Vaikka se kävely kampuksella, se uni, ne unet. Usein, joskus, hereillä huomaa, että kirjan kaksi aivan erilaista kohtaa ovatkin vierekkäin alkutekstissä ja että ne ovat päivänselviä kohtia, kohtia jotka voi sulkea laatikkoon ja ravistaa lujasti ja pelata lopputuloksena syntyvän tietokoneen kanssa shakkia, täydellistä shakkia, kuin seuraisi koko päivän jokaista putoavaa lumihiutaletta. Usein jokin paikka ensin rajautuu ja luo itsestään selkeän kuvan, selkeän atmosföörin, sitten alkaa venyä, venyy yli rajojensa, rakennukset ehkä laajentuvat, ehkä pysyvät ennallaan, mutta sisälle astuttaessa. Entä kauniit kenkäni? Tai jalkani? Miten jalkani, jotka unohtavat motoriikan ja tottumuksen ja kävelemisestä tulee yksinkertaisesti mahdotonta. Kenties ryömin? Ja laitoksen kymmenet tuhannet ihmiset ovat juuri kaikki ne, jotka ovat olleet estyneinä. Luokkahuoneissa vanhoja tuttuja ala-asteajoilta, luoja tietää, kuolleitakin ihmisiä, kasvot jotka puuteroitu kurkumalla. Kurkumalla?