Friday, August 31, 2007

kuu lip-
latti
hiljaa

V

Ystäväni kertoi minulle, että maailman rauhoittavin ääni on sokerin kaataminen kuumaan kahviin, se kehräämistä muistuttava poreilu. Minä pidän parran äänestä, kun asetan keskisormeni poikittain ja sivelen sillä sänkistä poskeani. Vielä enemmän pitäisin vanhan partaveitsen rapsutuksesta, mutta niitä ei saa enää mistään. Poikittaisen viillon työkalut. Olen aina kokenut kummallisiksi elokuvien miehet, jotka pyyhkivät vaahdon saarekkeita kantavat kasvonsa pyyhkeeseen, eivätkä edes huuhtele niitä ensin vedellä. Luulen että tuollainen suhde hygieniaan on minulle ongelmallinen. Pidän liekkiin ponnahtavan kaasun äänestä, esimerkiksi sytyttimessä, jos sen vie oikein lähelle korvaa, mutta samalla on varottava etteivät hiukset syty. Vanhojen vedettävien kellojen tikityksestä, ne tuovat mieleeni mummolan ja lapsuuden, kaiken sen sietämättömän kuolemanpelon, miten en voinut käsittää vanhempiani ja heidän sisaruksiaan, puhumattakaan isovanhemmistani, muinaisista ihmisistä; perunakellarin, sokerikahvin ja narisevan tuvan lattian muistoja. Kettukarkkeja, yöastia sekä vintillä lojuvat aikakauslehtien kellastuvat vuosikerrat. Seinän takana koko päädyn peittävä kranssi, jota linnut asuttavat. Heittämällä kasvustoon kiviä ne saa lentoon. Kiviä voi heittää vain tietyn määrän, sillä usein kaikki linnut pakenivat jo ensimmäisellä heitolla. Kellon vetäminen on tärkeää, se tuo mieleeni aivan muita asioita. Vaikka tarkasti ottaen kysymys on kääntämisen aiheuttamasta koneiston äänestä.

En tiedä pitäisikö näitä ilmiöitä kutsua oireeksi ihmisen vieraantumisesta esineistä ja ympäristöstään, vaiko tarpeettomaksi nostalgiaksi. Ulkona kadulla tästä mistään ei ole enää tietoakaan, eikä kouluissa ja työpaikoilla. Joskus ulkona sataa. Joku kysyi minulta joskus mitä tarkoitin kahisevilla, haaleilla lakanoilla. Tarkoitin juuri tätä. Jonkin huomioimista ja kyljen kääntämistä, kohti seinää.

Wednesday, August 29, 2007

IV

Soitan usein yöllä naapureilleni hidasta ja kehräävää musiikkia, jonka aaltojen keinussa kynttilän sydän seilaa pienen lammikkonsa kehää. Ajattelen tuon musiikin sekoittuvan öisen kerrostalon ääniin; putkistoon, tuulen raahaamiin huonekaluihin ullakolla tai katolla (pehmikkeiden tai jalkojen riipivä murentuminen vasten betonin sänkeä, kumisten leivänmurusten polku kuin purkautuva lankakerä), jääkaappien sähköisiin harppuihin ja pakastimien vihaisiin röyhtäyksiin, kaukaisten katujen autoihin, sateen märkään läikkeeseen unessa, yössä palaavan käytäväkansan kaikuvaan kopsahteluun. On merkittävää olla unohtamatta keittöön valoja liian pitkäksi aikaa, sillä tuollainen valoisa neliö tuo mieleen öisen sairaalan, pakonomaisen ruotuun palaamisen kesken aivan kaiken. Miten yritän ylettyä selässäni pyörivään näennäiseen avaimeen rätinä sormenpäissäni kun samalla jalkani ja vartaloni suorittavat mitä mielipuolisempia tanssiliikkeitä sokeritoukkien ja lohkeilleen puulattian yllä. Nämä valoisat huoneet, nämä latteat neliöt, pyöriköön ne kiihkeästi kuin tähdet, kun me odotamme niiden sinkoutuvan maasta takaperin, vieden savun mukanaan...

III

ja näin unta jossa ystäväni saavutti jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain unta.

näin unta jossa ystäväni saavutti jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain unta.

unta jossa ystäväni saavutti jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

jossa ystäväni saavutti jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

ystäväni saavutti jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

saavutti jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

että se kaikki olikin vain
unta.

se kaikki olikin vain
unta.

kaikki olikin vain
unta.

olikin vain
unta.

vain
unta.

unta.
Molemmat saman synkän ja rakastavan liikkumattomuuden vallassa jonkin kolmannen maan kansannousu, kehitettiin vaaleaihoisista mustavalkoisia tummaihoisia, jotka suunnistaisivat toisiaan auttaen kuin ikuisesti yhtyvät kalat jonkin maidon lävitse

Ne niityn esineet jotka muodostuvat kuvioista jotka ovat suuria karttoja lentäville lautasille ja pinnan koskettimilla liikkuvat kädet

Jotka me olemme tottuneet näkemään ties kuinka monen vuoden ajan, minulla on tuosta kaikesta valokuvia. Mutta en kiinnitä niihin huomiota kuten ihmiset eivät kiinnitä huomiota virvokkeisiin haastateltavan edessä eksynyt karitsa palaa valtavan lauman keskellä
ää nen
tut k a
ei nä e
neliötä

Monday, August 13, 2007

II

Katon katkoksia luotaavasta vaaksiaisesta on pitkä matka hänen avonaiseen selkämykseensä ja pariisilaistyylisiin iltapukuihin, holkkeihin ja märkiin sivujakauksiin, langanohuen koiven pituinen matka öistä tuulta. Joskin sen viileän raikas tuoksu on eri kuin hänen hampaidensa takamaiden löyhkä, hien ja lohenpunan, hajusteen ja kasvovoiteen luola peitteen alla. Enkä ikinä nähnyt häntä iltapuvussa, tai bikineissä, tai kovin monessa muussakaan asussa, enkä tietenkään tule näkemään. Sellaiset asiat kuten leikkimielisen omistava silmäys ja lupaus jostain muille käsittämättömästä, yksityisestä julkeudesta eivät ole enää ulottuvillani kuin näissä horroksissa, jotka täyttävät uneni usein pitkälle iltapäivään asti. Minulle jää vain pilkahdus punaisista alushousuista hänen noustessaan hankalasta istuma-asennosta satunnaisessa paikassa, venyttelyn painamat kylkiluut paidan lävitse ja sietämättömät äänen kaiut. Kaiken tämän tuhoaa piinaaja-vaaksiaiseni kömpelöllä törmäilyllään ja rapinallaan. Näiden hyönteisten rusentumisen ääni on omituinen. Mitä suurempi hyönteinen, sitä pahemmalta sen tappaminen tuntuu. Ilmassa syksy ja talvi tuoksuvat joltain sellaiselta kuten lapsuuteni kouluaamut ja kylmät omenat hampaissa.

Tämä talo on tarpeeksi kaukana keskusalueesta, joten voin liikkua rauhassa huoneesta toiseen. Täällä minun ei tarvitse suhteuttaa itseäni hänen geometriaansa, karttakuvaan, jossa mittailen askeleitani ja päivittäisiä olinpaikkojani sen mukaisesti, missä ajattelen hänen kunakin hetkenä olevan. Minun ei tarvitse laskea todennäköisyyksiä sille, törmäänkö häneen esimerkiksi puistossa, tai niitä mahdollisia rooleja, jotka minun pitäisi omaksua, jos tuollainen tilanne sattuisi eteen. Säälittävä, surumielinen, ylpeä, tyly, marttyyri, epätoivoinen, kohtelias, ystävällinen, läheinen, kaunainen, etäinen, halveksuva, syyttävä, kiittävä, epätietoinen, vainoharhainen, intohimoinen, välinpitämätön, toverillinen, riutunut, itsetuhoinen.

Ja tuttavat, ystävät, vastaantulijoiden kuviot, läheisten puheet, ne kaikki muistuttavat ja ovat sietämättömiä, enkä halua enää mitään sellaista, varsinkin kun ne rakentuvat itsestään ja väistämättömästi kuin hengitysilma joka jäätyy seiniin ja kasvattaa iglua sisältäpäin, ehkä siksi en puhunut puistossa lukevalle tytöllekään, en kirjastossa kirjoja palauttavalle tytölle, unissani oleville tytöille puhumisessa ei ole mitään mieltä.

Monday, August 06, 2007

I

Ikkunaan koputetaan kovalla esineellä jossain yläviistossa ja käännän tottuneesti pääni vaikeaan kulmaan, vaikka tiedän että ääni ei ole tarkoitettu minulle. Mutta on liian aikaista, tämä tapahtuu vasta viisikymmentä metriä myöhemmin, välissä olen ottanut muutaman askeleen lähemmäs kadun vasenta laitaa, vastaankulkijoiden kaistaa autotien toisella puolella, ja siristänyt silmiäni nähdäkseni paremmin sen sattumanvaraisen naisen, jonka pakkomielteet ja heikentynyt näköni vaativat. En ole saanut uusittua lasieni reseptiä, mikä on huvittavaa jos ajattelee asioiden laitaa tarkemmin. Olin myös huomioinut takavasemmallani liikennevalot juuri ylittävän vanhuksen, vierelläni kadun toisella puolella kulkevan pitkän nuoren miehen sekä löysävaatteisen pojan, joka juoksee miestä kiinni, mutta on vielä puolimatkassa liikennevalojen ja miehen välissä, itse asiassa suunnilleen minun kohdallani; nuori mies on sittenkin kävellyt minua nopeammin ja on nyt jo hyvän matkaa edelläni. Tämä alkoi ehkä siitä, kun aurinko paistoi vaakatasosta suoraan silmiini, jopa puun varjossa, kun valo tunkeutui toukkien lehtiin nakertamien reikien lävitse ja ymmärsin, että aiemmin puistossa kuulemani sireeni olisi sopinut paremmin tähän hetkeen eikä puistoon, jossa sen muuttuvalle sävylle ei ollut minkäänlaista yleisöä tai sopivaa tilannetta.

Tuo sireeni katsokaas, duu-daa-dyy-dää-duu-daa-wauwauwauwau ja niin edelleen, vaihtoi sävelkorkeuttaan suhteessa kaikuun ja ympäröiviin kerrostalon seiniin ja tietenkin välimatkaan ja mieleeni tuli, että yksittäinen sormissa tupruava savukkeeni ei todellakaan riitä kuvastamaan tuon kumimaisen venymän hahmoa. Ajattelin hetken lyöväni pääni penkkiin tai juoksevani tiuhaa rinkiä, olin aikeissa heittää muutaman kuperkeikan tai käydä makuulle, mutta käsitin että mikään näistä ei tekisi oikeutta äänelle, joten päätin säästää sen myöhempää käyttöä varten. Itsetarkoituksellinen siirtymä, myönnetään, mutta me olemme kaikki itsepetoksen uhreja. Sitä paitsi olin sortunut juuri yhteen tai useampaan anglismiin, joten annoin tulitikun palaa sormieni välissä loppuun. Jomotus kestäisi vähintään muutamia tunteja.

Olin tullut puistoon kampuksen läpi miettien seitsemää jäljellä olevaa savukettani ja sitä, kohtaisinko matkallani tupakoitsijoilta näyttäviä ihmisiä, joille uskaltaisin lahjoittaa ne, peläten kuitenkin tästä mahdollisesti seuraavia epäilyksiä. Sillä onhan kyseenalaista ottaa vastaan seitsemää savuketta, mahdollisesti ne ovat myrkytettyjä tai tarjoaja mielipuoli, epäilemättä meneillään on jonkinlainen tilanne tai performanssi, johon muiden ei välttämättä ole hyväksi osallistua ja jolla on jo selkeä säännöstö ja tietty määrä mahdollisia ratkaisuja. Muistellen miten eräässä Columbon jaksossa savukkeeseen asetetaan pinseteillä muutama myrkkyhile kävin päässäni vuorosanojani: ”Anteeksi, mutta satutko sinä polttamaan? Minä koetan lopettaa, mutta en tahtoisi heittää näitä poiskaan.” Vale, sillä en ole ikinä polttanut säännöllisesti, en itse asiassa juuri lainkaan, mutta sattuneista syistä minulla nyt kuitenkin oli vajaa puolikas askillinen jäljellä. Varmasti tämä olisi paras lause. En kuitenkaan päässyt tupakoistani eroon, vaan päädyin polttamaan vielä yhden puiston penkillä, jonne menin lepuuttelemaan jalkojani. Minulla on viime aikoina ollut tapanani käyttää paksuja villasukkia nahkakenkieni sisässä, jotta en kävelisi liikaa. Jo varttitunnin kuluttua kengissä paisuvia jalkojani alkaa jomottaa ja joudun joko pysähtymään ja nostamaan jalat penkille tai palaamaan asunnolleni. Sinänsä tällainen yksityiskohta on varsin typerä, vaikka nopeasti katsottuna voikin tuntua sympaattiselta, sillä se on oire tietynlaisesta neuroottisuudesta ja modernista vaivaisuuden taipumuksesta, johon en millään halua enää samastua, en enää pallonpyörimän tässä vaiheessa. Sitä paitsi en edes kävele kovin paljon, mikä hämärtää motiivejani entisestään.

Luulen sen olleen wauwauwauwaun jälkeen kun nousin, nyt oikean käteni sormenpäät arkoina mutta jalat levänneenä, ja huomasin ruohokentän toisella puolella penkillä istuvan tytön. Tummat lyhyet hiukset, viehättävät vaatteet, lukien kirjaa. Tietenkään en mennyt sanomaan tytölle mitään, vaikka olisin halunnut, vaan jatkoi matkaani asunnolleni, auringon paistaessa vaakatasosta suoraan silmiini jopa lehtien reikien lävitse.

Wednesday, August 01, 2007

I
Kattoa repii tuuli, siitä tämä hirvittävä meteli. Kohmeisen ajankuvan, näiden seittisten puiden takaa pilkahtaa hetkeksi aurinko, eikä sille mahda mitään, kun vesi valuu kasvoille. Vaikka se tekeekin etenemisestä vääjäämättömän erilaista. Sokeritoukan eteneminen rakennuksessa, aina löytyy kaupunki ja öinen akvaariovalaistus pimeiden hetkien brandylasillisille. Kuunnelkaa edes, vaikka salaa, juokaa paljon vahvaa teetä (ja kirjoittakaa kynttilän valossa); hänen lempivärinsä oli meren aaltojen väri.


II
Ja veden nielaisemat tavarafossiilit, rauniokirkon sisällä kasvava suuri puu. Koska hän oli vanha ja kuihtunut. Näiden murusten paukkeessa valo menettää intensiteettiään, ja sillä hetkellä hyväksyin kaikki hänen oikkunsa. Tämän vuosisadan tahti ei ole sama, tästä johtuu kaiku ja pimeässä jonkin eläimen kuorsaus. Kun tuuli nousee, pöly sen mukana, kuumaa ja puhdistavaa. Kävellessään portaikkoon hän katosi hetkeksi. Meren rannalla?