Tuesday, April 19, 2011

Vapa

Ihmisten kehuessa mieleni olevan aiempaa puhtaampi kuljetan esinahkani alla tuoksuasi päivien, viikkojen ja kuukausien ajan; kuin appelsiinin* sumuisten kuorien.

Se kaivautuu pintaan kuin koteloitunut sirpale, kuin olisin parturi jonka käsien ihon alle kivettyneet tukot kutittavat haamujen kantapäitä.


*Aurinko nousee, toinen pallo jää mereen, laineille lepäämään onton kumin pehmeydellä. Idän suuressa museossa minä olen nähnyt Lenin-sedän koteloituneena.

Ahtaja

Yllätysmunan koottavan sisällön säilyttäminen levällään ja esillä sen toivossa, että elämässä olisi meneillään jonkin rakentuminen on liian ilmeinen ja helppo vertaus, jolle en usko löytyvän maailmasta tyydyttävää vastinetta. Yhtä merkittävää olisi vapahtajan kasvonpiirteiden ilmestyminen tuollaisessa pienten mekaanisten osasten kokoelmassa. ”Silmiinpistävää” on, että koemme vapahtajan nimenomaan kasvoina, joiden sinikopiota minkäänlainen mielikuvitus ei ole kaivertanut mieliimme, ainoastaan partamalli, kasvojen varjostukset*. Munakoisoon ilmestynyt vapahtaja voidaan paloitella erogeenisiin osiin ja huuhdella, jotta kypsyminen pysähtyisi.

Sillä jos laitan banaanin pöydälle ja unohdan sen siihen, kuin sisustuksen, alkaa banaani kukkia ruskeita ja mustia laikkuja. Mädäntymisen ja maatumisen alkaessa voidaan hyvällä syyllä sanoa, että olen asettanut banaanin. Kiehuva vesi polttaa rakot vapahtajan jalkapohjiin.


*Taidemuseoissa särkevä pää piirtää kuvien päälle sahalaitaisia käsialoja, kuin punavihersokea, visuaalisia ehtoja tunnistamaan kykenemätön tietokone. Täten kuva kiertää silmäruuduillamme kuin terävä signaalipiikki, jolloin tulee poistaa kuvalta vastakuva, vastakaiulta äänen näköala, maisemalta vamman fetissiluonne; pudotessaan Sikstiiniläiskappelissa hänen jalkansa taipuu luonnottomaan asentoon, kuin irvaillakseen taivaille.