Matkustamme jonkin metaforan avulla ja pian olemme useassa paikassa samanaikaisesti, useammankin kuilun ylitse. Silti nimikirjaimet sisäsivulla ovat hataria, silmäpussit ovat täynnä tulevia kauhuja.

Varjostuken sinertäviä sävyjä, hyvä on, kenties heijastumia järvestä tai lumesta, mutta ne muistuttavat myös sairaudesta, verisuonista, siniverisyydestä. Rumuudessa on kysymys riitasoinnusta, ylevistäkin asioista löytyy toinen puoli, mustasukkaisuus tai jonkin eläimellisyys.

Valkean joulun paikallisuus on elävä kuva ja yhtä epäreilu. Siinäkin on kysymys karttamaisesta muovautumisesta ja siirtymän arvioimisesta, taikinasta. Jos kohta ei kiven sisään, ei onkaloihin, ei esiin naputeltavia sokkeloisia patsaita.

Mutta veden pinnalla kelluvat sommitelmat väistyvät, laajenevat renkaat osoittavat kohdan johon on hukuttu. Etikkatynnyreiden pohjaan valuneet kolikoiden ketjut, joita rutto asuttaa. Television kohinaa asuu vanha intiaani,

hän tai se on kulkeutunut lumisateen ja vedenkierron mukana. Tämä shamaani näyttää varjokuvia metsästä, muodostaa sormillaan pupujusseja ja oravia, aiheuttaa häiriön virtaan, joka murtaa aallon. Sekin on tulva, metsä kaadetaan meidän päällemme.

Tuossa sohvassa näkyy sanojen kuluma,
niiden lian takana. Terävyys tulee liian
kalliiksi. Tyhjyys mahdollistaa sanojen
ymmärtämisen ja toisaalta ilmiöt, tai
huonekalut. Pitääkö kulttuuri jotain ääntä?
Tietenkin tyhjyys estää myös esimerkiksi
näkymän. Ajatus, sateenvarjo (omiaan
häikäisyä vastaan), mieliala. Ja aistit
estävät toisiaan, kuten Bresson, joka
valitsi näyttelijät aina puhelimen
välityksellä. Pelkät silmät ja pelkät korvat
näyttävät yhdessä hullummilta kuin
yksinään. Tupakointia vesisateessa
mutaisella peltotiellä mustavalkoisessa
unkarilaisessa maisemassa.

En oikein tiedä kiinnittääkö arjessa väreihin huomiota. Mutta sinä aikana kun siinä istuin ja selailin lehtiä oli hän ehtinyt kaivaa otsansa verille. Pää valui väistämätöntä punaista ylijäämää. Toisaalta kasvit etualalla kehystävät syvyysvaikutelmaa ja toisaalta tila täytetään väreillä tai koodilla tai muulla etenemisen merkillä. Ehkä se muistuttaa meitä jostain vanhemmasta symbolista, kuten täytteestä piirakassa. Joten miksei verikin. Kuten itkeminen, joka tyhjentää painetta kuin porrastettu venttiili, palauttaa hermostoa lepotilaan. Sitten huudetaan nimeäni.

Olisi vähättelyä kutsua sitä toiseksi todellisuudeksi.
Mutta kuin kiviä pyhättöni matolla, näinkin kaukana uloskäynnistä.
Kenkien tuomia siirtolohkareita, minkä aikana. Muistosi päälle rakasteltuja esteitä.
Vielä tästä tulee ehjä. Aikanaan se kuluttaa ihmisestä rodun merkit.
Aikanaan se hioo meistä etäisiä. Tämä on sellainen kaupunki,
että pian on kaikki entisellään. Tuo merkillinen ilme, jokin palaa kasvoille.

Jos ruumiin avaa kultaisella leikkauksella kuin maankuoren, kääntyvät etanat kotiloineen esiin. Märän kannon alla sisälmykset liikkuvat sivuun ja rapisevat pitkin ulkopintaa, mutta vielä höyry nousee kohti, kuin suurentuen vähitellen. Tyhjä tila täytetään kukilla joko lomittain tai päällekkäin, lihavoittaen vaikutelmaa, kuten ruumisarkussa tai jossain taulussa. Lehdetön puu heijastuu veden pintaan, jota ei näkyisi, elleivät muutamat putoavat sadepisarat rikkoisi sen tasaisuutta. Kaikki vedet alkavat muistuttaa minulle tuttuja vesiä. Jos tarpeeksi kauan samotaan pitkin karttoja, kuin onkala, luotaintyöntävä.

Meren levä

Meri on vihreää, punaista ja vihreää, leväinen meri leviää
kuten sanat yhdessä me voimme tehdä merkityksiä

Meri on valtava kuula jonka saa näyttämään Qlta
välkkyvän valon keskuksessa kuin hämähäkki

Meri, kuten sanat, alkaa sisältyä maisemaan ei
kuten rakennus vaan kuten raunio

Tai vaurio, meri on tauoista pahoillaan että siinä
piilee syy korjata asentoa ja rykäistä

Meressä siirtyy katse sivulta toiselle ikinä
aina on huonoa onnea astua auringossa

Kaukana meressä taivaanrannassa huojui vene
tuolla on musta piste joku nousi seisomaan ja huusi

Tuolla on musta piste keskellä sipulia joka on
perusyksikkö ja jonkinlainen perusmuoto kuten vanilja

Näkö piirsi, rajasi mailla, vilkkaasti tanssiva
ikeasti tyttö, tämä on ja ei ole henkilökohtaista

Kapitalismin henki liikkui vetten päällä ja pisteli
haarukalla reikiä pieniin jäälauttoihin ja

Meren pinnalle jäätyneillä kielen alueilla kuljeskelee
jonkun toisen ajatus, mitä se tarkoittaa, mitä niistä

niistämään niistä minä en niistä en minä vain
Kosketin vartalosi jotain kohtaa ja sinun oli pakko

Performoida sukupuoltasi ja dramatisoida liikkeitäsi
me makaamme kylmässä kylmässä sängyssäsi ja odotamme

Hengityksen kiihtymistä, tietoisuus on jotain tarttuvaa,
muodot kaiverrus hiekan alla tarina, eläimessä arkkitehtuuri

Eläimessä symmetria-akseli tuottaa etu- ja takasuunnan
scheherazade kuin suhde valtamereen, hän puhdistaa

Siirtolohkareet vehreydestä, joka yhdistää ne
aluskasvillisuuteen hän palauttaa lohkareet jäätikön muistille

Joka toi ne paikalleen vehreydestä, joka on meren vehreyttä,
noesta joka on nokainen joen pieniokainen jokaisen ikinen

Riitteiden riitteetön riitti riitos rituaalit murhasta indeksin
kompassineula sateen alkyrytmi meren elävä, algaerytmi,

Rytmistelyn piilompyä pyhä lintu, Undolate, CPU KOVO
CPU KOVO leijui luojamme vetten yllä he löivät kuin lintuset

Hänen ikkunaansa siivillään, ikkunassa pisarat, suuren
organismin höyrystyneet kyyneleet ja kosketustahrat

Savu sinun silmiesi edestä, sinun silmillesi.

Niillä kasvoilla vaelletaan unissa joissa jalat katoavat ensimmäisinä, mikä näyttää kiinteältä ei ikinä ole, kuten salalokerot ja käytävät, suurten pylväiden sisässä kiemurtavat kierreportaikot ja miten, jos yhä syvemmälle mennään, sielut asuttavat rakennuksia seinien sisässä, miten typerää entisöinti on, lentokoneenkin hylky josta asukas on hakannut rungon irti ja tehnyt itselleen seinän, kuvat tulkitaan hahmojen ja kuvioiden kautta, ne henkipilvet jotka suumme päästävät istuessamme voipuneina vastapäätä toisiamme kuin uupuneet nyrkkeilijät, tuijottaen enää.

Liuoten eleisiin se saa silmämme sulkeutumaan kuin aurinko, se on samurain opetus, se on erilaista pyöreää. Tuollainen aave tässä erämaassa ei mahdu tänne vaan täyttää tämän. Koottuna kansiin ja sidottuna paikkoihin ja saariin tai kivien nimiin, kaikuina ja olioina, eivät sekvenssinä. Silmäni juuttuvat tuohon sirinään kuin kolibriin, enkä pääse siitä enää, se uuvuttaa kuten todella hidas ja tarkkaa kättä vaativa työ. Se osoittaa laihaa keskitysleirivangin pyhyyttä. Taistelevien kylkiluiden kolina kuin vedettävät tekohampaat. Olen rakentanut tämän.

ensin se on myötäelämistä toiseutta ja vapaudenriistoa vastaan, pinnistelyn ja järkeilyn puolesta. kuten keksitään pyörä tai punotaan köysi. sitten se on myötäelämistä toiseuden puolesta vapautta vastaan, hahmon käsittämättömyyden ihmettelyä ja aavikollinen monadeja. monismin valtameri ja valuu kuin veri. se vaahtoaa ja aaltoilee, se tyrskyää ja puhdistaa ja hioo sileäksi, kuin puun kaarnaa tai kallion kovertunut seinämä ja lohjennut ihon manner. se on nestemäistä kiveä ja jauhoa joka tunkeutuu ja pysäyttää kellon hienon koneiston. se on äärimmäinen vertauskuva ja perimmäinen symboli, siitä ei tarvitse välittää, tärkeää on hukkuminen ja muurahaisen elämän tarkoitus, tämä tässä, ei tämä tässä, vaan tämä tässä. lapiollinen hiekkaa henkeä kohden.

Puu koittaa kolmanteen silmään, pieniä hengähdyksiä pienille hetkille. Syntyi hengitti näki auringon. Kaupungin taivasraja on kuin sirpaleista lasia, sairauden hiki on rakasta. Teiden varrella sienet kuin liitujen haaleiden linjojen avaruus, sivulla viipyminen ja sille palaaminen. Kaikkea hyvää, sivukadulle. Kuin muisto kasvoista asentoja tietty määrä ystäviä, rakko tyhjentyvä sen jälkeen seurataan rauhassa tätä kehitystä. Jähmeästi kohmeiset miehet liikehtivät suurten kokkojen ympärillä. Heissä on magneettinen voima. Heidän puheensa on muminaa. Paukahtelevista puista saan kyllä selvän. Kehämäinen syke, yöperhoset ja hetkeksi yksinäisyys katoaa. He syntyivät, he hengittivät, he näkivät auringon. Sienet kasvavat kuin kaupungit teiden varrelle. Minulla oli ystävä joka huitoi sekavuuden tilassa samalla tavalla. Ilma on lämmin ja kuiva. Hän kaataa nappulat. Pelilauta on kaiverrettu pyhäkön suureen portaikkoon. Ahmat hajustavat itseään mieluusti. Portaikon raoista kasvit varttavat varsiaan ja rapistavat lehtien mukana juuriensa multaa. Pelinappuloina oksanpätkiä ja lantakakkaroita. Käsissä aavistus reumatismia. Kulkiessamme seuraan sinua suoraan ja muodostan kehän oikealle. Hyvä kieli löytyy kirjoista, jotka ovat jollain tavoin vieraita, esimerkiksi kiukaassa räjähtäviä tiilipuristeita leviämässä panssarilasiin kuin mäkäräiset. Hiuksia sivujen välissä polkuna tai poninhäntänä. Muodostan turvapaikkoja pääomalleni. Herään linnun ääreen. Miten äänet ja hajutkin nähdään, miten tämän voisi kiertää? Se ei ole tyyliä vaan häiriö. Kaikkea valaiskoon simulaatiolle ominainen aurinko. Saavutetaan vähitellen pintoja. Sitten planeetan anatominen räjähdys.

Maa on vielä kuin märkiä tauluja, pitää nähdä ja astua varovasti, pitää asettaa vastakkain muiden ruumiiden kanssa. Että voi nähdä onko jotain yhteisöllistä alkamassa. Nostan katseeni hetkeksi ja ilma on täynnä utua, kuin aika ei osaisi kuluttaa etäisyyttä, mutta kalkkeuttaa sen savuksi. Yhtäkkiä ihmiset ovat kuin varjoteatterin käsiä ja eläimiä, ne pinkovat karkuun ja jättävät ajatukset paikoilleen kuin hatut. Ja lätäköt päästävät ääniä, tuo mutainen ja roskainen koira sylissäni, miten pesen sen ammeen vähitellen mustuvassa vedessä. Ja nämä vanhat luut ja tämä turvonnut runo ja en edes löytäisi kaluani saati sitten pystyisi mihinkään trapetsitaiteiluun kanssasi. Kunhan tämä kolotus lakkaisi. Kissanpennulle annan ensimmäiseksi maitoa tai kermaa, se läikkyy kuin korjauslakka. Ja Thomas Edison puhuu nauhalla karitsasta. Hän painaa päänsä hänen rintaansa vasten, hän koskettaa omia hiuksiaan, eikä ihmiskeho pidä ääntä. Vaikka onkin niin kehittynyt kone. Pitääkö kulttuuri jotain ääntä? Venäjällä on spriiliuksessa suurten kommunistien aivoja. Uskon niin.

Sama näyttelijä ei kuitenkaan samassa elokuvassa olevassa takaumassa ole sen nuorempi. Näin katsottuna kaikki näyttää erilaiselta, jotenkin pyöreältä. Kuten hän ei välttämättä tunnu jonkin tekstin perusteella vanhalta, tai hänen henkilöhahmonsa, ei tästä näe mitään harmaita hiuksia. Minähän olen vielä nuori ja saatan kirjoittaa samalla tavalla. Pelkkä suu ei ole naama. Se on perimmiltään salattu, mutta tanssi. Kolmio, matala jalka, pysähtykää. Pysähdys, ihmisruumis ei osaa valehdella. Kolme sekunia valoa (, pyydän). Metsäkin on läheltä vihreä, kaukaa sininen, katsotaan nyt ajan kanssa tarkemmin. Kaiken maailman tomaatit. Jalkasi olivat äsken paremmin. Se vääräsääriryys oli kiinnostavaa. Nyt näytät balettitanssijalta. Se ei soi. Vaikka hän äsken miten/seisoi. Tuo ruoan varjo leualla, korva kasvaa ohutta nukkaa, lintujen silmät puhkotaan kauniimman laulun vuoksi, pellen kyynelten mukana valuvat kasvot ja taivas hänellä oli silmässään kuin virhe pupillissa, musta sulauma vuotaa toisekseen. Hän piti päärynöistä, ei omenoiden ylivallasta, päärynöiden mehuisista muodoista. Näette kasvoiltani miltä näytätte. Odottelen edelleen että aurinko paistaisi. Kalakin pilaantuu päästä alkaen ja sitten tuollainen aarre! Miten se on täällä erämaassa, kaiken tämän itsekorotuksen keskellä. Sinä täriset ja pullistelet kuin ovi mutta ääntä ei kuulu. En hae tässä mitään täyden ympyrän teknologialla naisen poskesta poistettua neitseellistä kaistaletta. Vaan silmien sulkemista täydessä salissa. Kuuntelemista. Lapsien päästämää imeskelevää vihellystä, kuin nukkuvat undulaatit. Nyhtämisen ääni, joka muistuttaa naisia heidän miestensä kaljuista. Joskus öisin jostain tulee valoa ja katselen sinua. Huomasin vasta nyt kiinnostuneena lattialla lojuvan sokean esineen, joka oli jossakin pisteessä.

Huomatkaa, että minä kävelen vinossa jos ajattelette niin.
Miksi on niin vaikeaa luottaa eleisiini?
Minun kuukautiskiertoni apinoi hänen, vauvanpaskan haju siirtyy minuun.
Eikä kysymys ole selkeistä hahmoista
ja lemmikkien poisjättämisestä tai lopettamisesta.
Kysymys ei ole elokuvallisista vertauksista
(valkeaa kasvustoa tummalla röntgentarjottimella)
tai mytologioista. Ei taru- ei kaupunki-
Posliininen ajeltu kuin kanankoipi veistos sileä suudelma varvas.
Muistuttaa minua jostain pornoelokuvassa nähdystä totuudesta.
Katsokaa nyt miten näiden nuorten
naisten himokkaat silmät punovat apua anovat pajuntussua.
Teeskennelkäämme liikutusta!
Myös runoilijat vain teeskentelevät kuolevansa.

Muodostuu kättenpuristusten reflektiivinen sarja, jonka langettamat pitkäsormiset piirtoefektit ovat hämähäkkejä.

Virran asennot ovat raskaana, kosteuden vääntämä, sellainen polvien teinitytön notkahdus. Samean veden seisottamat ajatukset mielenvikaisia valokuvat vanhana ja tavallisia kuin voikukat kuin vesimittarit, kuin tyynysodan leijailevat vinot kirjaimet. Ei kuten jokin peli, mutkatonta ja sulavaa. Kun virta paperisilppua täynnä, on kuin se liikkuisi yhtenä ruumiina. Siihen onkin mädäntynyt hevosia, hautautunut koristetyynyihinsä kuin sortuviin rakennuksiin. En ole ikinä antanut ylen näin suurissa määrin. Onko tuo sitaatti? Näen sen, se on taatusti, linnut koettavat nokkia nämä sivun rypäleeni.

Upseerit paljastaisivat päänsä ja riisuisivat nahkaiset hansikkaansa astuessaan sisään, kuten paljastaa beduiini / puhtaanvalkoiset luut. Asunnossa kykenemättä suhteuttamaan, sillä se on uusi ja väliaikainen, muiden käyttämä ei-aito-koti, ei-lapsuuden koti. Katson uudestaan ja huomaan uusia piirteitä kuin lukiessa kirjaa toiseen kertaan; merkkejä jostain ihottuman lailla, tarinoita jotka keskenään samaa mieltä, kartat, minun mereni rantani. Ne on koottu kansiin vain minua ja lukemistani varten, tuollaista huokoista ja halpaakin, imukykyistä että muste puraisee kunnolla. B kastaa päänsä kylmään veteen ja säveltää. Otsasateen lävitse näkyy pitkät sääret, nainen riisuu korkokenkiään kesken puheensa. Tapetin nadiiri pakenee, kynnysten juoksuhautojen ylitse hiipii kasvustoa kuin käsi reittä pitkin ylös kirjoituskoneen leipäkiviä väistellen. Huorat eivät katso silmiin, vaaleaihoisista mustavalkoisia tummaihoisia kadun täydeltä lirkuttaen tarkkaavaisina linnut. Toisen maailmansodan ensimmäinen liittoutuneiden pudottama pommi tappoi Berliinin eläintarhan yksinäisen elefantin. Pitkän huvilan yksinäinen ympäristö tulee kuin narussa, raahautuu paikalle perässäni heräämisrefleksinä. Liotan jalkojani jatkuvasti kuumassa saavillisessa vettä, aloitan:

Oli sittenkin alusta asti selvää missä asennossa se kuoli ja mikä oli se joka vaelsi asunnossaan kykenemättä mihinkään ,suhteuttamaan sitä väliaikaista äitiinsä, väliaiknaistaan saattoi öisin tuntea ja valehdella; sitä se on uusi, käyttämätön ja aito tututjutut vieraat ja järjettömän arvaamattomiksi sanosan sant merkityksellissä asunnossani olen kotonani asentoni Helginsissä, liian kuumissani muutenkin tämän dual ismin keski päivän kaupungissa jotain uusia piirteitä jostain kuvastukista l ihottuma ihouhottuna iotuhottuna ihoittumana poltan / ripotan ihokkunasta tuhkahdulle.

VIII

Tarvitsen peilin jo pelkästään siihen, että voin nähdä korvani. Saati sitten teidät kolme, vaikka olettekin kaikkialla ja täytätte kaikki kokemukseni. Tämä kuolantahrima tyyny on kuin sinä. Tämä korotettu lantio sinä. Tämä uusi ilmeikäs tunne olet kuin sinä. Kolme kategoriaa maailmasta, hetkiä kuin kirjoista repäistyjä lehtiä. Minulla on tällainen mutainen ja taatusti koskettava alue, kuin pienoismalli jostain ränsistyneestä kylästä, jonka ylle sataa romua taivaalle räjähtäneistä raketeista. Erään talon katolle rysähtää epätyydyttävästi iso kehikko, se ei mene lävitse. Pienempiä palasia, niin kevyitä että ne leijailevat, nokista sadetta silmäripsillemme. Halaan sinua välinpitämättömästi eteiskäytävässä. Halaan sinua hellästi ja laulan ne pianosi äänet, joita rikkonainen soitin ei. Halaan sinua eri asennoissa, eri vahvuuksina ja rutistuksina, morsekoodina jossain sinfoniassa. Muistoni sekoittuvat enkä tiedä mistä ne tulevat, enhän ole nähnyt sinua tuollaisena, sinulle puolestaan tuollainen äännähdys olisi omiaan, kukaan teistä ei sanoisi asioita kuten ”jonkin merkityksettömyyden voi osoittaa vain jos tuntee kokonaisuuden”. Mutta miten läheltä minun pitää katsoa, että näen oikean kokoisena? Tunnen sen jäsenissäni kuin flunssan. Joskus se tuoksuu pähkinäiseltä, toisinaan ainoastaan kylmältä. Teistä sinä olit aina kuin hyvässä valaistuksessa. Tai tyylikäs mustavalkokuva kohinalla tai ilman. Kaikkialla jäi puuttumaan asentoja, joihin emme ehtineet nojata. Kahdelle teistä on ominaista ovien avaaminen. Kukapa ei ovea löytäisi, on kyse liikkeestä ja hipaisusta. Pehmeä korvanlehti / kaula johon kätkeä nenänpäänsä. Liian ohuet huulet, liian sopivat huulet, yhteismitattomat vaikeat huulet. Hän menee ulos kirjoittamaan ja sade lakkaa kun hän lopettelee lauseitaan. Puraistessani huultasi hän ei katso minua silmiin. Tai te purskahdatte nauruun.

Martin yrittää kääriä sätkää, Wayne katselee häntä ja käärii hänen puolestaan, Martinin sormet tärisevät liikaa. Kuorii setelitukon päältä eikä tukko ohene. Kuoriiko intialainen kuten kuten japanilainen, japanilainen kuten englantilainen, markkoja kuten euroja miten vanhojen aikojen suuria lappuja. Juoppo kävelee myrskyisässä veneessä luotisuoraan ja tukka ohenee ja verkot yli- ja uloselävät hämähäkit, kevyet kelluvat, raskaat puolittuvat miljoonassa vuodessa. Pikadonin jälkeen ikkunaluukut olivat olleet kiinni pitkään, joten kesti hetken ennen kuin valo asettui. Nuori joukko miehiä tutisee pölyisen nuotion ympärillä vähäkielisten soittimien räimeessä odottaen yhdessä kuolemaa. Ja nyt hän tai se lähtee, noin, he kaikki nousevat ja istuvat jälleen, noin jälleen yksi lähtee, noin prim prim, miten sieniä voi olla näkemättä, miten pilveä ei voi olla näkemättä, sehän leijuu koko kaupungin yllä, (toukka) kuin ryömivä takiainen. Niin köyhiä voi voi ettei edes maatilkkua vainajiaan haudata, paitsi kaikki tämä autiomaa. Vedenpaisumus siirsi esineet paikoiltaan, joten pahoittelen jos kestää hetken. Ihmiset näyttävät rannoille huuhtoutuneilta mustekaloilta. Heräsin yöllä hänen hiustensa ääneen, se toi mieleeni meren (squid squid); puhdistaa kuin kuola, norsujen kipeästi kaipaama aine, maan suola. Siinä vastavalossa vaatteet leijuvat ja liekehtivät hänen päällään kuvastaen intohimoa. Ehkä se on heijastunutta aurinkoa. Ehkä kasvoja ei ole ennen kuin valo osuu niihin.

aluksi

Väkijoukosta pois ulos metsästä raja-alueelle huomio täällä kiinnittyy häneen kuten myös yksinäisyydessä, arkkitehtoniset teokset muistuttavat luonnonkohteita siinä ettei voi asettaa rajoja tai saati päättää missä rakennuksen esteettisesti mielekäs olento päättyy missä maiseman laskokset joiden poimuissa kivien keskellä asutaan kuin tuhatjalkaiset laavakivien raoissa (yhtä hyvin voisimme täyttää päämme hiekalla) silmämme liikkuvat eikä ajantaju varsinaisesti ole aisti vaan ajatus havahtuu jonkun toisen hengityksen varaan rakennetaan temppeli kaaoksen keskelle jotta jonkinlainen järjestyksen periaate alkaisi toteutua ja tasoittua kohti merta tanssivat ihmiset tyhjässä tyhjässä kaupungissa

Peitelkää (hänet) kokonaan, myös tuo jalka ,
kokonaan vaatteen alle. Linnunluut koiralle.

Vesihöyryn ikkunaan on piirretty talo torneineen.

Ero johtaa entropiaan, yhteys kristallisiin asentoihin!
Kuin kaasuun. Omenat putoavat ja pysähtyvät,
koit pilaavat housut. 100 vuotta sitten matka onnistui
vielä aasilla. Nyt se jää mäkeen ellei sitä yllätä. Papinkulli.
Kaikki kohtaukset vastavaloon. Yksi huoneellinen
silmälaseja. Yksi puujalkoja. Matkalaukkuja ja hampaiden
paikkoja. Seinillä ei ole tauluja, ei kuvia missään.
Aurinko laskee selkeään taivaaseen.

Tuntuu kuin näkisin hänen kasvojensa lihaksissa liikettä päivä päivältä kasvavan parran alla. Ensin vasemman suupielen kohottajalihas, melkein tunnen hänen suuren poskilihaksensa värisevän, se tapahtuu vain tietyn kappalemäärän verran. Hyvin harvoin, alahuulen oikean puolen alasvetäjä, ja kuinka usein vielä tulet muistamaan tietyn päivän lapsuudestasi, joka teki sinusta minkä olet. Kaksi komponenttia siten, että niitä on vaikeaa erottaa toisistaan. Tai lukematon määrä myötätunnon merkkejä, suki suki, miljoona taivaan hämärtymisen hyväksyvää lintua. Vaihtaisi sängyn paikkaa niiden valkoisentäplikkäässä huoneessa, se on eri huone, vai kuinka? Kuten sello vasten seinää, kissat syövät linnut ja asuttavat taloja paremmin kuin me ja tanssijoilla on paksut pohkeet, reidet. Sellainen tuntuu iholla. Ikä ja väsymys avustavat ihmiskasvojen tummissa kentissä. Meillä on muistoja, vai mitä? Älä katso noin ylös tai saat hiekkaa silmiisi. Vuosituhansien rappauttamatta jättämä väri silmien ympärillä. Haavat ja niistä vuotanut veri, muuttaa ruohoa hiekaksi, patsaat ympärillä. Ne ovat paikoillaan koska mitään ei ole tehtävissä. Ja omenat, putoavat ja pysähtyvät, ovat väsyneitä.

VII

Ja tuokin sattumanvarainen oluelle tullut mies, joihinkin vaatteisiin pukeutunut, jotain keskustelua seuraava, hän on tullut tänne, hän seuraa keskustelua, miten hän on päätynyt juuri noihin vaatteisiin, miltä hänen housujensa puntit näyttävät, miten hän elää, miten hän jaksaa ja löytää tarkoituksen vaikkei ole Gala tai Dali, puhunko hänelle, esittelenkö itseni, olenko kiihkeä ja jyrkkä vai myötäilevä ja ymmärtävä, mistä hän haluaa keskustella, osaako hän, onko hän hauska, miten hän suhtautuu televisiosta tulevaan urheilulähetykseen, entä musiikkivideoon, onko hän analysoinut sen puhki kuin renkaan, onko häntä ylipäätään mahdollista yllättää, näkeekö hän kaikesta lävitse, kirjoittaako hän runoja pöytälaatikkoonsa, onko hänellä vuosien varrelta pinoittain päiväkirjoja, mitkä ovat hänen lempiartistinsa, millaisia hänen ensimmäiset kouluaineensa teini-iän kynnykseltä, haukkuiko hän tovereidensa kanssa opettajien selkien takana vai peräti vasten kasvoja, runkkaako hän säännöllisesti ja pitääkö hän samanlaisista naisista kuin minä, varmasti hän löyhkää tupakalta ja ajaa säännöllisesti partansa, mies joka kusee laariin tai pisoaariin eikä välitä viereisten katseiden roiskeista, yskäisee kurkkunsa puhtaaksi ja katsoo peilistä itseään silmiin, miten hän puhuu, onko hänellä todellakin ystäviä, onko hänen elämällään jokin suunta ja mietitty tarkoitus, kuinka hän rentoutuu, onko hän täällä kuin kotonaan vaiko siksi koska tällaisissa paikoissa kuuluu olla, mitä hänen vanhempansa tekevät, näyttääkö hän seepianvärisissä lapsuuskuvissaan vielä sielukkaalta ja nauravalta enkeliltä, onko hänen sydämessään sija eläimille, vaikkapa pystykorvalle, ymmärtäisikö hän minun kiinnostukseni esimerkiksi mielikuvitustellisten metsätilojen topologiaan, haluaisiko hän käpertyä, onko hän ikinä halunnut rakentaa tyynyistä pesän, onko hän neuroottinen sellaisten asioiden kuten laskeutuva pöly suhteen, onko hänellä pitkälle mietittyjä perusteita autojen puolesta tai oikeistoa vastaan, onko laihuuteni hänelle samantekevää, kunnioittaako hän minua jos olen lihaksikas, miten hän piirtäisi itsensä, olisivatko kaikki ne psykologian oppikirjojen symboliset kliseet mukana, rauhoittaako partaveden tuoksu häntä, miksi hän suosii jotain tiettyä merkkiä, tanssiiko hän vain saadakseen naista vai kokeeko hän sen rituaalisena ja vapauttavana, entä mikä on hänen suhteensa omaan ruumiiseensa, ostaako hän huulirasvaa rokahtuneisiin huuliinsa vai repiikö hän ne verille, onko tuollainen asia hänelle täysin luonnollinen ja sen puheeksi ottaminen kummallista, onko hänellä automaattisia itsesuojelumekanismeja niin puheen kuin toiminnankin tasolla, onko hänellä rispaantunut muistikirja täynnä sitaatteja ja lempikatkelmia romaaneista, lehtileikkeitä, kerääkö hän jotain, kuten pullonkorkkeja tai erilaisia juomatölkkejä, onko tuollainen hänen mielestään lapsellista tai vanhanaikaista, pitääkö hän runollisista asioista vai pysäyttävistä seksipommeista, pitääkö hän tarkkakatseisista miehistä ja äidillisistä naisista, ovatko sanat hänen mielestään sietämättömän poliittisia tai halventavia, ajatteleeko hän täysin nurinkurisesti vai onko tämä kaikki hänelle täysin selvää, kuin kirkkaassa päivänvalossa minun kasvoillani asuva halveksunta.

Kaikki on mustaa, muuten ei tarvittaisi valoa ja liike on valkoinen kuin swing-rumpalin kravatti. Ellei mies pysy samassa tahdissa kuin toverinsa, saattaa se johtua siitä että hän kuulee erilaisten rumpujen pärinän ja sillä hetkellä hyväksyinkin kaikki hänen sanansa. La vida es pena. Sillä en osaa vielä kävellä, myös isäni oppi myöhäisellä iällä kävelemään. Kävelyä lasilla, kävelyä molskahtavalla suolla, kävelyä juoksevassa hiekassa, kävelyä upottavassa savessa, kävelyä mukulakivillä, kävelyä tikkuisella puulattialla, pienten jalkojen kävelyä aluskasvillisuudessa, kävelyä muta varpaiden välissä, piikikkäässä ruohikossa, tuuli nousee ja pöly sen mukana. Reikä räjähtää hänen vatsaansa kuin kukka täysin loogisesti poimii gramofoninsa ja laahustaa tyhjän kuopan reunalle. Jotkut tuovat toisia kasveja, toiset arvokkaita esineitä. Maastossa ei ole toistoa, ainoastaan ihmiset haudan reunalla, vapaalla kädellä ympyrässä. Kuin kuuntelisi särkevää päätä. Siinä vaiheessa linnut jo laulavat, aamu, me seisomme siinä kuin ankat. Ne päästävät sitä voimakkaamman äänen mitä suurempia ne ovat. Aarniometsän yllättävä ääni. Kuolleista perhosista kasattu räpiköivä nuotio. Varjo on tulessa, hiekkameri, tulen valtaisa meri.

VI

Haluaisin olla solakka ja pitkä, olen vain solakka, mutta haluaisin pitkät ja laihat sormet, ehkä ne ovat laihat, mutta aina vain toinen toiveista, voisi sanoa, toteutuu; ei kysymys ole mistään valinnasta, paitsi ehkä luonnon-, ja nyt olen tehnyt ajatuksestani hintalapun, enkä usko viivakoodiin, enkä usko sen nielaisevan maapalloamme ja lajiamme, joten mistä tilanteesta tässä on kysymys? Kieltäymyksestä, jos on olemassa sellainen sana? Mutta yleensä valitsen syömisen syömättä jättämisen sijasta, sillä syömättä jättäminen on ylellisyys johon minulla ei ole varaa, kuihdun heti olemattomiin, joudun psykoosiin, kaikki pakkoliikkeet palaavat kerralla, unohdan miten nielaistaan, vatsani kutistuu rusinaksi eikä ota enää koskaan ruokaa vastaan. Ja kuolemanpelko. Jos on olemassa tie kollektiiviseen lajimuistiin, jos sen polkujen varrelle joskus syttyy halogeenilamppuja, on tuolloin epäilemättä ateria kesken, kesken ennen lähtöä, kun ollaan lähtemättä mutta ateria on kesken, kun sitä ei voi jättää kesken mutta ei saattaa loppuunkaan ja kun aika loppuu vääjäämättä kesken, sillä se on sama ihmisten kesken, kaikesta huolimatta, muiden elämiä ei voi...kaikesta huolimatta. Yhteisöllinen yksinäisyys varjossa kaikkein lähimpänä valoa, tarkoitan, kun oksennusrefleksit kasautuvat hieman rintasi yläpuolelle hieman nielusi alapuolelle, juuri silloin sen näkee, kuvainnollisesta, silmästä kuvainnolliseen silmään ja eivätkö he olekin kuin muurahaisia, tuolloin, kuin vieraita hiljaisia ja äänekkäitä koneita ja asiat hoituvat, näistä kakomisistamme huolimatta, hellittämättömässä niveljalkojen virrassa, me vierimme tai kellumme tai välitymme tai siirrymme sen mukana, kuitenkin jonkinlaisena suurena organismina, tai sähkösanomana, joka jättää lajitoverinsa jälkeen mutta vain kuvainnollisesti. Kuten tämä viehättävä pieni peltisankokin, jota yöllä potkaisen pimeässä, tarkoituksettomasti; sillä eilen se ei ollut siinä. Viime yönä. Mitä tahansa.

kuu lip-
latti
hiljaa

V

Ystäväni kertoi minulle, että maailman rauhoittavin ääni on sokerin kaataminen kuumaan kahviin, se kehräämistä muistuttava poreilu. Minä pidän parran äänestä, kun asetan keskisormeni poikittain ja sivelen sillä sänkistä poskeani. Vielä enemmän pitäisin vanhan partaveitsen rapsutuksesta, mutta niitä ei saa enää mistään. Poikittaisen viillon työkalut. Olen aina kokenut kummallisiksi elokuvien miehet, jotka pyyhkivät vaahdon saarekkeita kantavat kasvonsa pyyhkeeseen, eivätkä edes huuhtele niitä ensin vedellä. Luulen että tuollainen suhde hygieniaan on minulle ongelmallinen. Pidän liekkiin ponnahtavan kaasun äänestä, esimerkiksi sytyttimessä, jos sen vie oikein lähelle korvaa, mutta samalla on varottava etteivät hiukset syty. Vanhojen vedettävien kellojen tikityksestä, ne tuovat mieleeni mummolan ja lapsuuden, kaiken sen sietämättömän kuolemanpelon, miten en voinut käsittää vanhempiani ja heidän sisaruksiaan, puhumattakaan isovanhemmistani, muinaisista ihmisistä; perunakellarin, sokerikahvin ja narisevan tuvan lattian muistoja. Kettukarkkeja, yöastia sekä vintillä lojuvat aikakauslehtien kellastuvat vuosikerrat. Seinän takana koko päädyn peittävä kranssi, jota linnut asuttavat. Heittämällä kasvustoon kiviä ne saa lentoon. Kiviä voi heittää vain tietyn määrän, sillä usein kaikki linnut pakenivat jo ensimmäisellä heitolla. Kellon vetäminen on tärkeää, se tuo mieleeni aivan muita asioita. Vaikka tarkasti ottaen kysymys on kääntämisen aiheuttamasta koneiston äänestä.

En tiedä pitäisikö näitä ilmiöitä kutsua oireeksi ihmisen vieraantumisesta esineistä ja ympäristöstään, vaiko tarpeettomaksi nostalgiaksi. Ulkona kadulla tästä mistään ei ole enää tietoakaan, eikä kouluissa ja työpaikoilla. Joskus ulkona sataa. Joku kysyi minulta joskus mitä tarkoitin kahisevilla, haaleilla lakanoilla. Tarkoitin juuri tätä. Jonkin huomioimista ja kyljen kääntämistä, kohti seinää.

IV

Soitan usein yöllä naapureilleni hidasta ja kehräävää musiikkia, jonka aaltojen keinussa kynttilän sydän seilaa pienen lammikkonsa kehää. Ajattelen tuon musiikin sekoittuvan öisen kerrostalon ääniin; putkistoon, tuulen raahaamiin huonekaluihin ullakolla tai katolla (pehmikkeiden tai jalkojen riipivä murentuminen vasten betonin sänkeä, kumisten leivänmurusten polku kuin purkautuva lankakerä), jääkaappien sähköisiin harppuihin ja pakastimien vihaisiin röyhtäyksiin, kaukaisten katujen autoihin, sateen märkään läikkeeseen unessa, yössä palaavan käytäväkansan kaikuvaan kopsahteluun. On merkittävää olla unohtamatta keittöön valoja liian pitkäksi aikaa, sillä tuollainen valoisa neliö tuo mieleen öisen sairaalan, pakonomaisen ruotuun palaamisen kesken aivan kaiken. Miten yritän ylettyä selässäni pyörivään näennäiseen avaimeen rätinä sormenpäissäni kun samalla jalkani ja vartaloni suorittavat mitä mielipuolisempia tanssiliikkeitä sokeritoukkien ja lohkeilleen puulattian yllä. Nämä valoisat huoneet, nämä latteat neliöt, pyöriköön ne kiihkeästi kuin tähdet, kun me odotamme niiden sinkoutuvan maasta takaperin, vieden savun mukanaan...

III

ja näin unta jossa ystäväni saavutti jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain unta.

näin unta jossa ystäväni saavutti jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain unta.

unta jossa ystäväni saavutti jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

jossa ystäväni saavutti jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

ystäväni saavutti jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

saavutti jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

että se kaikki olikin vain
unta.

se kaikki olikin vain
unta.

kaikki olikin vain
unta.

olikin vain
unta.

vain
unta.

unta.

Molemmat saman synkän ja rakastavan liikkumattomuuden vallassa jonkin kolmannen maan kansannousu, kehitettiin vaaleaihoisista mustavalkoisia tummaihoisia, jotka suunnistaisivat toisiaan auttaen kuin ikuisesti yhtyvät kalat jonkin maidon lävitse

Ne niityn esineet jotka muodostuvat kuvioista jotka ovat suuria karttoja lentäville lautasille ja pinnan koskettimilla liikkuvat kädet

Jotka me olemme tottuneet näkemään ties kuinka monen vuoden ajan, minulla on tuosta kaikesta valokuvia. Mutta en kiinnitä niihin huomiota kuten ihmiset eivät kiinnitä huomiota virvokkeisiin haastateltavan edessä eksynyt karitsa palaa valtavan lauman keskellä

ää nen
tut k a
ei nä e
neliötä

II

Katon katkoksia luotaavasta vaaksiaisesta on pitkä matka hänen avonaiseen selkämykseensä ja pariisilaistyylisiin iltapukuihin, holkkeihin ja märkiin sivujakauksiin, langanohuen koiven pituinen matka öistä tuulta. Joskin sen viileän raikas tuoksu on eri kuin hänen hampaidensa takamaiden löyhkä, hien ja lohenpunan, hajusteen ja kasvovoiteen luola peitteen alla. Enkä ikinä nähnyt häntä iltapuvussa, tai bikineissä, tai kovin monessa muussakaan asussa, enkä tietenkään tule näkemään. Sellaiset asiat kuten leikkimielisen omistava silmäys ja lupaus jostain muille käsittämättömästä, yksityisestä julkeudesta eivät ole enää ulottuvillani kuin näissä horroksissa, jotka täyttävät uneni usein pitkälle iltapäivään asti. Minulle jää vain pilkahdus punaisista alushousuista hänen noustessaan hankalasta istuma-asennosta satunnaisessa paikassa, venyttelyn painamat kylkiluut paidan lävitse ja sietämättömät äänen kaiut. Kaiken tämän tuhoaa piinaaja-vaaksiaiseni kömpelöllä törmäilyllään ja rapinallaan. Näiden hyönteisten rusentumisen ääni on omituinen. Mitä suurempi hyönteinen, sitä pahemmalta sen tappaminen tuntuu. Ilmassa syksy ja talvi tuoksuvat joltain sellaiselta kuten lapsuuteni kouluaamut ja kylmät omenat hampaissa.

Tämä talo on tarpeeksi kaukana keskusalueesta, joten voin liikkua rauhassa huoneesta toiseen. Täällä minun ei tarvitse suhteuttaa itseäni hänen geometriaansa, karttakuvaan, jossa mittailen askeleitani ja päivittäisiä olinpaikkojani sen mukaisesti, missä ajattelen hänen kunakin hetkenä olevan. Minun ei tarvitse laskea todennäköisyyksiä sille, törmäänkö häneen esimerkiksi puistossa, tai niitä mahdollisia rooleja, jotka minun pitäisi omaksua, jos tuollainen tilanne sattuisi eteen. Säälittävä, surumielinen, ylpeä, tyly, marttyyri, epätoivoinen, kohtelias, ystävällinen, läheinen, kaunainen, etäinen, halveksuva, syyttävä, kiittävä, epätietoinen, vainoharhainen, intohimoinen, välinpitämätön, toverillinen, riutunut, itsetuhoinen.

Ja tuttavat, ystävät, vastaantulijoiden kuviot, läheisten puheet, ne kaikki muistuttavat ja ovat sietämättömiä, enkä halua enää mitään sellaista, varsinkin kun ne rakentuvat itsestään ja väistämättömästi kuin hengitysilma joka jäätyy seiniin ja kasvattaa iglua sisältäpäin, ehkä siksi en puhunut puistossa lukevalle tytöllekään, en kirjastossa kirjoja palauttavalle tytölle, unissani oleville tytöille puhumisessa ei ole mitään mieltä.

I

Ikkunaan koputetaan kovalla esineellä jossain yläviistossa ja käännän tottuneesti pääni vaikeaan kulmaan, vaikka tiedän että ääni ei ole tarkoitettu minulle. Mutta on liian aikaista, tämä tapahtuu vasta viisikymmentä metriä myöhemmin, välissä olen ottanut muutaman askeleen lähemmäs kadun vasenta laitaa, vastaankulkijoiden kaistaa autotien toisella puolella, ja siristänyt silmiäni nähdäkseni paremmin sen sattumanvaraisen naisen, jonka pakkomielteet ja heikentynyt näköni vaativat. En ole saanut uusittua lasieni reseptiä, mikä on huvittavaa jos ajattelee asioiden laitaa tarkemmin. Olin myös huomioinut takavasemmallani liikennevalot juuri ylittävän vanhuksen, vierelläni kadun toisella puolella kulkevan pitkän nuoren miehen sekä löysävaatteisen pojan, joka juoksee miestä kiinni, mutta on vielä puolimatkassa liikennevalojen ja miehen välissä, itse asiassa suunnilleen minun kohdallani; nuori mies on sittenkin kävellyt minua nopeammin ja on nyt jo hyvän matkaa edelläni. Tämä alkoi ehkä siitä, kun aurinko paistoi vaakatasosta suoraan silmiini, jopa puun varjossa, kun valo tunkeutui toukkien lehtiin nakertamien reikien lävitse ja ymmärsin, että aiemmin puistossa kuulemani sireeni olisi sopinut paremmin tähän hetkeen eikä puistoon, jossa sen muuttuvalle sävylle ei ollut minkäänlaista yleisöä tai sopivaa tilannetta.

Tuo sireeni katsokaas, duu-daa-dyy-dää-duu-daa-wauwauwauwau ja niin edelleen, vaihtoi sävelkorkeuttaan suhteessa kaikuun ja ympäröiviin kerrostalon seiniin ja tietenkin välimatkaan ja mieleeni tuli, että yksittäinen sormissa tupruava savukkeeni ei todellakaan riitä kuvastamaan tuon kumimaisen venymän hahmoa. Ajattelin hetken lyöväni pääni penkkiin tai juoksevani tiuhaa rinkiä, olin aikeissa heittää muutaman kuperkeikan tai käydä makuulle, mutta käsitin että mikään näistä ei tekisi oikeutta äänelle, joten päätin säästää sen myöhempää käyttöä varten. Itsetarkoituksellinen siirtymä, myönnetään, mutta me olemme kaikki itsepetoksen uhreja. Sitä paitsi olin sortunut juuri yhteen tai useampaan anglismiin, joten annoin tulitikun palaa sormieni välissä loppuun. Jomotus kestäisi vähintään muutamia tunteja.

Olin tullut puistoon kampuksen läpi miettien seitsemää jäljellä olevaa savukettani ja sitä, kohtaisinko matkallani tupakoitsijoilta näyttäviä ihmisiä, joille uskaltaisin lahjoittaa ne, peläten kuitenkin tästä mahdollisesti seuraavia epäilyksiä. Sillä onhan kyseenalaista ottaa vastaan seitsemää savuketta, mahdollisesti ne ovat myrkytettyjä tai tarjoaja mielipuoli, epäilemättä meneillään on jonkinlainen tilanne tai performanssi, johon muiden ei välttämättä ole hyväksi osallistua ja jolla on jo selkeä säännöstö ja tietty määrä mahdollisia ratkaisuja. Muistellen miten eräässä Columbon jaksossa savukkeeseen asetetaan pinseteillä muutama myrkkyhile kävin päässäni vuorosanojani: ”Anteeksi, mutta satutko sinä polttamaan? Minä koetan lopettaa, mutta en tahtoisi heittää näitä poiskaan.” Vale, sillä en ole ikinä polttanut säännöllisesti, en itse asiassa juuri lainkaan, mutta sattuneista syistä minulla nyt kuitenkin oli vajaa puolikas askillinen jäljellä. Varmasti tämä olisi paras lause. En kuitenkaan päässyt tupakoistani eroon, vaan päädyin polttamaan vielä yhden puiston penkillä, jonne menin lepuuttelemaan jalkojani. Minulla on viime aikoina ollut tapanani käyttää paksuja villasukkia nahkakenkieni sisässä, jotta en kävelisi liikaa. Jo varttitunnin kuluttua kengissä paisuvia jalkojani alkaa jomottaa ja joudun joko pysähtymään ja nostamaan jalat penkille tai palaamaan asunnolleni. Sinänsä tällainen yksityiskohta on varsin typerä, vaikka nopeasti katsottuna voikin tuntua sympaattiselta, sillä se on oire tietynlaisesta neuroottisuudesta ja modernista vaivaisuuden taipumuksesta, johon en millään halua enää samastua, en enää pallonpyörimän tässä vaiheessa. Sitä paitsi en edes kävele kovin paljon, mikä hämärtää motiivejani entisestään.

Luulen sen olleen wauwauwauwaun jälkeen kun nousin, nyt oikean käteni sormenpäät arkoina mutta jalat levänneenä, ja huomasin ruohokentän toisella puolella penkillä istuvan tytön. Tummat lyhyet hiukset, viehättävät vaatteet, lukien kirjaa. Tietenkään en mennyt sanomaan tytölle mitään, vaikka olisin halunnut, vaan jatkoi matkaani asunnolleni, auringon paistaessa vaakatasosta suoraan silmiini jopa lehtien reikien lävitse.

I
Kattoa repii tuuli, siitä tämä hirvittävä meteli. Kohmeisen ajankuvan, näiden seittisten puiden takaa pilkahtaa hetkeksi aurinko, eikä sille mahda mitään, kun vesi valuu kasvoille. Vaikka se tekeekin etenemisestä vääjäämättömän erilaista. Sokeritoukan eteneminen rakennuksessa, aina löytyy kaupunki ja öinen akvaariovalaistus pimeiden hetkien brandylasillisille. Kuunnelkaa edes, vaikka salaa, juokaa paljon vahvaa teetä (ja kirjoittakaa kynttilän valossa); hänen lempivärinsä oli meren aaltojen väri.


II
Ja veden nielaisemat tavarafossiilit, rauniokirkon sisällä kasvava suuri puu. Koska hän oli vanha ja kuihtunut. Näiden murusten paukkeessa valo menettää intensiteettiään, ja sillä hetkellä hyväksyin kaikki hänen oikkunsa. Tämän vuosisadan tahti ei ole sama, tästä johtuu kaiku ja pimeässä jonkin eläimen kuorsaus. Kun tuuli nousee, pöly sen mukana, kuumaa ja puhdistavaa. Kävellessään portaikkoon hän katosi hetkeksi. Meren rannalla?

Huoneemme on kiinni, itseensä suljettu tila. Se on kartta herkkyyden puutteesta, hieman kömpelösti kasattu kokoelma tyhjiä palasia, joiden jättämät onkalot voi kaataa täyteen musiikkia kuin jotain virvoittavaa juomaa. Mutta sitä ei voi jäädyttää ulkoa eikä ylikuumentaa. Kaksikymmentä vuotta sitten syötyjen hedelmien maku, hämmästyttävää itsepintaisuutta. Ymmärrätkö paremmin, jos myönnän, että kieli on minulle vieras, mutta luen silti sinulle osoitettuja kirjeitä ja sinä ymmärrät jokaisen sanan meren alkaessa kierron kohmeisissa sormissa. Teksti on tällainen puu ja liikutun miten kuoret esittävät todellisuutta. Kun olet yksin olen nähnyt ei ole kasvoillasi esiintyviä tunteita. Täällä on lämmintä jo, eikö olekin helpompi hengittää?

Tämä on minun ja sinun, halaamisestetiikkamme, sateen pakkoliikkeet hiusten lehdillä, ovat samoina pysyvät näyttelijänkasvosi, kun minä leikkaan katseeni täältä pisaraan ja pisarasta toisiin kasvoihin ja jotakin on tapahtunut, vaikutelma on eri ja äkillinen pään liike kuten kottaraisella ja silmiesi kuvakulmissa erilainen vastus, reunat ovat arvaamattomia, sydänosa on, kuten suonikuviot, pehmeitä ja heikkoja tuulen vireitä, minä rauhoitun, ne tuovat jonkin tuoksun poikuudestani, aivan kuin silloin kesken kaiken asemalle matkalla kohti sinua taivuin sivuun ihmisten janoista, kuten vasenkätisen kirjoitus ei taivu ja sateen naamio on ehdottoman puhdas, pakkoliikkeet ovat omiani, on monia helpottavia ja vapauttavia tuoksuja, niiden salakavaluus saattaa särkeä poseerauksen. Lempeänä kuin muisto täyttää mimosan tuoksu japanilaisen tarhan.

keskenäisten
keksinolemit
sen keskinkert
aisuuden keksi
misen scenèn

(sinänsä ratkaisematon asettelu näyttää ehkä aavistuksen mielekkäämmältä täällä)


Niille jotka eivät osaa kieltä on helppo lausua kauniisti
Täytyy aloittaa hiljaisuudesta
Puhukaa kuin puhuisitte itsellenne
Korva on kekseliäs, se auttaa silmää
Ensimmäiset hahmot olivat saaria, koska eivät olleet erottautuneet magiasta
Vanhan naisen kädet
Nuoren ääni
Nähdään selän takana
Roviolle asetettujen puiden katve
Heijaava suitsukepallo kuin Newtonin kehto
Ilman impakti a
Musta huppu. Papin kasvot.
Millaisen liekin kukin puulaji synnyttää
Miten kukkii
Kuralammikko osoittaa veden kulkureitin
Silmille leposija mielen etsiessä rukousta
Kaavun alta näkyvät jalat herättävät sympatiaa tai inhon
Kiinanruusu päättää talven
Ohitsepuhuttu häikäisy
Ajatellen kuolleita. En ole nähnyt häntä aikoihin
Ei pidä paikkaansa mitä hän sanoi. Kädet eivät kiinnosta minua lainkaan.
Tämä valo on kaunis
Nyt he kaikki pysyttelevät vihdoin paikoillaan
Kuinka niitty voisi vertautua näiden penkkien riveihin
Jostain fossiloitunut esine, olen, ajatus
Kiven muotokuva piirrettiin arkku auki
Kiven kuoltua vetäytyneet kasvot
Katso kuinka värittömiä he ovat, missä ovat kaikki värit
Näen hänen silmistään väsymyksen minuun
Hän alkaa haalistua ja haihtua
Värittyy sekavaksi, vaikeaksi havaita
Tässä todellisuudessa savu ei peitä ristiä
Me pilaannumme kuin maito
Saarnani on ajan ääni, minä poseeraan kuin rapiseva koneisto
Täällä ei ole jalkojen rauhoittavaa tuoksua ennen kynnystä
En muista miltä sinä maistut, mutta muistan sinun sanoneen maistuvasi lohelta
Joskus muistan miltä sinä tuoksut
Ensin oli ihminen kiveä ja sitten kasvi
Verisuonet menevät rystysten molemmin puolin
Ette te kukaan lumonnut minua pauloihinne
Kaikki tämä kabbalistisesti leviävä sairaus
Jokin on vialla, hevoset ovat levottomia
Meillä ei ole enää tajua murhaan
Sininen ei ole sinistä itsessään
Keltainen / valkoinen / sininen
Valkea / musta / valkea
Valo tulee sisään vasemmalla olevien ikkunoiden läpi
Uskonko eleeseen vai rytmiin, en löydä kirjasta
Tuo korkealle nouseva laulu muistuttaa minua jostain
Vuosikymmeniä vanhoja kotimaisia elokuvia
Nämä kalkkunat eivät juokse pään katkettua vaan rojahtavat irvokkaasti
Kiven juonut suomet marmorin
Läpi on pieni ja tarkka reikä, lävitse on harso
Uskonto eleistä ja rytmistä, tämän löydän kirjasta
Me olemme toistemme väärentäjä
Kerran söin päivällistä Volgalla
imagine si ceci
Kauniina päivänä
Koirajumalan silmät ovat nimenomaan vetiset ja mustat
Kuten kuono, karva, kuonokin
cessait, kaunis Kleopatrani
Puhun kuin puhuisin itsestään

personnage conceptuel

I

Pelaaja polvistuu rantaveteen ja vangitsee katseensa kivien arkkitehtuuriin. Oranssia ohutta vettä kasautuu rantaan huuhtoutuneiden hirviöiden päälle. Ne ovat keveitä ja valovoimaisia. Kerrotaan tarinoita, pelaaja kertoo. On merkittävää, että tarinoita kerrotaan. Auringonvaloa voisi kuvailla varovaiseksi tai osittain haaleaksi. Tämä viileä kallio, tämä iso ja lämmin sydämen ääni. Rajamailla kelluu lintujen ulosteista syntyneitä saarekkeita. Tällaisen pedon vatsassa oleminen ei ole alku eikä loppu, hän sanoo. Muut näkevät ja muovaavat valaan meidän ympärillemme. Meidän tulisi pitää seuraa toisillemme. Meidän tulisi kävellä puutarhassa tai suolan huuhtomalla kalliolla ja tuntea ohuen hiekan kerrostuma jalkapohjissamme. Aurinko kuumentaa hätkähdyttävän valkeat hiukset, varjot ovat edelleen viileitä. Miten tällaisia keskusteluja käydään? Ehkä aallot eivät heijasta suun typerää irvistystä ja ruumiin konstellaatiota. Pientä hypähtelyä mättäältä toiselle. Rannalla mies poimii maasta sileitä kiviä ja lajittelee niitä taskuihinsa. Hänellä on jotain suussaan. Suuruus tai pienuus ei ole ongelma. Tarkkuus on.


II

Tämä alkaa siitä kun ainoa mahdollinen suunta on nurkka, eikä maali ole vielä kuivaa. Olen syönyt tertullisen rypäleitä & nyt minulla on kädessäni pieni puu / olen maalannut sirkusyleisön & nyt hiljaisuus on pahaenteinen. Kaikki tämän nurkkani ulkopuolella on musiikkia, ei enää huudahduksia. Aloitan ensin lyhyellä teemalla, sitten jatkossa. 1400-luvulla Lyonnen arkkitehdit menivät siihen osaan Prahaa ja rakensivat sen osan, jotta he voisivat saapua siihen osaan Prahaa, Lyonnen arkkitehdit. Typerä shakkiruutuinen huone. Sen ylle on jäänyt leijumaan herukkapensaiden tuoksu. Miten pensaiden alla maatessa niiden tuoksu jää iholle. Hämmennän maalia kuin kahvia, kasvatan sen pinta-alaa. Voisi sanoa että minut on lavastettu. Kuten sen tajuaminen, että kaksikosta toinenkin osaa jonglöörata taidokkaasti ja vailla tietoakaan virheistä. Hedelmän raakuuden maku ei ole kiinni maasta. Katson itseäni näyttelijänä, painan kuvan muistiin, leikkaan sen rantakalliota vasten, olen kivikasvoinen mutta muualla.

ehdotus Tekstin reunamille

Maailmasta eristäytyy maisemaksi auton kaksiulotteinen profiili.
Sen takana ja näillä sivuilla on syytä rajata kaikki, kuten
eskimoilta puuttuva sodan sana ja kuten staccatona nakuttava,
pölyt nurkista puhaltava nauru. Kuten aivojen taipumus
poimuttaa kaikki kysymykset eroon vastauksien
vaaleanpunertavasta aineesta ja jokin taito animoida niin
hienosti gynoidisia nukkeja/sekä digitaalisia ihmisiä, että
mitä se muuttaa, kun ei ole käsitteitä ja kun on vain
pretentioita ja kun on vain kovia muistipalikoita ja
kertautuvia samoja arvoja? Jotka eivät tietenkään sovi
aukkoihisi haluamallasi tavalla kuten mikään ei sovi
aukkoihisi haluamallasi tavalla.
Tähdenmuotoiset, karheannypyläiset
meritähdet.

(On varsin sopivaa, että)
nopeasti katsottuna kahden
kuusen väliin jäävä tumma
alue näyttää kuuselta ja
ympäröivät puut varjoilta.
Niillä on tulkin tehtävä
kääntää sattuvia lauseita,
kuin tehdä uusia kuri- ja
kontrolliyhteiskuntia kuten
eläinlajeja, jotka tanssivat eri
musiikkityylejä. Ja kolistaen
kaviolla julkeasti tahtia hän
työntää sormen korvaansa ja
ravistaa. Ja kuusien välissä
pelaavat pojat palloa kuten
esimerkiksi kuuta ja jos se
on sirppi, kimpoaa se
bumerangina takaisin ja
omaan maaliin, kahden
koivun välistä. Nopeasti
katsottuna koivujen väliin
jäävä valkeus näyttää
muotoseikan lisäksi seepralta.
Jos potkaisen kuussa kiveä
se lentää ikuisesti, mutta Seppo
Mäkelän näköinen raitapaita
muistuttaa, että vain näennäisesti
ja katoaa hirnuen kuin johonkin
saatanallisen tarkovskilaiseen koivikkoon.

Musta ja valkoinen aasi, polvistuva aasi, nukahtava.
Olen matkalla kohti ja sen tuntee nahoissaan.
Matkalla eri tavalla kuin muut ihmiset.
Kuuntelen ja muistan kaiken, olen matkalla
ja asun motelleissa. Katson äänettömästi
televisiosta luonto-ohjelmia ja koetan opetella
lukemaan laiskojen tiikereiden huulilta. Ajan
kulumisen eteen ei tarvitse tehdä mitään.
Kuluminen on tärkeää. Aika kuluu puhki ja
Mannlicherin piipusta lähtevä kolmas luoti menee
ohitse, sisään reiästä. Kuten hetken liian myöhään
vastaava ihminen. Epäilyksestä seuraavia
päättäväisiä tekoja. Kuten naksahdus,
kuten laukaus,
kuten silmäniskun avaus.
Lampaiden keskeen polvistuva aasi.
Etujalat ensin, sitten takajalat, lopuksi kyljelleen.
Tiikeri avaa kitansa ja iskee sokerihuurrettua silmäänsä.
Onassis mönkii takapellillä ja haukkoo valonvälkettä,
autossa miehet syleilevät uusia todellisuuksiaan.

Poika käveli ikkunan eteen ja taakse lasissaan kylmää vettä ja palanen appelsiinin kuorta.
Miten älytöntä väittää että lumisade kuuluu, minä olen tottunut siihen samalla tavalla kuin ruumiiseeni. Pakkanen vaikuttaa ikkunaan kuin uurteiset piirrokset kilpikonnan panssarissa.
Kuvakielen kautta opittuja muutoksia. Puutostiloja. Nainen huojui hiljalleen taakse ja eteen.
Olin hyvilläni pojan jutustellessa ja antaessa tekaistuja johtolankoja. Etsivää hän ei huijannut.
Ympärillä huone on vielä hetken meidän ennen kuin ne saapuvat.
Ripustetaan henkilökohtaista ja sympaattista pyykkiä, rakennetaan maja tyynyistä ja peitoista. Käytävän portaikossa muurahaiset nousivat systemaattisena virtana kuten ihottuman peittämät kädet. Poika naksutteli sormiaan. ”Älkää pelätkö, kuningatar...Älkää pelätkö, veri on ajat sitten valunut maahan. Ja siinä, mihin se vuoti, kasvavat jo viiniköynnökset terttuineen.”
Puhukaa kuin puhuisitte itsellenne. Millaisen kuvan haamun jättivät jälkeensä tapahtumat,
jotka taitetaan keskeltä ja asetetaan kainaloon.

Tässä ovat hänen kenkänsä, älkää koskeko niihin. Kun hän tulee takaisin, nämä tässä
ovat hänen kenkänsä.

Kun leuat loksahtavat kaikki on ohi. Tästä vasta aloitamme.
Näin sanon, nainen S-viallinen kuin puheen taustalla kohina.
Ei vaan T. Se on T-vika, nämä ovat risteyksiä. Nämä ovat
karkeita pintoja, joista Philip Marlowe raapii tulitikkuja ja
katsoo ulos kuumista ikkunoista.

”Señor, por favor, ulkona on ruumissaattue, voisitteko...?”
Ja todella saattueessa näkyy vasemmistoälymystön
liikepositiivisuus kontra markkinatalouden ja kehityksen
liike, vaikka oikeastoa väitetään stagnaattiseksi.
Arkussa vainajan leuka loksuu ja naiset vääntelevät käsiään.
Resnais, leipurin muunnos ja kaikki se, ajattelee röyheäposkinen
etsivämme. Ominaista minulle ja ajalleni on se, etten sanoisi
”ampuu kuulan kalloonsa” vaan ”laukaisee itseään päähän”.
Tämä kaikki on kuin jokin maalaus, jossa on banaaleja
yksityiskohtia ja vihjeitä siitä, mitä se esittää. Kaikki nuo
lapsetkin, jotka jauhavat melonia ja syljeksivät siemeniä kuin
pienet linnut, valtavat sydämet ja ontot luut. Ikuinen tapa syödä.
Nykyaikainen tapa syödä. Moderni tapa syödä,
koska siihen kiinnitetään huomiota.

Hetken Marlowe uneksuu uutisankkurista mykkäfilmissä,
Ssien hiljaisuudessa. Kaiken tämän ikävän keskellä tiedän,
etten tule selviämään hengissä, että minusta ei tule arpista
ja onttoa sankaria. Kuolen silmät auki ja typerä ilme kasvoillani.
Ei ole sattumaa että olen ammatiltani mikä olen.

Vähän myöhemmin, kun joka päiväinen
taas jatkuu, jotkut asukkaat puhuvat vielä omituisen katkonaisesti,
vaientuneen rytmin mukaan.

Miksi tulitte tänne valkoinen mies, miksi olette täällä?
Tulitteko tänne kuollaksenne, lääkejuurta löytääksenne?
Pilleripalleri lillerilalleri, kopsahtelevaa ikkunoihin ja katoille
kopsahtelevaa

Lumisade, valkoinen mies, ei ole kaikennielevää eikä täytä enää hahmon äärirajoja kuin jokin kehno trikkikuva. Valkoinen mies, te tulitte tänne kuolemaan ja taivas on muodostunut lentävistä pisteistä. Taivas on muodostunut kaikista taajuuksista, amigo, ja te tulitte tänne toteuttamaan täydellisen suunnitelmanne. Sisäinen monologi, polkunne ja taitoksenne aivojen harmaassa hyytelössä ja nyt saamme nähdä täytäntöön pantuna tuon grande planin. Seitsemän askelta tuolilta ovelle. Banaani banaani näytä sarves makiaa magiaa liian kireää putanaa huomenna. Kurkistus ikkunasta lumiseen maisemaan. Itse aino akti. Varovainen poistuminen kuin luodinreikä. Lavastettu tilanne jälkipolville. Sydänkohtauksen yllättämä tunnustus kuolinvuoteella. Memento mori, gringo, ars moriendi.

hauskan tästä kaikestahan tekee se, että huoneiden vitsi on siinä, että me olemme täällä jossain sisällä ja käyttäydymme sen mukaisesti ja sinänsä kiinnostavaa että minä olin huoneessa ensin ja nyt näyttäisi siltä että säätämäni toimintamahdollisuudet eivät tuntuisi olevan yhteneväisiä sinun reittivalintojesi kanssa. ja Et sinä voi noin vain rynnätä sisään kesken jonkin tilanteen ja olettaa muiden sopeutuvan sinun rytmiisi ikään kuin tämä olisi jokin flow-elämys vain pelkästään sinulle. Katsohan nyt, koputan tällä kynällä tätä pöytää ja tämän äänen kuullessasi huomaat väkisinkin että aikaa on kulunut. Sinä mielipuolinen paskiainen, kohti juokseva kuin luotisateessa pujotteleva mies. Näiden huoneiden vitsi on siinä että nämä ovat sisällä.

No hyvä, te olette viimeinen. Asianne ei ole järin kaunis, mutta jos niin kaunis mies sanoisi sen ulkoilmassa, paljon taivaanrantaa ja kenties tuulta takana, sillä voisi olla jotakin arvoa. Te olette, kuten minäkin, paljon velkaa ihmiskasvoille, ja jollette osaa asettaa oikeuksiinsa niiden luonnollista arvokkuutta, pitää teidän ainakin koettaa kätkeä niiden pinnallinen typeryys! Tiedetään, että tämän maailman ihmiset ovat pinnallisia ja typeriä, mutta sen huomaa vain silloin kun emme ole oma itsemme, emme ole löytäneet ominta kolkkaamme tästä maailmastamme. Ei, ei. Tuokaan ei käy, tuo on aivan väärin.

Nuorelta John Travoltalta näyttävä Charles Chaplin valkoiseen asuun pukeutuneena tekemässä balettipiruetteja Winston Churchillin seurassa ja Balilla kättelemässä vanhoilta valuneilta kiinalaismiehiltä näyttäviä apinoita, CC syöttämässä pähkinöitä apinoille ja tanssimassa mangorintaisten alkuasukastyttöjen kanssa ja taputtamassa näiden ruskeille nänneille hauskuuttamassa miehiä nostelemassa lapsia, kuin pähkinät, joiden keskittymistä kamera rikkoo, ja kaikki länsimaiset pukeutuivat valkoisiin torilla Münchenissä kaikki pukeutuivat mustaan ja hattuihin, naisetkin, paitsi Charlie vihreään ja Chaplinin hiukset ovat valkoiset. Yhdeksän kohtausta joista neljän viimeisen aikana näyttelijättärelle alkaa paljastua, mikä kulkuri hän on miehiään.

Puhuakseni poeettisista totuuksista, ”onko mitään surullisempaa kuin juna joka seisoo sateessa?” Esimerkiksi alkoholisti, joka kantaa liian suurta määrää täysinäisiä pulloja sylissään. Tämä ajatus vaatii kaksi kuvaa. Seuraavassa hetkessä hän haroo maasta märkiä sirpaleita. Tutiseva havainnointi lähtee kadulla valuvan kohteen eristämisestä. ”Todellisuus”, todellakin, ”hajoaa kuin tuuli”. Voihmhmblörghiten muistankaan pullon kauniina ja blerhjänä ja nyt kavala katu teki pullostani fiktiivisen esineen, muistin rikkonainen puhelin. Näpsäytetään marmorikuula keskelle sirpaleita ja katsotaan miten kilahdus muuttaa pelin sisäistä geometriaa ja voimasuhteita. Puhtaan matemaattisia totuuksia siitä ajasta, jonka sotilaat ovat turvassa vihollisen luodeilta. Kuriyhteiskunnassa on kaksi napaa. Valokuvat ovat tai eivät ole mielenkiintoisia. Neurootikko on normaali ihminen. Banaali on banaalia. ”Vatsani kurisee kuin Sartre”. Kiljunta kiirii läpi taivaan. Niin on tapahtunut & it is happening againe. Mutta sitä ei voi, tietenkään, verrata mihinkään.

myös tämä.

Kaikki vaatii sen, että on tietyssä paikassa tiettyyn aikaan. En voi suorassa lähetyksessä ajatella liikkuvia ja toisikseen muuntuvia kuvia ja samassa hetkessä siirtää näitä valkokankaalle tai teidän verkkokalvoillenne. Se on vuosien prosessi, kun valo matkaa minun silmästäni sinun silmääsi, teidän ruutuihinne, että se ilmenisi vain televisiossa. Ja siinä pisteessä televisiot ovat poistuneet joukolla, kun sinun läpinäkyvän kalvosi rekisteröi joitain minun kummallisista aivoituksistani. Kadonnut pilkku, vertaaminen ja yhdistäminen toimitetaan yleensä sanoilla kuten kuten. Toisien ihmisten kanssa tanssin, toisten en. Kaikki käyttäytminen vastaa jotain tiettyä spektriä ja sävyä, kunkin ihmisen ja kunkin hyvän ystävän kohdalla. Koetan muistaa median puhuessani, tarkastella jääkö siitä jälki. Kädet voi pistää taskuun, toiseen taskuun, rummutella rintaa tai reisiä, nyplätä laukun hihnaa. Pidellä juomaa, tupakoida, vaihtaa kanavaa ja laskea kaukosäädin sohvalle ihmisten väliin, puhdistaa silmälaseja, tarkkailla kasvojensa pakkoliikkeitä. Puhua mikrofoniin ja samalla mikrofonin ulkopuolelle. Koneen kautta kulkeva sielu viivästyy siinä määrin, että sinun on kerrankin elämässäsi mahdollista puhua kahdella äänellä. Berliinin taivaan alla trenssitakki ostaa hotdogin ja puhuu sinulle, aistii sinut, jakaa haikean tunteesi ja ennen kaikkea tietää, että sinä olet siinä.

En jaksanut vieläkään muokata templatea. Kiitokset kuitenkin avusta hanhensulalle.

Runon voi lukea jälleen täältä.

Kirjoitan tähän näitä vaatekappaleita eikä niillä ole mitään merkitystä. Mutta ne pysyttelevät mielessä ja lopulta mahdollisesti kaatavat koko rakennelman. Ehkä ne ovat kauniita leninkejä ja ehkä ne lataavat mielen täyteen odotusta. Ehkä ne muistuttavat tietyistä neljästä leningistä, ehkä neljä on merkittävä määrä, ehkä mieleen tulee jotain aivan muuta, kuten ranskalaistyylinen boutique 1800-luvun porvarilliselta kaudelta ja tuon putiikin sisällä nuo neljä eriväristä leninkiä. Ne ovat kaikki kauniisti leikattuja asusteita ja viehättävää kangasta. Epäilemättä niitä kantavilla rouvilla on tyylikkäät herrat, niin ikään kauniisti leikattuine pukuineen ja kosketukselle miellyttävine materiaaleineen. Ja yllätän itseni ajattelemasta kaarevia puukalusteita ja kenties kamaripalvelijoita. Sietämätöntä on miettiä kopisiko lattia kovapohjaisten kenkien alla samaan tyyliin kuin vanhojen historiallisten rakennusten lattiat. Restauraatio ja moneen kertaan käsitellyn puun tuoksu, hapertunut ikkunan lasi. Nimenomaan alkuperäinen tai vanha lasi, kuten reikäinen kellertävä ikkuna, jota katsellessa tuntee pakottavaa halua rikkoa se täydellisesti. Tuollaisen todella särjetyn tyhjän tilan lävitse leningit mahdollisesti näyttäisivät ajattomilta, toisin kuin kellertävän historiallisen kalvon. Ja kaikki tämä voi johtua seikoista kuten pula-ajan lasimarkkinat tai huomaamatta vaihtunut maa. Leijuuko ikivanhassa tilassa pölyä, onko pysähtyneisyydessä pölyä. Kysyn tätä tietenkin sieluiltanne ja olen kiinnostunut myös mahdollisista väreistä.

Tällä kertaa runo luettavissa taas LiveJournalin puolella, asettelussa on ehkä siellä enemmän järkeä.

Vielä minä joskus otan selville, miten saan blogspotin tekstialustan leveämmäksi.

Uhri

Katkaise otos tästä kohtaa. Rajaa mukaan aukinainen
ikkuna ja verhot, joita tuulettimen luoma tuuli hiljalleen
liikuttaa. Näyttelijä näppäilee varovasti pöydänjalasta
ovenkahvaan viritettyä narua, jonka olkinen värähtely
täyttää huoneen valonsäteet pölyllä. Jokaiseen esineeseen
ja sopivan kokoiseen ulokkeeseen on sidottu yksi tai
useampia naruja, mikä tekee huoneen yleisilmeestä
käsintehdyn laservaloansan.


Värit eivät saa olla puhki kuten esimerkiksi posteljoonin
housut ovat. On harkittava asioita kuten mattojen
jättäminen pois lattioilta, jotka ovat kenties tarpeeksi
kiiltäviä peilatakseen valoa. Tällaisessa asetelmassa
väärät elementit näkyvät räikeästi kuin lääkärin
suonikohjuiset sormet hieromassa hukkuneen ihmisen
sydäntä. Ensimmäinen väri, jonka lapset käyttävät
loppuun piirtäessään. Emme istu minkä tahansa
värisissä huoneissa.


Ääni. Onko olemassa keino varmistaa, mikä on
keinotekoista rapinaa ja mikä rapinaa?
Jonkinlaista lisättyä tausta-ambienssia. Kuin linnun
laulua. Se tavoittelee sitä. Läsnäolevien ihmisten poissaolon
ääni, kun he esimerkiksi nukkuvat sohvalla vieressäsi.
Se, mikä on armotonta voi usein olla vain selkeyttä.
Tekeekö sinun kykysi tuottaa ääntä sinusta jollain tavalla
arvokkaan. Onko ääni pyhää. Selittämätöntä
hyönteisten surinaa, selittämätöntä kelluvaa dialogia.


Lasten pitäisi pelata häntä ja suhtautua häneen tietyllä tavalla.
Mutta jos he eivät ymmärrä kauhua. Vaan he parveilevat hänen
ympärillään ja leikkivät autuaasti kuin hän olisi puuhun sidottu
valkonaama. Ja yritä huvikseksi liikuttaa itseäsi ilman ilmeitä.
Jossain on taatusti taivaanranta, johon kaikki pysyvät ilmeet
perustuvat. Ei minulla ole muita sanoja. Nämä tässä sinä olet
opettanut minulle. Täällä minun kanssani sinä voit nähdä
tämän planeetan käyryyden.

Badlands, eli kun kylpyamme tyhjenee, tai laukaus lähietäisyydeltä vatsaan

kyntämässä preeriaa lempityttösi kanssa. tomuiset cowboy-saappaat ovat aivan omanlaisensa mielentila. ja nyt kun ajattelee, eräs tärkeimmistä aikamuodoista tässä tarinassa ja miten niiden nahka mukautui jalkoihin. kaiken sen lävitse, nyt kun sitä ajattelee, pienet hiekanjyväset laskosten väleissä lävitse eteläisten osavaltioiden. ja vieläpä käyttää tuollaisia saappaita aivan syystä.

ja me saatoimme kirjata ylös potkimamme nenänmuotoiset minidyynit, jotka hajosivat lennähtäen toisin kuin saatoimme kirjata ylös ne suuret kotilomaiset, jähmettyneet hiekka-aallot joiden ominaisuus oli pysäyttää ja upottaa. hän keräsi asioita kuten ne olisivat kokemuksia ja minä kasasin pieniä kiviröykkiöitä merkityksellisille paikoille. savannin idiootit. me laskimme kaikki äärettömän paljon ja jatkuvasti. meillä on suodattamaton yhteys ja kyky.

haistaa kuin koira, tunnistaa jokainen tuttu ominaishaju jo kaukaa. joka tapauksessa olisimme kantaneet vanhuksemme vuorelle ajan ollessa otollinen, sellainen kurttuinen vanha rusakko jonka sormet ratisevat kättä puristaessa. ja nenädyynit ovat siellä vieläkin hajonneina ja tämä yksinäisyys on läpäisty, tähän yksinäisyyteen on tullut ihmisiä, keitä hyvänsä. he, voiko heidän läsnäollessaan ajatella asioita kuten vertikaalinen kiljaisu tai horisontaalinen huuto tai jotain typerän syleilevää kuten pilvien törmätessä syntyvä pehmeä ääni, hehe

ja valaan nahka on maailman miellyttävin tunne, kun hiekka on tuulettanut sen ja kun se on kuiva ja pehmeä. esihistoriallisiin uurteisiin kiilautuneita hiekanjyväsiä, suuren kallion nahka on tummaa kun sitä kastelee ja siihen voi piirtää. vaikka kaikki tuo tietysti katoaa veden haihtuessa. miten toiset jyväset tuuli on vasta tuonut ja toiset niistä ovat olleet vuosisatoja. en ihmettelisi jos se suihkuttaisi öljyä. ehkä sellainen hiekkainen lääry sopisi asiaan. ensin mustaa ja sitten harmaata ja sitten hiekkaa.

minun piti puhua vielä teistä ja hiekkateistä ja ajoittaisista liikennemerkeistä. keltaisen kolmion muotoisista taideteoslauseista, kuten kolmion voi siirtää keskeltä autiomaata keskelle huonetta. entä sitten plaaplaa entä sitten plaaplaa jne. tietenkään ei ole luontevaa sanoa, että jos odottaa tarpeeksi kauan, jatkuisi odotus tarpeeksi kauan. vaikka onkin typerää että tarpeeksi kauan on yleensä hyvin kaukana jostain sellaisesta, kuten loputon ääretön odotus ajan ulkopuolella. ja kauriinraadot ja karja.


se oli lava, jolla oli vain yksi seinä niin, että kun avasi oven ja astui sisään, astui suoraan valtamereen.

Tämä jokin on peitossa. Rouva pitää hattua
silmillään. Hän kuitenkin havahtuu näkökykyynsä,
kun joku herra hänelle asiasta huomauttaa.

Tämä jokin on peitossa, mutta sitä ei tiedetä.
Rouvalla kasvaa päässään vaikkapa kärpänen.
Sitä ei voi siis muistaa. Herra ei löydä keinoa
lätkäistä kärpäsestä henkeä.

Viisari
värähtää viisari
ei värähdä. Viisari
värähtää viisari
ei värähdä.

Mahdollisimman epätäsmällinen kieli
häkin heilahtamattomuus on ehto juomattomuudelle
koheltamattomuudelle ehto on jonkin uuden kielen
opetteleminen alusta alkaen
aikuisena kädestä pitäen
lapsenomaisena tottuen vähittäisten uusien
olentojen luutuminen niiden omituisten
elämäntarinoiden kuunteleminen

”Mitä jos hevonen katsoo kameraan? Katsooko se silloin silmiin?”
Hetkellisyyden muisti kuin kellonaika tarkasti vuosien päästä, tai takin muistaminen
talvisella säällä. Eikä hän ollut muistavinaan näitä asioita.

Kuten yliopiston muistaminen, sen tiivistäminen kansallisromanttiseen tuoksuun ja vuosikymmeniä myöhemmin lisättyjä vanerilevyjä. Puusuksia vaativia kaikuvia käytäviä. Näitä käytäviä raapivia kiviä. Piristävän kipakka, karvahatunmuotoinen pakkanen ja sata vuotta jähmettynyt ilma.

Ensilumi tekee kaikesta valkoista ja muodotonta tai vaihtoehtoisesti miellyttävän tasaista
ja kaarevaa. Valkoinen maa täynnä punaposkisia ihmisiä. Valkoinen on tyhjä väri. Ihmisten on helppo nostaa valkoisia laatikoita.

Punainen väri, punainen tiedetään kyllä. Punaisia huoneita asuttavat uhkapelurit, portot ja politiikasta kiinnostuneet ihmiset. Punaisten huoneiden kerrotaan kadottavan ajantajun. Olen varma, että savea ja verta sekoittamalla saadaan aikaan vaikuttavaa massaa.

Tämä on tarina siitä, miten tehdä elokuva musiikista siten, että musiikki kertoo koko tarinan ilman sanoja. Ja todella koskettaa ihmisiä. Miten merkityksellistä olisi kirjoittaa meistä molemmista, jotka tänään itkemme kauan ja katkerasti. Miten jokin hirvittävä taustameteli saa hänet puhumaan vuolaasti, aivan kuin hän olisi solisti joka tarvitsee orkesterin tuekseen. Tarina tunnelman latistumisesta metelin loppuessa ja sanottavan loppumisesta johtumatta siitä, että puhki huudettu ääni on enää pihinää. Tarina niistä, jotka vanhuuteen kuollessaan tahtovat imeä jonkun ihmisen sormea. Ihmisten haluista kuolla erilaisilla tavoilla ja tarina elkeiden alakulttuureista. Auringosta vuosien saatossa. Tarina viittauksien itseisarvottomuudesta. Tämä on tarina puhtaasta, kirkkaasta, saastuneesta vedestä.

niin, minä hakkaan sen ulos sinusta kuin kymmenen nyrkkiä päähän
niin fraseeraus ei soinut niin terävästi soinnut erottuvat kovin selkeästi kovin kello
naisesti niin kuin robotti mikä aavemaisuus mikä tulkinta mikä agitaatio mikä tunteikkuus
mikä naurettava tukka!
mitkä hirvittävän pitkät sormet!
mikä sovinistinen tapa soittaa pianoa!
mikä vääräuskoinen tapa lausua pieno
mitkä kellomaiset äänet iskeä kipinää mikä
hykerryttävä taipumus aateloida kaikki tielle osuvat äänet
mikä satuttaa mikin tietämättään ja niin kovasti kynitty siilitukka,
ennen uskomattomia hiusmuoteja, ketokukka, halusit halusi kuvioida soittimesi
en anna sitä sinulle ikinä anteeksi
pääni löytää sylisi anteeksi antosi nöyrtyisi
halusi satuttaa pahasti
en anna sitä sinulle ikinä anteeksi

viidakon sananlaskuja

I
Mmmhh, kuin oudolla tavalla eroottinen luontodokumentti. Kaikenlaisia tuhatjalkaisia ja etanat monineuvoisia. Hämähäkinpoikasia. Kaunis nivelistä muodostuva raajarikkoinen universumi.
Mistä lie otin mukaani nämäkin tyhjät kotilot. Niiden rakenne on harsomainen ja aavistuksen jauhoinen. Ne liikkuvat kun ravistan käsiäni ja vielä sen jälkeenkin ne liikkuvat, kun olen lakannut ravistamasta käsiäni. Sinänsä niiden ei pitäisi. Ehkä joukossa on eläviä niveljalkaisia, ehkä äyriäisiä. Puhun geometrisestä universumista, kuten meritähti takertuneena kaatuneen puun runkoon. Vasten merenpinnan tasoa, latvus kohti horisonttia ja kaikki se. Omalla tavallaan myös muut oksat kohti toisia horisontteja. Ajatella, että puu olisi tahmea. Ajatella, että puu olisi kuiva ja sen pinnasta irtoaisi koskettaessa tuohta. Miten voimatasapaino ja painotus muuttuvat. Märkä meritähti jäisi kiinni kuivaan runkoon, ehkä? Entä kuiva meritähti märkään runkoon? Puu palaa veden tasalle ja jostain rientävät muurahaiset korjaamaan sen.

II
Kuten ne korjaavat bambuviidakossa mädäntyvän ruhon. Oletko nähnyt ruumiita? Niihin tottuu. Ne eivät ole sen kummallisempia kuin kuolleet koirat. Oletko nähnyt kuolleita koiria? Niihin tottuu, ne ovat lihaa. Ajattele auki revitty päästäinen, mutta enemmän sotkua. Lihaan tottuu. Kompanian kävellessä keskellä hiljaista lehvästöä ja heinikkoa, luoteja ennen ja jälkeen, kävelee vastaan kuka tahansa alkuasukasheimoon kuuluva metsästäjä. Hetki on kuollut, jos hänen kasvoilleen istahtaa perhonen. Ihmisen kasvoille. Jos ihmisen kasvoille istahtaa perhonen, on hän kuollut tai unessa. En pidä viidakosta, täällä ei kuule miten sade ropisee katolle. Kessu veistää puukolla kynsiään ja säilöö hyönteisiä jaloviinataskumattiinsa. Hän kääntelee päätään kuin lintu. Sen näkee täällä yllättävän hyvin. Sen kuinka kamera tärähtää.

Jos näytelmässä on jokin haju, jonka myös yleisö haistaa, kuinka yleisön tulee suhtautua ja kuinka tuo haju saadaan yleisön sieraimiin

Lyhyt ja yksitoikkoinen iltakello, siestakatu, kärpäset

Kun on päästy näin pitkälle, kävellään eri tavalla. Huomataan se, mitä ei oltaisi ikinä uskottu

Pääni sinun sylissäsi

Tässä ovat hänen kenkänsä, älkää koskeko niihin.

Kun hän tulee takaisin, nämä tässä ovat hänen kenkänsä.

Vähitellen (gradually) himmenevät kasvot ja loistavat silmät, jotka ovat lopulta pimeydessä kiiluvat kaksi terävää kuulaa, toivat mieleeni parvellisen tukaaneja auton ajovaloissa. Silmät kuin golfpallot, silmään golfpallo ja tajuntasi räjähtää. Ne ovat humalaisen miehen kävelyä matkivia kirkkaita lintuja, ne ovat selväpiirteisiä ja eläväisiä lintuja. Ehkä taitavien roomalaisten ikuistamia tai ehkä mielikuvituksen perukoilta luotuja lintuja. Kirkkaat värit, mietin, jotta valo heijastuisi niiden höyhenistä paremmin ja tässä pimeässä roadside moviessa ne toimivat heijastimina. Nämä eivät ole niitä sorsanpoikasia, joita syötin kädestäni ja ripuloin rantaveteen. Nämä pariutuvat komeiden urosten ja komeiden naarasten kesken, jos vain pohkeet ovat vetävät ja tukka pehmeä. Ja kieli punainen. Golfpallo silmään ja tuulilasi räjähtää. Tielle ja pientareelle sataa kauniisti höyheniä, kuin laskosteltua kangasta.

Syy sille miksi kirjoitin tämän elokuvan, se on mielenkiintoinen.
Koko prosessia voisi verratta pitkään sivuttainkävelyyn, kuin maratoniin,
pehmeän vaaleaan ravunlihaan. (kuin pimeässä käteen otettua)

vaaleaan kuin naiset valkeisiin pukeutuneina, kuin molemminpuolinen
keuhkoputkentulehdus (kuin
kaksi kaunista naista ohjaajan molemmin puoliin valkoisiin
pukeutuneena ja epäilemättä hymyillen samalla tavalla ja istuen
epäilemättä toisen hiuksissa voi olla aavistus punervaa, mutta tätä
on mahdoton todeta sillä filmi on),

mustavalkoinen hiilenharmaa ylipäänsä tuhkansävyinen kovettunut
kipsatuista antiikkisista hahmoista vapautettu ja niille muodon antama
onkalo

ja ruumishuoneella soi puhelin vastaako ruumishuoneella kukaan
puhelimeen? ehkä se on väärä numero. Hah ! hah
Televisiokin valaisee huoneen järjenvastaisesti.
60- ja 70-lukujen ihmisiä
kuvanauhalla, kahden naisen keskusteluja puolihämärässä
loputtomissa variaatioissa
nukkumista puolihämärässä valossa
lämpötilattomissa lakanoissa
mieluusti kahisevissa. Toisesta kuvakulmasta, toiset kasvot,
toinen nainen varauduttiin siihen ettei puhetta tule paljoa
kuin ilmapalloa hierottaessa kuuluva ääni.

vaikene ja katsoo ympärilleen täyden minuutin.

Tituksen virtuaalinen kaupunki

I
Kovettuneen laavan onkalot, tyhjiä harmaita putkia joihin kaataa
korkealla leijuvasta ilmapallosta juoksevaa kipsiä Passepartout.
Disintegraatiovarjokuvia, myös lähikaupungit olivat kuolleet.
valoa heijastamattomia välähdyksiä seuraavat roomalaisia
ympäröivillä kukkuloilla taputtamassa loogisen hiekan
juoksettuville kisumirreille. Vähitellen kisatunnelma.
Ei jaksettu kaivaa kotejaan ei jaksettu kaivaa kotejaan,
vanhuksille itselleen esiin kaikkien vuosien sedimenttien.


II
Muurahaiset kantavat mustavalkofilmissä vanhoja typerästi
rikottuja koneita. Kuten hidastettua slapstickiä, ääneen
nopeutettu historioitsija, ininäksi. Sitä hiljaisemmaksi, mitä
lähemmäksi nykyisyyttä. Apina laskeutuu puusta ja ihmettelee
itseään. Ja maailma oli muuttunut, muurahaisten keossa
haaksirikkoinen pyörätuoli. Kahdeksikkoja piirtävä hyönteisten
liike vuosien jälkeen. Aivan varmasti se alkaa
muistuttaa musiikkia. Sävelkulkua kenties vuosien jälkeen.


III
Sivuttain kuin rapu. Vanhoja kirkasvalkosilmäisiä miehiä,
kepeillään rannan kiviä koputtelevia (leipäkivet taskuun).
Harjoittavat käsiään, kaiken sen uupumuksen jäjiltä,
niinä aikoina. Kuin humalaisen miehen kävelytyylejä
matkiva selväjärkinen mies, yleisimmät murahdukset
ja vahingonlaukaukset.
Hänen silkkihansikassormensa jonkin pulssilla.

back to pissness

No niin. Kaiken sen typerän oksentamisen ja lohduttoman itkemisen jälkeen alan taas kirjoittaa tännekin. Ei näillä kesillä järjissään pysy. Pitäkää sitä vaikka lomataukona. Piditte.

JIHA:D

Paperin on oltava vahvaa ja rapisevaa,
sellaista jonka tuntee sivuja kääntäessä.
Ja kirjan jättämä tunne on eri jo siksi,
että lukiessa valo tulee edestä eikä
takaa, aivan erilainen varjostettu
mustien merkkijonojen helmitaulu.
Sanan hiljaisuus ei tuota haluttua
vaikutusta. Kuiviin rutistuvaa hiljaisuutta.
Meille on näytetty sitä ja meidän on annettu
kuulla siitä. Mitä ei voi kuulla.

Kuva, kolme miestä eteisessä. Kaksi seisoo,
lihavia, pitkät mustat takit. Päähän ruuvatut
hatut. Kolmas istuu ja vartoo vieraita.
Pujottaa käsiin kireitä käsineitä.
Maalattuja merimaisemia.

Ja hyvinä päivinä tietysti kirjoitan kaiken
sanomani muistiin, jotta voin muina päivinä
toistaa kaiken tismalleen samalla tavalla.
Miettiä useita tunteja kysymyksiä,
kuten onko palapelin kokoamisjärjestyksellä
väliä, tai että onko kisatunnelmaan
pääseminen jotenkin määriteltyä.
Turha selata uudempia kirjoituksia,
koska uudemmat on viimeksi käytetty.

Miten huomattavan nopeasti hän oppi ääntämään
ja käyttämään tuota nimeä. Aivan kuin mitään
kielellistä eroa ei olisi ollutkaan. Ja silti erotimme
hänet välittömästi. Silti huomasin ensimmäisestä
elkeestä.



vaihtoehtoinen versio.

Mitä tapahtuu puhuttaessa,
miten käsieleet tapahtuvat puhuttaessa
ulkomaalaisille miten jää jälkeen
haamukuvia, sulautuvia
mustia taustoja vasten ihmisiä,
vastaan teräviä nokkia, nokkia terävien
hattujen lippojen alla. Ja alla.
Olkilattialla, ontoista viivoista
kasautuvia jalanmyötäisiä kuvioita,
poskeen jääviä painaumia
nenä kuin lasia vasten sellaisen

painauman vaatimaa hirvittävää voimaa.
Minulla on aksentti stressaantuneena
minulla on aritmeettiset taikurin kädet
vauhkoontuneena, jos olen lehden tullessa
hereillä yöllä jätän sen lattialle enkä vie
Kuten valoa kohden kävellessä
pöytäliinaan ommellut peilinpalaset
leimahtavat tikapuita
etenevä sävelasteikko, nuoltava posti-
merkkieli, tongue ei langue

ja minä kirjoitin sen
ja minä tiesin miltä se
ja tietysti he soittivat
ja kaiken tuon ja he
soittavat sen kauniisti
ja he soittivat kaiken tuon upeasti
rummutkin, kaikki se patteristo
vain pituussuunnassa kasvavia
ihmisiä pimeässä kuljeskelemassa
joutilaana studion nurkissa.

Paljon selittämätöntä tilaa.
Paljon isoja, hulluja elkeitä.
Kuten ääninauhalle vangittuja hyönteisiä.
Heinäsirkkojen takaraajojen melua.
Puheääni tai laulaminen. Otan sen
aina esiin ja käytän sitä. Niin se pysyy
terveenä eikä kulu puhki.

Kuuntele aina lujalla. Kuulet tilan,
voit rentoutua.



”Nainen käveli yksin pois, hänen nauhuriltaan
kuului riemuavien lasten meteli”

Tuli & Savun Poesia! esittelee minut ja lyhyen kolmen runon sarjani.

Hänestä tulee niin paranoidinen kun ulkomaailma ei vastaa. Avaamatonta sitoutumista. Peilaamista. Kaikkea muuta kuin positiivista palautetta. Rikki kivettyjä ikkunoita. Konkreettisia pelon aiheita. Oman asunnon, kodin, maantieteellisen sijaintipaikan. Ehkä siitä ei ole hyötyä että sinä luet sen. Ehkä siitä ei ole hyötyä että ihmiset lukevat sen. Mitään sanomatta. Suoraan Jumalalle. Mahdollisimman totuudellinen kuvio. Huonoa loputtomuutta. Tarve luoda yhteys. Yksi paradokseista. Kirjoittaminen on luonnoton yhteys keinoilla, jotka tekevät puheen suhteen toisarvoiseksi, täydennys oikeastaan korvaa jonkin asian olennaisen täydennyksen. Olennainen tietty puute. Tietty olennainen, palautettu puheyhteys. Kuusitoistatuntiakestävämatinea. Ei mainittavaa vastaanottoa. Ei mainittavan aitoa, välitöntä kontaktia. Kuitenkin ehdin täyttää vihkojeni kannet rytmitetyillä viivoilla, joita yhdistelen pitkillä, haarautuvilla viivoilla. Haarautuvien hiusten abjektiharha. Kaikki ilmiöt haluavat itsepäisesti jatkaa kivinä ja kasveina olemistaan. Tiikeri ei pääse mitenkään eroon viivoistaan. Hän oli siellä. Aivan niin kuin fiktiossa. Hänhän.

c’urs rred n’d rare

arws are-arrnged

r ur a r re r r ur r ra r re r r rc rcrrc

chondrodendron

TO MEN TO SU M

bvotancilacl hverbal armrican

189889818988981 189889818988981 189889818988981

189889818988981 v 189889818988981 189889818988981

MENISPERMACEAE pareira

189889818988981 189889818988981 189889818988981

ruiz &Pavon -- pareira

189889818988981 189889818988981 189889818988981

vriginwine?

BoARgTHES
BOaRGthES

Lasken rajoja. Lasken ykskaks kol rajoja. Lasken rajoja aitauksesta toiseen ja suvantojen takana. Puheen piiriä. Käsityksen käytöstä lasken satikutia. Lasken turhia kikkoja sisään. Rajaan laskujani. Lasken raajoja. En laske vaan eliminoin vaihtoehtoni. Lasken siinä mielessä nurinkurisesti. Ei tarvitse laskea niin paljon. Ei tarvitse miettiä mitään vähitellen muotonsa löytäviä minuuksia. Ei tarvitse laskea synnytyksiä. Lasken yhden nykyisyyden ja kolme jotain. Lasken rajoja. Lasken kaikki kirjaimet. Paistattelen päivää seurassani viehättävä piin desimaaliarvo. Katson kun pilkku siirtyy kynsinauhani kasvupyrähdysten mukana. Lasken oikein ja leikkaan liian tyvestä. En laskea leikkiä. Lasken latteudet. Lasken etukäteen punakynämerkintöjä. Yks kakskol. Kuvittelen sanoja ja kuvia tai ehkä kirjaimia kuvaksi. Lasken sille yhtälön. Olen liian selvä. Olen ujo. Lasken pääni häpeästä. Lahjoitan K:n Kulta-Into Piihin. Lasken väärin suosioni. Lasken väärin etäisyyden ramppiin. Lasken kirjoja enkä sanoja. Äiti äiti lapses on masiina. Lasken rajoja. Päivä päivältä lähemmäksi varjoja. Lasken aitauksesta toiseen. Lasken suvantojen takana.

Googlattua vastuunpakoilua.

Kaunis,vaaleanpunainen timantti.
Hevoset, joilla on tuollainen turpa ovat erittäin arkoja auringolle.
Yskänlääke ja liimanhaistelu tarjoavat hetkellisen unohduksen.
Myös purukumi.
Saa sinut kysymään: ”Jos olisit suolainen herkku, mikä olisit?”
Lähtökohtana kaikelle on kuitenkin se, että opit tuntemaan oman hevosesi.
Tunnustele hevostasi.
Päivittäin harjaa ja hoida hevostasi.

Mittaa hevosesi lämpö terveenä.
Kuuntele suoliäänet molemmilta puolilta.
Muista limakalvot.
Muista suolisto ja ruoansulatus.
Muista ohutsuoli, paksusuoli.
Älä unohda suolistoääniä. Ähky hevonen
on hiljainen hevonen.
Jos hevosesi tuijottelee vatsaasi, öljyä se.
Jos hevosesi pissaa etujalat edessä ja takalajat
oikein takana, älä huolestu.
Hevoset pissaavat niin.
Jos on ähky ja hiki ja apatia, öljyä kiiltävä hevosesi.
Tiilenpuna limakalvoissa ei ole hyvä juttu.
Digitaalisen pulssin voi mitata niin, että takaapäin katsottuna
laitat sormet kello 5 ja 7 kohdalle.

Jos hevonen on akuutisti kolmijalkainen, on silloin lämmin ja sääri turvoksissa.
Pumpulia pehmikkeeksi ja tuorekelmua & liimaside & ilmastointiteippiä.
Ilmastointiteippi on talvella tosi liukas.
Estä liukastuminen. Ehkä.


lähde.

Nyt te herätitte pienokaisen. Nyt sillä on pelkoa silmissään.
Nyt hänellä on turta kohta. Nyt alue liikkuu
Nyt sänkyä käännetään. Nyt ensimmäinen yö.
Nyt jalat kohti uutta. Nyt pahoja unia.
Nyt kädet kohti aurinkoa. Nyt opettavainen kokemus.
Nyt ymmärrän mitä tarkoitatte. Nyt raskas hengitys.
Nyt raskas hengitys kuin kuorsaus. Nyt liikunta.
Nyt vartalon vinoon vääntävä ura. Nyt hiljalleen leijaileva.
Nyt rikottu kuvaruutu. Nyt valkea lumi säleikön lävitse.
Nyt toinen ja kolmas vaihe. Nyt juurihoitoja.
Nyt elämäsi kaunein ilma. Nyt abstrakteja ajatuksia.
Nyt selät vastakkain. Nyt pahansuopia ajatuksia.
Nyt ”Sumuinen viljapelto aamuneljältä harsoisessa
auringonvalossa”. Nyt te herätitte pienokaisen.

vanhan muokkaus, eikä kaluksi silti

Kaksoset maalaavat toisiaan.
Heidän käyttämänsä värit on tehty kasvista,
jonka syöjät synnyttävät rumia lapsia ja tulevat itse hulluiksi.
Kaksoset keksivät oman kielen, kahden linnun sirkutuksen.

Viserrys. Sateen ropina katolla.
Takkatulen rätinä. Kusen lorina.
Rumia ankaria kouristuksia.

Kaksosten syntyessä luonto
valmistautuu siirtymään. Heidän lisäkseen huoneessa ei ole muita,
muut ovat siirtyneet lähiöbaariin heittämään tikkaa,
tunnelmaltaan lämpimään soppeen.

Kuurojen kokous
elehdintä ja huitominen, kummallinen äninä.
He iskevät silmää ja puhaltavat syljestä kuplia.
Kaksoset ovat toisilleen malleja.
Tuloksena syntyy kauniita naisia,
vallankumouksia, nopeita olosuhteiden muutoksia,
kukka-asetelmia.

Kaksoset pitävät vastamaalatun paperin mausta.
Väri tirskuu geometrisesti huulien ja hampaiden raoista.
He painelevat kämmenillään kuvia kankaille ja
maali pursuaa hitaasti sormien välistä.
Viisi sormea heimopäällikön tyttärestä.
Kaikuva haikara älisee ankaralla avaralla.
Palmupuiden lehdet ovat vääntyneet likaisiksi liaaneiksi.
Viemäri ja simpukat haisevat samalta.

Kaikesta maailmasta ja se on päivän valosta se Casagemas’n vihreistä huulista minä näen ystäväni kuoleman ajasta 65 vuotta hämäryyttä ja päivän valo ja vuosiluku ja sormella osoitettava pieni poika, pieni sormella hierottava alue vasemman hartian takana, vasemman hartian takana syvällisesti varjostettu tumma kolmiulotteinen varjo, ja haalentunut, maitokalvoinen vasen silmä edestä katsoen oikea vain vasemmalla näkyvä korvakoru vain etäisyydessä lannistuva koiran hahmo, hiekkaiseen tuuleen sotkeutuva ja kaikesta maailman väreistä värein, värisevin, surumurhe sisäinen kipu myös henkisyys avaruus ajatus ja uni tiedäthän.

Oranssia, harmaata ja sinistä.
Mustaa, ruskeaa ja punaista.
Tapetinhaaleaa, kellertävää,
rikottua sianväriä.

Ja paperisen kankaan lävistävä kulma, tiedäthän-kulma,
henkilökohtainen ja paljastavin taitos,
mahdoton kulma.

Viidakosta juoksee kulmikas nainen.
Viidakosta juoksee suuton ja silmitön.
Viidakosta juoksee lommorintainen näyttelijätär ja kiinalainen viuhka.
Viidakosta pomppii rämisevän oven taakse pesuhuoneeseen lukittu ovea naiva lattiarakenteen kautta resonoiva pyykinpesukone.
Viidakosta juoksee juhlan jälkeen yksinäinen nänni.
Viidakosta juoksee jonkinlainen palmupuusta veistetty golemi.
Viidakosta juoksee sormeton kapellimestari.
Viidakosta juoksee kinuskileivosta hautova babushka.
Viidakosta juoksee nautittavan oranssi kiviveistos.
Viidakosta juoksevat Spencer Tracy, Kalle Lewis ja kubistinen astiasto.
Viidakosta juoksee, poika, juokse.
Viidakosta nousee sokea aurinko.
Viidakosta käsin lavastetaan läntinen taivas.
Viidakosta pyörii epätasaisesti luullakseni noin yksitoista pastellipäärynää.
Viidakosta juoksee puutarhassa lepäävä kreikkalaistyylinen talo.
Viidakosta juoksee jälleen näyttelijätär ja villiintynyt viuhka.
Viidakossa soitetaan kitaraa naama sisässä. Plektrakädessä ei ole sormia!
Viidakosta juoksee palapelin paloista koottu viehättävä leninki.
Viidakosta juoksevat Breznev, Rublev ja Leninki.
Viidakosta kuuluu Kreekah! Tarzan bundolo!
Viidakosta juoksee aivan saa-tanan kamala muumioluuranko-tyylinen ratkaisu.
Viidakosta juoksee Horta de Ebran tehtaan omistajan vävyn joutsenlaulu.
Viidakosta juoksee kikkeliskokkelis.
Viidakosta juoksee mestarin siveltimen dekonstruoima Ambrose Vollard.
Viidakosta juoksevat Gösta Sundqvist ja hohtavan valkoisesti naurava isorintainen neekerinainen.
Viidakosta juoksee alavatsa, joka on sekoitus kovin monia kivestyylejä.
Viidakosta juoksee skotlantilainen muckelismackelish.
Viidakosta juoksee Pernod-jäitä imeskelevä Larry Laffer.
Viidakosta juoksee Leikin loppu.
Viidakosta juoksee loputon kasetillinen Kasevaa.
Viidakosta juoksee vedenpaisumus.
Viidakosta juoksee uhrijuhla Kyöpelivuorella.

Kaksoisvirranmaan kaksoset kauhistuivat karuutta maan, kaltaisten kaveruus koitokselle kerkesi. Katkeran kansakunnan kilpajuoksijain kova kurimus karkotti karpalot koverilta kuhmuisilta kankuilta, kiperästi kaikkivaltiaiden karvaisilta kyrv...
Kasaarikvasaari Kaurismäen kannatuskaari kytkökseltä kaikkialle kuurona kieri, kaunaisen kokon kuumeen kytemiseksi kumautti, kuonakukkaseksi kitkeryyden kiiri.

”Kauhistelkaa, kauhistelkaa!” kärhämöivät kiimaiset kaikkivaltiuden kailottajat kun kansa kuuhun killitellen kirmasi kukin kunnailleen. Karkeaa, karvaista kangasta kaalepit kontoillaan kyykistyivät kulauttamaan. Kanki kauhia keri, kansakunnan kaksosten kaksoisvirranmaan.

Kauhulla kuulostelen. Kermainen kukinto kauhun kausien. Kiirii karvoissani karmea kultapiisku katsellessani kaukaista kertomusta. Ken kuiskaa keralla kuvottavien kekojen?

Kaikki kuurot kauniita kitaroita kurmottaen.

1. Kukaan kiinnostava ihminen ei pidä normaalista runoudesta.
2. Myös epänormaali runous on loppujen lopuksi hirvittävän tylsää.
3. Hyvin tehty epänormaali runous on kuin tonkallinen voinmakuisia popcorneja.
4. Hyvin tehty epänormaali runous on tullut jäädäkseen, valitettavasti.
5. Toisaalta on vaikea verrata hyvää epänormaalia runoutta hyvään epänormaaliin proosakirjaan.
6. Proosakirjallisuus on loppujen lopuksi hirvittävän tylsää.
7. Epänormaali proosakirjallisuus voi toimia kuin virvoitusjuoma, jossa on sopivasti jäitä.
8. Ylipäänsä koko epänormaali-käsite on niin perseestä revitty ja kyseenalainen, että unohdetaan se.
9. Unohdetaan saman tien kirjallisuus.
10. Kirjallisuus on loppujen lopuksi hirvittävän tylsää.
11. Mutta kuinka muka voisimme unohtaa kirjallisuuden?
12. Fiktio. Tekstuaalisuus. Kielen ehdoilla toimiva suljettu maailma.
13. Miten voisin jättää käyttämättä nämä kiehtovat mahdollisuudet?
14. Olenhan älyllinen eläin.
15. Mitä helvettiä?
16. Älyllinen eläin toteuttaa itseään älyn kautta.
17. Älyllinen eläin on järjestelmällinen.
18. ”Itse asiassa ihminen ei ole eläin sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä sanan ’eläin’ voisi katsoa tarkoittavan karkeasti muita eläviä olentoja”.
19. Tiedätte kyllä mitä tarkoitan. Koettakaa pitää älylliset ja pikkumaiset hampaanne kurissa.
20. Ei, en tiedä kuinka minun tulisi suhtautua kasveihin.
21. Ei, en tarkastanut määritelmiä sanakirjasta.
22. Kyllä, minäkin kammoksun yhtäkkisiä pudotuksia jännitteessä ja rakenteessa.
23. Minäkään en pidä siitä.
24. Tiedät kyllä mitä tarkoitan.
25. Ajattelet sitä tälläkin hetkellä.
26. Olet söpö närkästyneenä.
27. Mutta entäpä sitten sienet?
28. Hyvä luoja.
29. Joku sanoi joskus, että kiinalaiset ovat kuin sieniä.
30. Minusta se oli aika hyvin sanottu.
31. Älkää katsoko minua tuolla tavalla.
32. Jooko?
33. Tärkein esteettinen keino on banalisointi.
34. On muistettava käyttää tehokeinoja liikaa, mutta ei niin paljon, että lukija voi sanoa ”tässä on käytetty tätä yhtä tehokeinoa niin paljon, että siitä on tullut maneeri.”
35. Edellisen kaltaisen lauseen jälkeen voit kuitenkin tehdä aivan mitä haluat.
36. Eikö mielestäsi ole lukijan esteettisen kompetenssin aliarvioimista kirjoittaa rakenteellisesti täydellistä tekstiä?
37. Hyvä vastaus.
38. Ymmärrän jos pidät minun teesejäni tuollaisena aliarvioimisena ja ajanhukkana.
39. Kyllä, olen tylsistynyt porvariston penikka, joka pitää pilkkanaan kunnon ihmisiä.
40. Epäilemättä pidän myös flarf-runoudesta ja muusta moraalia halventavasta postmodernista.
41. En ymmärrä sinua.
42. Ensiksi kysyt josko pidän flarfista ja heti seuraavaksi olet tivaamassa että mitä vittua sekin nyt sitten tarkoittaa.
43. Olet oikeassa.
44. Ethän sinä tekstuaalisesti mitään sellaista kysynyt.
45. Mielestäni temppusi oli silti halpamainen.
46. Tiedät, että häpeän aina jälkikäteen tekemisiäni.
47. Juuri siksi jätän ne korjaamatta.
48. Mitä korjaisit täydellisessä tekstissä?
49. Koetko muka ihailua?
50. Oletko varma, ettei se ole kateellisuutta?
51. Oletko varma, ettei se ole alemmuudentuntoa?
52. Tietysti minäkin koen tyytyväisyyttä ja eheyttä jälkeenpäin jos olen tehnyt työni kunnolla.
53. Hyvin tehty työ ja eheyden tunne on loppujen lopuksi hirvittävän tylsää.
54. Ihmiset. Ainoastaan. Kilpailevat.
55. Aivan. Myös huonouden voi tehdä liian hyvin.
56. Myös hyvin tehtyä huonoutta voi kadehtia.
57. Hyvin tehdystä huonoudesta tulee lopulta taidetta.
58. Valitettavasti.
59. Taide on loppujen lopuksi hirvittävän tylsää.
60. Unohdetaan taide. Puhutaan vaikka esteettisyydestä.

Käyn viikottain katsomassa puistossa makaavaa ruumista.
Keskimäärin joudun joka kerta valitsemaan useista, koska
ne ovat kaikki enemmän tai vähemmän värikkäitä ja tarvitsen
runsaan valikoiman erivahvuisia linssejä ikuistaakseni niiden
nyanssit. Tapaan kertoa niille viime aikaisista tapahtumista ja
ne nousevat nojaamaan kyynärpäihinsä niin hitaasti, etten
tiedä missä vaiheessa nousu ja missä vaiheessa ylipäänsä lakkaus.

Me puhumme innostuneesti samoista asioista ja ymmärrämme
toisiamme. Vaikka hän ei pidäkään minusta lainkaan. Ei siinä
mielessä, että minä ymmärtäisin sen. laulussa lauletaan niin

lauletaan kuin se kuulostaa siltä.
Ei muutenkaan. Auringon varjosta valoon
ilmestyvät ihmiset ovat ongelmallisimpia,
jos väreistä puhutaan. Juuri ihmisistä on
yleensä kysymys. Koska väreistä puhutaan.
Kuvaa siinä sitten sitä sateenkaaripuuroa.
Mutta ymmärrän etten ole suojassa tässä,
mutta minulla on tunne kuin

tuo esine nousee taivaaseen. Niin korkealta hammaskarttakin
näyttää siedettävältä. Jokaisen hammaskartan oikeus tulla
uusinnettavaksi. Niissä lukee ja piru vittu luoja tietää mitä niissä lukee.

Tapahtumat tapahtuvat
koska ovat epätäydellisiä. Lampaan teurastaminen ja uhraaminen
alkaa näyttää järkevältä toiminnalta siinä vaiheessa, kun
lammas todella syödään. En pidä lampaan veren punasta
iltahämyisellä vihreällä, jollain Groznyjin niityllä, joissain
pidoissa, jossain tanssin ja laulun keskellä. Kuvaa siinä
sitten sitä usvaista tarkovskipuuroa. Värisokea
tunturivuoripuroperkele, ei en koske enää saastaisiin
perinneruokiinne fröökynä.

Tuokaa liimaa, tuokaa liimaa, tuokaa liimaa, tuokaa liimaa.