Friday, April 27, 2007

(sinänsä ratkaisematon asettelu näyttää ehkä aavistuksen mielekkäämmältä täällä)


Niille jotka eivät osaa kieltä on helppo lausua kauniisti
Täytyy aloittaa hiljaisuudesta
Puhukaa kuin puhuisitte itsellenne
Korva on kekseliäs, se auttaa silmää
Ensimmäiset hahmot olivat saaria, koska eivät olleet erottautuneet magiasta
Vanhan naisen kädet
Nuoren ääni
Nähdään selän takana
Roviolle asetettujen puiden katve
Heijaava suitsukepallo kuin Newtonin kehto
Ilman impakti a
Musta huppu. Papin kasvot.
Millaisen liekin kukin puulaji synnyttää
Miten kukkii
Kuralammikko osoittaa veden kulkureitin
Silmille leposija mielen etsiessä rukousta
Kaavun alta näkyvät jalat herättävät sympatiaa tai inhon
Kiinanruusu päättää talven
Ohitsepuhuttu häikäisy
Ajatellen kuolleita. En ole nähnyt häntä aikoihin
Ei pidä paikkaansa mitä hän sanoi. Kädet eivät kiinnosta minua lainkaan.
Tämä valo on kaunis
Nyt he kaikki pysyttelevät vihdoin paikoillaan
Kuinka niitty voisi vertautua näiden penkkien riveihin
Jostain fossiloitunut esine, olen, ajatus
Kiven muotokuva piirrettiin arkku auki
Kiven kuoltua vetäytyneet kasvot
Katso kuinka värittömiä he ovat, missä ovat kaikki värit
Näen hänen silmistään väsymyksen minuun
Hän alkaa haalistua ja haihtua
Värittyy sekavaksi, vaikeaksi havaita
Tässä todellisuudessa savu ei peitä ristiä
Me pilaannumme kuin maito
Saarnani on ajan ääni, minä poseeraan kuin rapiseva koneisto
Täällä ei ole jalkojen rauhoittavaa tuoksua ennen kynnystä
En muista miltä sinä maistut, mutta muistan sinun sanoneen maistuvasi lohelta
Joskus muistan miltä sinä tuoksut
Ensin oli ihminen kiveä ja sitten kasvi
Verisuonet menevät rystysten molemmin puolin
Ette te kukaan lumonnut minua pauloihinne
Kaikki tämä kabbalistisesti leviävä sairaus
Jokin on vialla, hevoset ovat levottomia
Meillä ei ole enää tajua murhaan
Sininen ei ole sinistä itsessään
Keltainen / valkoinen / sininen
Valkea / musta / valkea
Valo tulee sisään vasemmalla olevien ikkunoiden läpi
Uskonko eleeseen vai rytmiin, en löydä kirjasta
Tuo korkealle nouseva laulu muistuttaa minua jostain
Vuosikymmeniä vanhoja kotimaisia elokuvia
Nämä kalkkunat eivät juokse pään katkettua vaan rojahtavat irvokkaasti
Kiven juonut suomet marmorin
Läpi on pieni ja tarkka reikä, lävitse on harso
Uskonto eleistä ja rytmistä, tämän löydän kirjasta
Me olemme toistemme väärentäjä
Kerran söin päivällistä Volgalla
imagine si ceci
Kauniina päivänä
Koirajumalan silmät ovat nimenomaan vetiset ja mustat
Kuten kuono, karva, kuonokin
cessait, kaunis Kleopatrani
Puhun kuin puhuisin itsestään

Monday, April 16, 2007

personnage conceptuel

I

Pelaaja polvistuu rantaveteen ja vangitsee katseensa kivien arkkitehtuuriin. Oranssia ohutta vettä kasautuu rantaan huuhtoutuneiden hirviöiden päälle. Ne ovat keveitä ja valovoimaisia. Kerrotaan tarinoita, pelaaja kertoo. On merkittävää, että tarinoita kerrotaan. Auringonvaloa voisi kuvailla varovaiseksi tai osittain haaleaksi. Tämä viileä kallio, tämä iso ja lämmin sydämen ääni. Rajamailla kelluu lintujen ulosteista syntyneitä saarekkeita. Tällaisen pedon vatsassa oleminen ei ole alku eikä loppu, hän sanoo. Muut näkevät ja muovaavat valaan meidän ympärillemme. Meidän tulisi pitää seuraa toisillemme. Meidän tulisi kävellä puutarhassa tai suolan huuhtomalla kalliolla ja tuntea ohuen hiekan kerrostuma jalkapohjissamme. Aurinko kuumentaa hätkähdyttävän valkeat hiukset, varjot ovat edelleen viileitä. Miten tällaisia keskusteluja käydään? Ehkä aallot eivät heijasta suun typerää irvistystä ja ruumiin konstellaatiota. Pientä hypähtelyä mättäältä toiselle. Rannalla mies poimii maasta sileitä kiviä ja lajittelee niitä taskuihinsa. Hänellä on jotain suussaan. Suuruus tai pienuus ei ole ongelma. Tarkkuus on.


II

Tämä alkaa siitä kun ainoa mahdollinen suunta on nurkka, eikä maali ole vielä kuivaa. Olen syönyt tertullisen rypäleitä & nyt minulla on kädessäni pieni puu / olen maalannut sirkusyleisön & nyt hiljaisuus on pahaenteinen. Kaikki tämän nurkkani ulkopuolella on musiikkia, ei enää huudahduksia. Aloitan ensin lyhyellä teemalla, sitten jatkossa. 1400-luvulla Lyonnen arkkitehdit menivät siihen osaan Prahaa ja rakensivat sen osan, jotta he voisivat saapua siihen osaan Prahaa, Lyonnen arkkitehdit. Typerä shakkiruutuinen huone. Sen ylle on jäänyt leijumaan herukkapensaiden tuoksu. Miten pensaiden alla maatessa niiden tuoksu jää iholle. Hämmennän maalia kuin kahvia, kasvatan sen pinta-alaa. Voisi sanoa että minut on lavastettu. Kuten sen tajuaminen, että kaksikosta toinenkin osaa jonglöörata taidokkaasti ja vailla tietoakaan virheistä. Hedelmän raakuuden maku ei ole kiinni maasta. Katson itseäni näyttelijänä, painan kuvan muistiin, leikkaan sen rantakalliota vasten, olen kivikasvoinen mutta muualla.

Saturday, April 14, 2007

ehdotus Tekstin reunamille

Maailmasta eristäytyy maisemaksi auton kaksiulotteinen profiili.
Sen takana ja näillä sivuilla on syytä rajata kaikki, kuten
eskimoilta puuttuva sodan sana ja kuten staccatona nakuttava,
pölyt nurkista puhaltava nauru. Kuten aivojen taipumus
poimuttaa kaikki kysymykset eroon vastauksien
vaaleanpunertavasta aineesta ja jokin taito animoida niin
hienosti gynoidisia nukkeja/sekä digitaalisia ihmisiä, että
mitä se muuttaa, kun ei ole käsitteitä ja kun on vain
pretentioita ja kun on vain kovia muistipalikoita ja
kertautuvia samoja arvoja? Jotka eivät tietenkään sovi
aukkoihisi haluamallasi tavalla kuten mikään ei sovi
aukkoihisi haluamallasi tavalla.
Tähdenmuotoiset, karheannypyläiset
meritähdet.