Monday, November 28, 2005

Näintaas monia unia miehiä naisia lapsia ja kissaeläimiä mitä niissä tapahtui koru kaulassa pieni muistiinpanovälineeintä olevat puusta tehtyt naparengas iertää ja kuristaa sivauaine siinä taas kuoli ihmimisiä & ihmisilä todettiin tappavia tauteja, äiti oli valmistunut henkisesti syöopään vaikka syöpää ei oltu vielä todettu rakkaani ei syö ei juo, ruoka ällöttäää, vatsalaukku ohenee ja kapenee, kutistuu kuin viidakkoheimon pää, lehdet ovat ihonvärisiä ja kellertäviä, eivät keltaisia, kelmeitä, kelmeitä on hakemani sana täpliä, pigmentinmuutoksia, anomalioita pigmentissä, animalia on häijyys sielussa, syön taas kasvisravintolassa, syön sakeaa keittoa, sakeeta, sakea, sakke oli kaveri nuorena nyt sen joskus näkee laitoksella mutta ei se tunnista tai katsoo muualle. Sakke opiskelee kemiaa, kemiaan on helppo päästä vaikka aineena se onkin vaikea sakke pääsi hyvällä todistuksella ja kilpailumeriiteillä, kyllä kemiaan pääsee jos haluaa, keniaan, ulkona humisee, tasainen vertigo-basso, se kuuluu joko ilmanvaihtojärjestelmästä tai naapurin stereoista, naapuri, alapuoli, yläpuoli, naapureita, ne laulavat suihkussa, ne juhlivat perjantai-iltaisin, ne siirtävät huonekaluja, ne kuulevat kun me naimme ja huudamme kummallisia lauluja toisillemme, käytävään kuuluu kaikki, henkkaan törmää joskus pihalla, se on tuttu ala- ja yläasteelta, henkka oli pomomies ja ongelmatapaus, näen vieläkin painaijaisia yläasteen pahispojista, jotka mielivaltaisesti pompottivat, nyt henkka on viidettä vuotta sähkömies jolla on oma kullanvärinen mersu ja veikkaustili, ei tarvitse lähteä kotoa veikkaamaan, liigassa on meneillään viides kierros mihin se kaikki sivistys menee? Mitä sillä tekee? Arjessa se ei kuulu. Se ei kasvata muskelia. Se ei paranna hiusten laatua. Se ei ole kauniita vaatteita. Se ei ratkaisu nälänhätään. Sillä ei voi tappaa lohikäärmettä.

Saturday, November 26, 2005

Meitä yhdistää tämä pakollinen hygienia ja tieto päivittäisistä rutiineistani. Ikkunan lävitse, verhon alta, tuolin ihoa koskemattomiin käsinojiin ja toppauksiin. Aurinko on poistanut mustat rajat. Näin istuisi epäilemättä varjoni, ellen olisi aikoja sitten jättänyt pysähtymisiä sikseen. Minun asteittain ylöspäin kohoava rytmini.

Kaikki on tallella, kun palaan. Minun pöytäni, valo ja nauhuri, laatikoittain levyjä, banaaniterttu. Sietämätöntä, että pitääkin odottaa yli huomisen ja tehdä välillä tarpeellisia tekoja, että pitää jatkuvasti vatvoa näitä asioita. Siinä määrin kuin mikään tai kaikki tai mikään on tarpeellista. Ja kaikki on.

Kuin haavoja nuoleskeleva kone. Jokainen lumihiutale on pian laskettu. Jos tieto merkitsee meille jotakin. Kullekin oma henkilökohtainen lumihiutale. Ne kestävät kielen päällä kuin raaka, pakastettu viina. Virtaa aivojen lävitse ja laskee keskilämpötilan nollan alapuolelle. Paljon. Käsitetään väärin. Tämän selkeämmin sitä on vaikea sanoa. Käsitetään väärin.

Wednesday, November 23, 2005

Vaikka se kävely kampuksella, se uni, ne unet. Usein, joskus, hereillä huomaa, että kirjan kaksi aivan erilaista kohtaa ovatkin vierekkäin alkutekstissä ja että ne ovat päivänselviä kohtia, kohtia jotka voi sulkea laatikkoon ja ravistaa lujasti ja pelata lopputuloksena syntyvän tietokoneen kanssa shakkia, täydellistä shakkia, kuin seuraisi koko päivän jokaista putoavaa lumihiutaletta. Usein jokin paikka ensin rajautuu ja luo itsestään selkeän kuvan, selkeän atmosföörin, sitten alkaa venyä, venyy yli rajojensa, rakennukset ehkä laajentuvat, ehkä pysyvät ennallaan, mutta sisälle astuttaessa. Entä kauniit kenkäni? Tai jalkani? Miten jalkani, jotka unohtavat motoriikan ja tottumuksen ja kävelemisestä tulee yksinkertaisesti mahdotonta. Kenties ryömin? Ja laitoksen kymmenet tuhannet ihmiset ovat juuri kaikki ne, jotka ovat olleet estyneinä. Luokkahuoneissa vanhoja tuttuja ala-asteajoilta, luoja tietää, kuolleitakin ihmisiä, kasvot jotka puuteroitu kurkumalla. Kurkumalla?

Saturday, November 12, 2005

Selvityksekseksi

Julkaisutahtini täällä on hidastunut, mutta ei tule enää hidastumaan vaan pikemminkin nopeutumaan, luulisin, luulin että, en luule enää, luulen että käsitin vasta äskettäin, että kaikkea kirjoittamaansa ei kannata julkaista blogissa, kun sitten sitä ei julkaista ehkä enää muualla.
Jos piirrään vapaalla kädellä saman kuvan monta kertaa, on minulla monta erilaista samaa kuvaa. Kanteen sitten (tietenkin) lumihiutaleita, mustalla tai harmaalla taustalla vaaleita tai harmaita. Pelkistettyjä ja geometrisiä lumihiutaleita. Asettelen ne laatikkoon kerroksittain ja lopuksi ravistelen laatikkoa voimakkaasti.