Thursday, February 28, 2008

ensin se on myötäelämistä toiseutta ja vapaudenriistoa vastaan, pinnistelyn ja järkeilyn puolesta. kuten keksitään pyörä tai punotaan köysi. sitten se on myötäelämistä toiseuden puolesta vapautta vastaan, hahmon käsittämättömyyden ihmettelyä ja aavikollinen monadeja. monismin valtameri ja valuu kuin veri. se vaahtoaa ja aaltoilee, se tyrskyää ja puhdistaa ja hioo sileäksi, kuin puun kaarnaa tai kallion kovertunut seinämä ja lohjennut ihon manner. se on nestemäistä kiveä ja jauhoa joka tunkeutuu ja pysäyttää kellon hienon koneiston. se on äärimmäinen vertauskuva ja perimmäinen symboli, siitä ei tarvitse välittää, tärkeää on hukkuminen ja muurahaisen elämän tarkoitus, tämä tässä, ei tämä tässä, vaan tämä tässä. lapiollinen hiekkaa henkeä kohden.

Saturday, February 23, 2008

Puu koittaa kolmanteen silmään, pieniä hengähdyksiä pienille hetkille. Syntyi hengitti näki auringon. Kaupungin taivasraja on kuin sirpaleista lasia, sairauden hiki on rakasta. Teiden varrella sienet kuin liitujen haaleiden linjojen avaruus, sivulla viipyminen ja sille palaaminen. Kaikkea hyvää, sivukadulle. Kuin muisto kasvoista asentoja tietty määrä ystäviä, rakko tyhjentyvä sen jälkeen seurataan rauhassa tätä kehitystä. Jähmeästi kohmeiset miehet liikehtivät suurten kokkojen ympärillä. Heissä on magneettinen voima. Heidän puheensa on muminaa. Paukahtelevista puista saan kyllä selvän. Kehämäinen syke, yöperhoset ja hetkeksi yksinäisyys katoaa. He syntyivät, he hengittivät, he näkivät auringon. Sienet kasvavat kuin kaupungit teiden varrelle. Minulla oli ystävä joka huitoi sekavuuden tilassa samalla tavalla. Ilma on lämmin ja kuiva. Hän kaataa nappulat. Pelilauta on kaiverrettu pyhäkön suureen portaikkoon. Ahmat hajustavat itseään mieluusti. Portaikon raoista kasvit varttavat varsiaan ja rapistavat lehtien mukana juuriensa multaa. Pelinappuloina oksanpätkiä ja lantakakkaroita. Käsissä aavistus reumatismia. Kulkiessamme seuraan sinua suoraan ja muodostan kehän oikealle. Hyvä kieli löytyy kirjoista, jotka ovat jollain tavoin vieraita, esimerkiksi kiukaassa räjähtäviä tiilipuristeita leviämässä panssarilasiin kuin mäkäräiset. Hiuksia sivujen välissä polkuna tai poninhäntänä. Muodostan turvapaikkoja pääomalleni. Herään linnun ääreen. Miten äänet ja hajutkin nähdään, miten tämän voisi kiertää? Se ei ole tyyliä vaan häiriö. Kaikkea valaiskoon simulaatiolle ominainen aurinko. Saavutetaan vähitellen pintoja. Sitten planeetan anatominen räjähdys.

Sunday, February 10, 2008

Maa on vielä kuin märkiä tauluja, pitää nähdä ja astua varovasti, pitää asettaa vastakkain muiden ruumiiden kanssa. Että voi nähdä onko jotain yhteisöllistä alkamassa. Nostan katseeni hetkeksi ja ilma on täynnä utua, kuin aika ei osaisi kuluttaa etäisyyttä, mutta kalkkeuttaa sen savuksi. Yhtäkkiä ihmiset ovat kuin varjoteatterin käsiä ja eläimiä, ne pinkovat karkuun ja jättävät ajatukset paikoilleen kuin hatut. Ja lätäköt päästävät ääniä, tuo mutainen ja roskainen koira sylissäni, miten pesen sen ammeen vähitellen mustuvassa vedessä. Ja nämä vanhat luut ja tämä turvonnut runo ja en edes löytäisi kaluani saati sitten pystyisi mihinkään trapetsitaiteiluun kanssasi. Kunhan tämä kolotus lakkaisi. Kissanpennulle annan ensimmäiseksi maitoa tai kermaa, se läikkyy kuin korjauslakka. Ja Thomas Edison puhuu nauhalla karitsasta. Hän painaa päänsä hänen rintaansa vasten, hän koskettaa omia hiuksiaan, eikä ihmiskeho pidä ääntä. Vaikka onkin niin kehittynyt kone. Pitääkö kulttuuri jotain ääntä? Venäjällä on spriiliuksessa suurten kommunistien aivoja. Uskon niin.