Monday, November 28, 2005
Saturday, November 26, 2005
Kaikki on tallella, kun palaan. Minun pöytäni, valo ja nauhuri, laatikoittain levyjä, banaaniterttu. Sietämätöntä, että pitääkin odottaa yli huomisen ja tehdä välillä tarpeellisia tekoja, että pitää jatkuvasti vatvoa näitä asioita. Siinä määrin kuin mikään tai kaikki tai mikään on tarpeellista. Ja kaikki on.
Kuin haavoja nuoleskeleva kone. Jokainen lumihiutale on pian laskettu. Jos tieto merkitsee meille jotakin. Kullekin oma henkilökohtainen lumihiutale. Ne kestävät kielen päällä kuin raaka, pakastettu viina. Virtaa aivojen lävitse ja laskee keskilämpötilan nollan alapuolelle. Paljon. Käsitetään väärin. Tämän selkeämmin sitä on vaikea sanoa. Käsitetään väärin.
Wednesday, November 23, 2005
Vaikka se kävely kampuksella, se uni, ne unet. Usein, joskus, hereillä huomaa, että kirjan kaksi aivan erilaista kohtaa ovatkin vierekkäin alkutekstissä ja että ne ovat päivänselviä kohtia, kohtia jotka voi sulkea laatikkoon ja ravistaa lujasti ja pelata lopputuloksena syntyvän tietokoneen kanssa shakkia, täydellistä shakkia, kuin seuraisi koko päivän jokaista putoavaa lumihiutaletta. Usein jokin paikka ensin rajautuu ja luo itsestään selkeän kuvan, selkeän atmosföörin, sitten alkaa venyä, venyy yli rajojensa, rakennukset ehkä laajentuvat, ehkä pysyvät ennallaan, mutta sisälle astuttaessa. Entä kauniit kenkäni? Tai jalkani? Miten jalkani, jotka unohtavat motoriikan ja tottumuksen ja kävelemisestä tulee yksinkertaisesti mahdotonta. Kenties ryömin? Ja laitoksen kymmenet tuhannet ihmiset ovat juuri kaikki ne, jotka ovat olleet estyneinä. Luokkahuoneissa vanhoja tuttuja ala-asteajoilta, luoja tietää, kuolleitakin ihmisiä, kasvot jotka puuteroitu kurkumalla. Kurkumalla?