloja paremmin kuin me ja tanssijoilla on paksut pohkeet, reidet. Sellainen tuntuu iholla. Ikä ja väsymys avustavat ihmiskasvojen tummissa kentissä. Meillä on muistoja, vai mitä? Älä katso noin ylös tai saat hiekkaa silmiisi. Vuosituhansien rappauttamatta jättämä väri silmien ympärillä. Haavat ja niistä vuotanut veri, muuttaa ruohoa hiekaksi, patsaat ympärillä. Ne ovat paikoillaan koska mitään ei ole tehtävissä. Ja omenat, putoavat ja pysähtyvät, ovat väsyneitä.

Monday, September 17, 2007

VII

Ja tuokin sattumanvarainen oluelle tullut mies, joihinkin vaatteisiin pukeutunut, jotain keskustelua seuraava, hän on tullut tänne, hän seuraa keskustelua, miten hän on päätynyt juuri noihin vaatteisiin, miltä hänen housujensa puntit näyttävät, miten hän elää, miten hän jaksaa ja löytää tarkoituksen vaikkei ole Gala tai Dali, puhunko hänelle, esittelenkö itseni, olenko kiihkeä ja jyrkkä vai myötäilevä ja ymmärtävä, mistä hän haluaa keskustella, osaako hän, onko hän hauska, miten hän suhtautuu televisiosta tulevaan urheilulähetykseen, entä musiikkivideoon, onko hän analysoinut sen puhki kuin renkaan, onko häntä ylipäätään mahdollista yllättää, näkeekö hän kaikesta lävitse, kirjoittaako hän runoja pöytälaatikkoonsa, onko hänellä vuosien varrelta pinoittain päiväkirjoja, mitkä ovat hänen lempiartistinsa, millaisia hänen ensimmäiset kouluaineensa teini-iän kynnykseltä, haukkuiko hän tovereidensa kanssa opettajien selkien takana vai peräti vasten kasvoja, runkkaako hän säännöllisesti ja pitääkö hän samanlaisista naisista kuin minä, varmasti hän löyhkää tupakalta ja ajaa säännöllisesti partansa, mies joka kusee laariin tai pisoaariin eikä välitä viereisten katseiden roiskeista, yskäisee kurkkunsa puhtaaksi ja katsoo peilistä itseään silmiin, miten hän puhuu, onko hänellä todellakin ystäviä, onko hänen elämällään jokin suunta ja mietitty tarkoitus, kuinka hän rentoutuu, onko hän täällä kuin kotonaan vaiko siksi koska tällaisissa paikoissa kuuluu olla, mitä hänen vanhempansa tekevät, näyttääkö hän seepianvärisissä lapsuuskuvissaan vielä sielukkaalta ja nauravalta enkeliltä, onko hänen sydämessään sija eläimille, vaikkapa pystykorvalle, ymmärtäisikö hän minun kiinnostukseni esimerkiksi mielikuvitustellisten metsätilojen topologiaan, haluaisiko hän käpertyä, onko hän ikinä halunnut rakentaa tyynyistä pesän, onko hän neuroottinen sellaisten asioiden kuten laskeutuva pöly suhteen, onko hänellä pitkälle mietittyjä perusteita autojen puolesta tai oikeistoa vastaan, onko laihuuteni hänelle samantekevää, kunnioittaako hän minua jos olen lihaksikas, miten hän piirtäisi itsensä, olisivatko kaikki ne psykologian oppikirjojen symboliset kliseet mukana, rauhoittaako partaveden tuoksu häntä, miksi hän suosii jotain tiettyä merkkiä, tanssiiko hän vain saadakseen naista vai kokeeko hän sen rituaalisena ja vapauttavana, entä mikä on hänen suhteensa omaan ruumiiseensa, ostaako hän huulirasvaa rokahtuneisiin huuliinsa vai repiikö hän ne verille, onko tuollainen asia hänelle täysin luonnollinen ja sen puheeksi ottaminen kummallista, onko hänellä automaattisia itsesuojelumekanismeja niin puheen kuin toiminnankin tasolla, onko hänellä rispaantunut muistikirja täynnä sitaatteja ja lempikatkelmia romaaneista, lehtileikkeitä, kerääkö hän jotain, kuten pullonkorkkeja tai erilaisia juomatölkkejä, onko tuollainen hänen mielestään lapsellista tai vanhanaikaista, pitääkö hän runollisista asioista vai pysäyttävistä seksipommeista, pitääkö hän tarkkakatseisista miehistä ja äidillisistä naisista, ovatko sanat hänen mielestään sietämättömän poliittisia tai halventavia, ajatteleeko hän täysin nurinkurisesti vai onko tämä kaikki hänelle täysin selvää, kuin kirkkaassa päivänvalossa minun kasvoillani asuva halveksunta.

Wednesday, September 12, 2007

Kaikki on mustaa, muuten ei tarvittaisi valoa ja liike on valkoinen kuin swing-rumpalin kravatti. Ellei mies pysy samassa tahdissa kuin toverinsa, saattaa se johtua siitä että hän kuulee erilaisten rumpujen pärinän ja sillä hetkellä hyväksyinkin kaikki hänen sanansa. La vida es pena. Sillä en osaa vielä kävellä, myös isäni oppi myöhäisellä iällä kävelemään. Kävelyä lasilla, kävelyä molskahtavalla suolla, kävelyä juoksevassa hiekassa, kävelyä upottavassa savessa, kävelyä mukulakivillä, kävelyä tikkuisella puulattialla, pienten jalkojen kävelyä aluskasvillisuudessa, kävelyä muta varpaiden välissä, piikikkäässä ruohikossa, tuuli nousee ja pöly sen mukana. Reikä räjähtää hänen vatsaansa kuin kukka täysin loogisesti poimii gramofoninsa ja laahustaa tyhjän kuopan reunalle. Jotkut tuovat toisia kasveja, toiset arvokkaita esineitä. Maastossa ei ole toistoa, ainoastaan ihmiset haudan reunalla, vapaalla kädellä ympyrässä. Kuin kuuntelisi särkevää päätä. Siinä vaiheessa linnut jo laulavat, aamu, me seisomme siinä kuin ankat. Ne päästävät sitä voimakkaamman äänen mitä suurempia ne ovat. Aarniometsän yllättävä ääni. Kuolleista perhosista kasattu räpiköivä nuotio. Varjo on tulessa, hiekkameri, tulen valtaisa meri.

Monday, September 10, 2007

VI

Haluaisin olla solakka ja pitkä, olen vain solakka, mutta haluaisin pitkät ja laihat sormet, ehkä ne ovat laihat, mutta aina vain toinen toiveista, voisi sanoa, toteutuu; ei kysymys ole mistään valinnasta, paitsi ehkä luonnon-, ja nyt olen tehnyt ajatuksestani hintalapun, enkä usko viivakoodiin, enkä usko sen nielaisevan maapalloamme ja lajiamme, joten mistä tilanteesta tässä on kysymys? Kieltäymyksestä, jos on olemassa sellainen sana? Mutta yleensä valitsen syömisen syömättä jättämisen sijasta, sillä syömättä jättäminen on ylellisyys johon minulla ei ole varaa, kuihdun heti olemattomiin, joudun psykoosiin, kaikki pakkoliikkeet palaavat kerralla, unohdan miten nielaistaan, vatsani kutistuu rusinaksi eikä ota enää koskaan ruokaa vastaan. Ja kuolemanpelko. Jos on olemassa tie kollektiiviseen lajimuistiin, jos sen polkujen varrelle joskus syttyy halogeenilamppuja, on tuolloin epäilemättä ateria kesken, kesken ennen lähtöä, kun ollaan lähtemättä mutta ateria on kesken, kun sitä ei voi jättää kesken mutta ei saattaa loppuunkaan ja kun aika loppuu vääjäämättä kesken, sillä se on sama ihmisten kesken, kaikesta huolimatta, muiden elämiä ei voi...kaikesta huolimatta. Yhteisöllinen yksinäisyys varjossa kaikkein lähimpänä valoa, tarkoitan, kun oksennusrefleksit kasautuvat hieman rintasi yläpuolelle hieman nielusi alapuolelle, juuri silloin sen näkee, kuvainnollisesta, silmästä kuvainnolliseen silmään ja eivätkö he olekin kuin muurahaisia, tuolloin, kuin vieraita hiljaisia ja äänekkäitä koneita ja asiat hoituvat, näistä kakomisistamme huolimatta, hellittämättömässä niveljalkojen virrassa, me vierimme tai kellumme tai välitymme tai siirrymme sen mukana, kuitenkin jonkinlaisena suurena organismina, tai sähkösanomana, joka jättää lajitoverinsa jälkeen mutta vain kuvainnollisesti. Kuten tämä viehättävä pieni peltisankokin, jota yöllä potkaisen pimeässä, tarkoituksettomasti; sillä eilen se ei ollut siinä. Viime yönä. Mitä tahansa.

Friday, August 31, 2007

kuu lip-
latti
hiljaa

V

Ystäväni kertoi minulle, että maailman rauhoittavin ääni on sokerin kaataminen kuumaan kahviin, se kehräämistä muistuttava poreilu. Minä pidän parran äänestä, kun asetan keskisormeni poikittain ja sivelen sillä sänkistä poskeani. Vielä enemmän pitäisin vanhan partaveitsen rapsutuksesta, mutta niitä ei saa enää mistään. Poikittaisen viillon työkalut. Olen aina kokenut kummallisiksi elokuvien miehet, jotka pyyhkivät vaahdon saarekkeita kantavat kasvonsa pyyhkeeseen, eivätkä edes huuhtele niitä ensin vedellä. Luulen että tuollainen suhde hygieniaan on minulle ongelmallinen. Pidän liekkiin ponnahtavan kaasun äänestä, esimerkiksi sytyttimessä, jos sen vie oikein lähelle korvaa, mutta samalla on varottava etteivät hiukset syty. Vanhojen vedettävien kellojen tikityksestä, ne tuovat mieleeni mummolan ja lapsuuden, kaiken sen sietämättömän kuolemanpelon, miten en voinut käsittää vanhempiani ja heidän sisaruksiaan, puhumattakaan isovanhemmistani, muinaisista ihmisistä; perunakellarin, sokerikahvin ja narisevan tuvan lattian muistoja. Kettukarkkeja, yöastia sekä vintillä lojuvat aikakauslehtien kellastuvat vuosikerrat. Seinän takana koko päädyn peittävä kranssi, jota linnut asuttavat. Heittämällä kasvustoon kiviä ne saa lentoon. Kiviä voi heittää vain tietyn määrän, sillä usein kaikki linnut pakenivat jo ensimmäisellä heitolla. Kellon vetäminen on tärkeää, se tuo mieleeni aivan muita asioita. Vaikka tarkasti ottaen kysymys on kääntämisen aiheuttamasta koneiston äänestä.

En tiedä pitäisikö näitä ilmiöitä kutsua oireeksi ihmisen vieraantumisesta esineistä ja ympäristöstään, vaiko tarpeettomaksi nostalgiaksi. Ulkona kadulla tästä mistään ei ole enää tietoakaan, eikä kouluissa ja työpaikoilla. Joskus ulkona sataa. Joku kysyi minulta joskus mitä tarkoitin kahisevilla, haaleilla lakanoilla. Tarkoitin juuri tätä. Jonkin huomioimista ja kyljen kääntämistä, kohti seinää.

Wednesday, August 29, 2007

IV

Soitan usein yöllä naapureilleni hidasta ja kehräävää musiikkia, jonka aaltojen keinussa kynttilän sydän seilaa pienen lammikkonsa kehää. Ajattelen tuon musiikin sekoittuvan öisen kerrostalon ääniin; putkistoon, tuulen raahaamiin huonekaluihin ullakolla tai katolla (pehmikkeiden tai jalkojen riipivä murentuminen vasten betonin sänkeä, kumisten leivänmurusten polku kuin purkautuva lankakerä), jääkaappien sähköisiin harppuihin ja pakastimien vihaisiin röyhtäyksiin, kaukaisten katujen autoihin, sateen märkään läikkeeseen unessa, yössä palaavan käytäväkansan kaikuvaan kopsahteluun. On merkittävää olla unohtamatta keittöön valoja liian pitkäksi aikaa, sillä tuollainen valoisa neliö tuo mieleen öisen sairaalan, pakonomaisen ruotuun palaamisen kesken aivan kaiken. Miten yritän ylettyä selässäni pyörivään näennäiseen avaimeen rätinä sormenpäissäni kun samalla jalkani ja vartaloni suorittavat mitä mielipuolisempia tanssiliikkeitä sokeritoukkien ja lohkeilleen puulattian yllä. Nämä valoisat huoneet, nämä latteat neliöt, pyöriköön ne kiihkeästi kuin tähdet, kun me odotamme niiden sinkoutuvan maasta takaperin, vieden savun mukanaan...

III

ja näin unta jossa ystäväni saavutti jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain unta.

näin unta jossa ystäväni saavutti jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain unta.

unta jossa ystäväni saavutti jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

jossa ystäväni saavutti jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

ystäväni saavutti jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

saavutti jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

että se kaikki olikin vain
unta.

se kaikki olikin vain
unta.

kaikki olikin vain
unta.

olikin vain
unta.

vain
unta.

unta.
Molemmat saman synkän ja rakastavan liikkumattomuuden vallassa jonkin kolmannen maan kansannousu, kehitettiin vaaleaihoisista mustavalkoisia tummaihoisia, jotka suunnistaisivat toisiaan auttaen kuin ikuisesti yhtyvät kalat jonkin maidon lävitse

Ne niityn esineet jotka muodostuvat kuvioista jotka ovat suuria karttoja lentäville lautasille ja pinnan koskettimilla liikkuvat kädet

Jotka me olemme tottuneet näkemään ties kuinka monen vuoden ajan, minulla on tuosta kaikesta valokuvia. Mutta en kiinnitä niihin huomiota kuten ihmiset eivät kiinnitä huomiota virvokkeisiin haastateltavan edessä eksynyt karitsa palaa valtavan lauman keskellä
ää nen
tut k a
ei nä e
neliötä

Monday, August 13, 2007

II

Katon katkoksia luotaavasta vaaksiaisesta on pitkä matka hänen avonaiseen selkämykseensä ja pariisilaistyylisiin iltapukuihin, holkkeihin ja märkiin sivujakauksiin, langanohuen koiven pituinen matka öistä tuulta. Joskin sen viileän raikas tuoksu on eri kuin hänen hampaidensa takamaiden löyhkä, hien ja lohenpunan, hajusteen ja kasvovoiteen luola peitteen alla. Enkä ikinä nähnyt häntä iltapuvussa, tai bikineissä, tai kovin monessa muussakaan asussa, enkä tietenkään tule näkemään. Sellaiset asiat kuten leikkimielisen omistava silmäys ja lupaus jostain muille käsittämättömästä, yksityisestä julkeudesta eivät ole enää ulottuvillani kuin näissä horroksissa, jotka täyttävät uneni usein pitkälle iltapäivään asti. Minulle jää vain pilkahdus punaisista alushousuista hänen noustessaan hankalasta istuma-asennosta satunnaisessa paikassa, venyttelyn painamat kylkiluut paidan lävitse ja sietämättömät äänen kaiut. Kaiken tämän tuhoaa piinaaja-vaaksiaiseni kömpelöllä törmäilyllään ja rapinallaan. Näiden hyönteisten rusentumisen ääni on omituinen. Mitä suurempi hyönteinen, sitä pahemmalta sen tappaminen tuntuu. Ilmassa syksy ja talvi tuoksuvat joltain sellaiselta kuten lapsuuteni kouluaamut ja kylmät omenat hampaissa.

Tämä talo on tarpeeksi kaukana keskusalueesta, joten voin liikkua rauhassa huoneesta toiseen. Täällä minun ei tarvitse suhteuttaa itseäni hänen geometriaansa, karttakuvaan, jossa mittailen askeleitani ja päivittäisiä olinpaikkojani sen mukaisesti, missä ajattelen hänen kunakin hetkenä olevan. Minun ei tarvitse laskea todennäköisyyksiä sille, törmäänkö häneen esimerkiksi puistossa, tai niitä mahdollisia rooleja, jotka minun pitäisi omaksua, jos tuollainen tilanne sattuisi eteen. Säälittävä, surumielinen, ylpeä, tyly, marttyyri, epätoivoinen, kohtelias, ystävällinen, läheinen, kaunainen, etäinen, halveksuva, syyttävä, kiittävä, epätietoinen, vainoharhainen, intohimoinen, välinpitämätön, toverillinen, riutunut, itsetuhoinen.

Ja tuttavat, ystävät, vastaantulijoiden kuviot, läheisten puheet, ne kaikki muistuttavat ja ovat sietämättömiä, enkä halua enää mitään sellaista, varsinkin kun ne rakentuvat itsestään ja väistämättömästi kuin hengitysilma joka jäätyy seiniin ja kasvattaa iglua sisältäpäin, ehkä siksi en puhunut puistossa lukevalle tytöllekään, en kirjastossa kirjoja palauttavalle tytölle, unissani oleville tytöille puhumisessa ei ole mitään mieltä.

Monday, August 06, 2007

I

Ikkunaan koputetaan kovalla esineellä jossain yläviistossa ja käännän tottuneesti pääni vaikeaan kulmaan, vaikka tiedän että ääni ei ole tarkoitettu minulle. Mutta on liian aikaista, tämä tapahtuu vasta viisikymmentä metriä myöhemmin, välissä olen ottanut muutaman askeleen lähemmäs kadun vasenta laitaa, vastaankulkijoiden kaistaa autotien toisella puolella, ja siristänyt silmiäni nähdäkseni paremmin sen sattumanvaraisen naisen, jonka pakkomielteet ja heikentynyt näköni vaativat. En ole saanut uusittua lasieni reseptiä, mikä on huvittavaa jos ajattelee asioiden laitaa tarkemmin. Olin myös huomioinut takavasemmallani liikennevalot juuri ylittävän vanhuksen, vierelläni kadun toisella puolella kulkevan pitkän nuoren miehen sekä löysävaatteisen pojan, joka juoksee miestä kiinni, mutta on vielä puolimatkassa liikennevalojen ja miehen välissä, itse asiassa suunnilleen minun kohdallani; nuori mies on sittenkin kävellyt minua nopeammin ja on nyt jo hyvän matkaa edelläni. Tämä alkoi ehkä siitä, kun aurinko paistoi vaakatasosta suoraan silmiini, jopa puun varjossa, kun valo tunkeutui toukkien lehtiin nakertamien reikien lävitse ja ymmärsin, että aiemmin puistossa kuulemani sireeni olisi sopinut paremmin tähän hetkeen eikä puistoon, jossa sen muuttuvalle sävylle ei ollut minkäänlaista yleisöä tai sopivaa tilannetta.

Tuo sireeni katsokaas, duu-daa-dyy-dää-duu-daa-wauwauwauwau ja niin edelleen, vaihtoi sävelkorkeuttaan suhteessa kaikuun ja ympäröiviin kerrostalon seiniin ja tietenkin välimatkaan ja mieleeni tuli, että yksittäinen sormissa tupruava savukkeeni ei todellakaan riitä kuvastamaan tuon kumimaisen venymän hahmoa. Ajattelin hetken lyöväni pääni penkkiin tai juoksevani tiuhaa rinkiä, olin aikeissa heittää muutaman kuperkeikan tai käydä makuulle, mutta käsitin että mikään näistä ei tekisi oikeutta äänelle, joten päätin säästää sen myöhempää käyttöä varten. Itsetarkoituksellinen siirtymä, myönnetään, mutta me olemme kaikki itsepetoksen uhreja. Sitä paitsi olin sortunut juuri yhteen tai useampaan anglismiin, joten annoin tulitikun palaa sormieni välissä loppuun. Jomotus kestäisi vähintään muutamia tunteja.

Olin tullut puistoon kampuksen läpi miettien seitsemää jäljellä olevaa savukettani ja sitä, kohtaisinko matkallani tupakoitsijoilta näyttäviä ihmisiä, joille uskaltaisin lahjoittaa ne, peläten kuitenkin tästä mahdollisesti seuraavia epäilyksiä. Sillä onhan kyseenalaista ottaa vastaan seitsemää savuketta, mahdollisesti ne ovat myrkytettyjä tai tarjoaja mielipuoli, epäilemättä meneillään on jonkinlainen tilanne tai performanssi, johon muiden ei välttämättä ole hyväksi osallistua ja jolla on jo selkeä säännöstö ja tietty määrä mahdollisia ratkaisuja. Muistellen miten eräässä Columbon jaksossa savukkeeseen asetetaan pinseteillä muutama myrkkyhile kävin päässäni vuorosanojani: ”Anteeksi, mutta satutko sinä polttamaan? Minä koetan lopettaa, mutta en tahtoisi heittää näitä poiskaan.” Vale, sillä en ole ikinä polttanut säännöllisesti, en itse asiassa juuri lainkaan, mutta sattuneista syistä minulla nyt kuitenkin oli vajaa puolikas askillinen jäljellä. Varmasti tämä olisi paras lause. En kuitenkaan päässyt tupakoistani eroon, vaan päädyin polttamaan vielä yhden puiston penkillä, jonne menin lepuuttelemaan jalkojani. Minulla on viime aikoina ollut tapanani käyttää paksuja villasukkia nahkakenkieni sisässä, jotta en kävelisi liikaa. Jo varttitunnin kuluttua kengissä paisuvia jalkojani alkaa jomottaa ja joudun joko pysähtymään ja nostamaan jalat penkille tai palaamaan asunnolleni. Sinänsä tällainen yksityiskohta on varsin typerä, vaikka nopeasti katsottuna voikin tuntua sympaattiselta, sillä se on oire tietynlaisesta neuroottisuudesta ja modernista vaivaisuuden taipumuksesta, johon en millään halua enää samastua, en enää pallonpyörimän tässä vaiheessa. Sitä paitsi en edes kävele kovin paljon, mikä hämärtää motiivejani entisestään.

Luulen sen olleen wauwauwauwaun jälkeen kun nousin, nyt oikean käteni sormenpäät arkoina mutta jalat levänneenä, ja huomasin ruohokentän toisella puolella penkillä istuvan tytön. Tummat lyhyet hiukset, viehättävät vaatteet, lukien kirjaa. Tietenkään en mennyt sanomaan tytölle mitään, vaikka olisin halunnut, vaan jatkoi matkaani asunnolleni, auringon paistaessa vaakatasosta suoraan silmiini jopa lehtien reikien lävitse.

Wednesday, August 01, 2007

I
Kattoa repii tuuli, siitä tämä hirvittävä meteli. Kohmeisen ajankuvan, näiden seittisten puiden takaa pilkahtaa hetkeksi aurinko, eikä sille mahda mitään, kun vesi valuu kasvoille. Vaikka se tekeekin etenemisestä vääjäämättömän erilaista. Sokeritoukan eteneminen rakennuksessa, aina löytyy kaupunki ja öinen akvaariovalaistus pimeiden hetkien brandylasillisille. Kuunnelkaa edes, vaikka salaa, juokaa paljon vahvaa teetä (ja kirjoittakaa kynttilän valossa); hänen lempivärinsä oli meren aaltojen väri.


II
Ja veden nielaisemat tavarafossiilit, rauniokirkon sisällä kasvava suuri puu. Koska hän oli vanha ja kuihtunut. Näiden murusten paukkeessa valo menettää intensiteettiään, ja sillä hetkellä hyväksyin kaikki hänen oikkunsa. Tämän vuosisadan tahti ei ole sama, tästä johtuu kaiku ja pimeässä jonkin eläimen kuorsaus. Kun tuuli nousee, pöly sen mukana, kuumaa ja puhdistavaa. Kävellessään portaikkoon hän katosi hetkeksi. Meren rannalla?

Monday, July 30, 2007

Huoneemme on kiinni, itseensä suljettu tila. Se on kartta herkkyyden puutteesta, hieman kömpelösti kasattu kokoelma tyhjiä palasia, joiden jättämät onkalot voi kaataa täyteen musiikkia kuin jotain virvoittavaa juomaa. Mutta sitä ei voi jäädyttää ulkoa eikä ylikuumentaa. Kaksikymmentä vuotta sitten syötyjen hedelmien maku, hämmästyttävää itsepintaisuutta. Ymmärrätkö paremmin, jos myönnän, että kieli on minulle vieras, mutta luen silti sinulle osoitettuja kirjeitä ja sinä ymmärrät jokaisen sanan meren alkaessa kierron kohmeisissa sormissa. Teksti on tällainen puu ja liikutun miten kuoret esittävät todellisuutta. Kun olet yksin olen nähnyt ei ole kasvoillasi esiintyviä tunteita. Täällä on lämmintä jo, eikö olekin helpompi hengittää?

Sunday, July 15, 2007

Tämä on minun ja sinun, halaamisestetiikkamme, sateen pakkoliikkeet hiusten lehdillä, ovat samoina pysyvät näyttelijänkasvosi, kun minä leikkaan katseeni täältä pisaraan ja pisarasta toisiin kasvoihin ja jotakin on tapahtunut, vaikutelma on eri ja äkillinen pään liike kuten kottaraisella ja silmiesi kuvakulmissa erilainen vastus, reunat ovat arvaamattomia, sydänosa on, kuten suonikuviot, pehmeitä ja heikkoja tuulen vireitä, minä rauhoitun, ne tuovat jonkin tuoksun poikuudestani, aivan kuin silloin kesken kaiken asemalle matkalla kohti sinua taivuin sivuun ihmisten janoista, kuten vasenkätisen kirjoitus ei taivu ja sateen naamio on ehdottoman puhdas, pakkoliikkeet ovat omiani, on monia helpottavia ja vapauttavia tuoksuja, niiden salakavaluus saattaa särkeä poseerauksen. Lempeänä kuin muisto täyttää mimosan tuoksu japanilaisen tarhan.

Wednesday, June 13, 2007

keskenäisten
keksinolemit
sen keskinkert
aisuuden keksi
misen scenèn

Friday, April 27, 2007

(sinänsä ratkaisematon asettelu näyttää ehkä aavistuksen mielekkäämmältä täällä)


Niille jotka eivät osaa kieltä on helppo lausua kauniisti
Täytyy aloittaa hiljaisuudesta
Puhukaa kuin puhuisitte itsellenne
Korva on kekseliäs, se auttaa silmää
Ensimmäiset hahmot olivat saaria, koska eivät olleet erottautuneet magiasta
Vanhan naisen kädet
Nuoren ääni
Nähdään selän takana
Roviolle asetettujen puiden katve
Heijaava suitsukepallo kuin Newtonin kehto
Ilman impakti a
Musta huppu. Papin kasvot.
Millaisen liekin kukin puulaji synnyttää
Miten kukkii
Kuralammikko osoittaa veden kulkureitin
Silmille leposija mielen etsiessä rukousta
Kaavun alta näkyvät jalat herättävät sympatiaa tai inhon
Kiinanruusu päättää talven
Ohitsepuhuttu häikäisy
Ajatellen kuolleita. En ole nähnyt häntä aikoihin
Ei pidä paikkaansa mitä hän sanoi. Kädet eivät kiinnosta minua lainkaan.
Tämä valo on kaunis
Nyt he kaikki pysyttelevät vihdoin paikoillaan
Kuinka niitty voisi vertautua näiden penkkien riveihin
Jostain fossiloitunut esine, olen, ajatus
Kiven muotokuva piirrettiin arkku auki
Kiven kuoltua vetäytyneet kasvot
Katso kuinka värittömiä he ovat, missä ovat kaikki värit
Näen hänen silmistään väsymyksen minuun
Hän alkaa haalistua ja haihtua
Värittyy sekavaksi, vaikeaksi havaita
Tässä todellisuudessa savu ei peitä ristiä
Me pilaannumme kuin maito
Saarnani on ajan ääni, minä poseeraan kuin rapiseva koneisto
Täällä ei ole jalkojen rauhoittavaa tuoksua ennen kynnystä
En muista miltä sinä maistut, mutta muistan sinun sanoneen maistuvasi lohelta
Joskus muistan miltä sinä tuoksut
Ensin oli ihminen kiveä ja sitten kasvi
Verisuonet menevät rystysten molemmin puolin
Ette te kukaan lumonnut minua pauloihinne
Kaikki tämä kabbalistisesti leviävä sairaus
Jokin on vialla, hevoset ovat levottomia
Meillä ei ole enää tajua murhaan
Sininen ei ole sinistä itsessään
Keltainen / valkoinen / sininen
Valkea / musta / valkea
Valo tulee sisään vasemmalla olevien ikkunoiden läpi
Uskonko eleeseen vai rytmiin, en löydä kirjasta
Tuo korkealle nouseva laulu muistuttaa minua jostain
Vuosikymmeniä vanhoja kotimaisia elokuvia
Nämä kalkkunat eivät juokse pään katkettua vaan rojahtavat irvokkaasti
Kiven juonut suomet marmorin
Läpi on pieni ja tarkka reikä, lävitse on harso
Uskonto eleistä ja rytmistä, tämän löydän kirjasta
Me olemme toistemme väärentäjä
Kerran söin päivällistä Volgalla
imagine si ceci
Kauniina päivänä
Koirajumalan silmät ovat nimenomaan vetiset ja mustat
Kuten kuono, karva, kuonokin
cessait, kaunis Kleopatrani
Puhun kuin puhuisin itsestään