Thursday, June 30, 2011

Maata kiertävät selluliitit

Onnekseni pystyn metabolisoimaan tämän planeetan ravintoa;
vaikka kaikki kuolee, tohtoriksi valmistuminen on jättänyt arpensa
kuin psyykkinen myrkky. Esitän huomioita. Pissaan istualtani. Vaatteiden alla
on lisää karvaa ja alkuperäisiä tuoksuja. Jos koittais tahdonvoimalla saada ne
kasvamaan kohti luita ja sisäelimiä. Karvainen kohtu, karvaiset keuhkot, karvainen
sielu vastaan ruumis –dikotomia, uusi kauneusihanne jonka ostamiseen minulla ja
sinulla ei onneksi koskaan tule olemaan varaa

(”Sinä ja minä liikennevaloissa
Sinä ja minä odottamassa
vallan vaihtumista kaiken välkkeessä.”)

-arvon kirjoittaja, alkaa vituttaa ihan uusilla sinipunaisen tasoilla. miten voin onnistuakin
liukastumaan banaaliin, vaikka se on jo syvällä kurkussa kutittelemassa taiteen
fyysisen elämyksen g-pistettä   (“painovoima nolla, antakaa mun olla”)

No: säteiltä suojautuessa myös sälekaihtimet, tuolit tai pöydän pinta voivat heijastaa valon
ihooni tai silmiini. Käyttäjänsä tietoisuus kunkin vaatekappaleensa molekyylitiheydestä
on keskimäärin lähinnä mutua, joten on turha tuudittautua mihinkään kuvitelmiin siitä,
että olisi tarpeeksi turvassa lukemattomien suojakerrostensa
ja lukemattoman traditionsa alla.

”He tulevat luokseni mielessään kuva 50-vuotiaasta äidistään ja he eivät halua näyttää samalta.”
Pitää miettiä ilmeitään ja sitä kautta elämänasennettaan ja maailmankatsomustaan,
jos haluaa ehkäistä ennalta ryppyjä.

Saturday, June 04, 2011

Korvavalokset[1], mielihyvästä punehtuvat korvat, äänet joita matkin; jokainen sello[2] palaa lopulta sarkofagiinsa, jokainen kissa käyskentelemään takaisin alhaisten resoluutioiden plantaaseille.


Aseet eivät toimineet hiekassa, joten tuli kehittää parempia, luodit räjähtelivät vaikeissa oloissa. Tuli kehittää hiekan talous. Romantikko haluaisi, että hiekka hioisi kaiken tämän kehityksen määrittelemättömäksi, kiviseksi varpaaksi, jota on enää mahdoton tunnistaa varpaaksi[3]. Kun peiton vetää syrjään, paljastuu uneksivat kasvot, vielä muotonsa saamaton utu.


Käännyn katsomaan ympärilleni, hiekan[4] muodostamat jyrkät seinät tuntuvat odottavan jonkun raskaan miehen valahdusta, hänen itkuaan, joka käynnistyy yskähdellen ja haukkoen, aivan kuin osaset ja prosessit eivät olisi vielä tottuneet toisiinsa, kuin häntä ei olisi rakennettu itkemään.


Hän syö[5] asetellen ja kimmoisasti, risottonsa rakennetta haarukallaan tökkien ja  taputellen, silottaen.
Asfalttiin, kovaksi tampattuun soraan tai kivetykseen on mahdoton piirtää sormella puolustavia loitsuja. Ei pääse pureutumaan siihen neitseelliseen ihoon, joka jää kaarnan alle. Siten lääkkeetkin kulkeutuvat luontoon.


Ja kirjoitukset[6] kaduissa ja seinissä, kuin orgasmin hetkellä näkemiäni punaisia lämpimiä muotoja. Pyöreitä kangasprinttiomenoita verhoissa ja seinillä ja pöytäliinoissa. Assyrian pyhät leijonat voi nähdä vain sivusta, ne uneksinut tajunta ei vielä pystynyt kiertämään luomuksiensa ympäri.


[1] Intuitiivisina ihmisinä intiaanit (i nuit) tiesivät kameroiden ryöstävän heidän sielunsa.
[2] Sellisti soittaa tuutulaulun nuotin viereen, kaikki näkevät pahoja unia. Jotain akvaariokalojen ruokkimisesta.
[3] British Museumissa vain sokeat saavat koskettaa esineitä.
[4] Hiekasta tunkeutuvat esiin suuret kalat, jotka kylvävät tuhoa, pommittavat kaupunkeja. Keisari Hirohito ottaa Napoleonia esittävän pronssiveistoksen työpöydältään ja asettaa sen laatikkoonsa.
[5] Äidin oli syötävä LSD:tä, hän oli luova ja toisaalta todellisuuspakoinen henkilö, hän käänsi suuren hyönteisen selälleen voidaaksen tutkia sen paljasta vatsaa.
[6] ”as monstrous thinking devices mounted inexplicably on suffering animal bodies”