Tuesday, September 30, 2008

Kerran huomasin puiden olevan raavittuja, kaiverrettuja. Julmistuin, kutsuin heidät puhutteluun. He selittivät, etteivät kirjoittaneet, eivät merkanneet. He valuttivat puista mahlaa. Vesi valui silmistäni puroina. Kutsuin niitä riemun ja helpottuneisuuden puhdistaviksi puroiksi. He riemastuivat, he halasivat toisiaan, he hakkasivat rytmikkäästi karahkoilla kiviä ja puita. Kämmeneni alla puun arka sisus tuntui ohuen vaatteen lävitse kohoilevalta iholta. Supistin huuliani ja päästin toppuuttelevia ääniä.
Tässä talossa asuu perhe, asetin heidät. Venäjän Karjalassa, se on vanha kirkko keskellä metsää. Sen kyljestä kasvaa nukkainen puu. Lähimailla on ikivanhoja puisia hautoja, jotka ovat kohonneet ylös maasta, ehkä rakennelmien puu on juurtunut ja kasvanut. Ehkä maa on vetäytynyt.

Aluksi heillä oli vaikeuksia. He kysyivät keitä ovat, miksi ovat. Olin pettynyt. Mutta he tottuvat. Luulen heidän tottuvan. Kenties he lopulta toteuttavat jonkin tragedian tai perustavat yhteisön orastamaan. Sen kaltaisia asioita.
Muistan tunteneeni erään apulaisen, teknikon, hakkerin. Pieni kaveri, erään sankarin apulainen. Loppumattomalla tarmolla hän purki koodeja ja korjasi liitäntöjä, kesken tulitaistelujen. Summamutikassa leikkaavia laservaloja, kuplivia seiniä ja kaiken keskellä tämä pieni... Hämmentävää tarmoa. Hänen toimissaan, hänen luonteessaan. Autiolla saarella asuvan piirteitä. Muistelen häntä usein, astellessani julmia käytäviäni. En tiedä miten hänen kävi. Kenties hän vanheni. Kenties hän keksi keinon siirtyä paradigmojen välillä. En välitä enää.
Ihmettelen häntä usein, öisin tassutellessani hakemaan kylmäkaapista maitoa.
Se on kuin taittaisi niskansa pohjamutaan. Nesteen kylmyys.
Tuota en tullut ajatelleeksi. Ehkä voit kuulla tunteet äänestäni. Onko se mahdollista?
Joten siirryin, tein muutoksen. Liikahdin ja loksahtelin uusiin, tuoreelta tuoksuviin. Syvä nuuhkaus kanervaa, hankalien tilanteiden kiehtovaa haisua. Siirryin monopolista multinationaaliin. Tuotannosta pääomaan. Käsityöt vaihdoin toisintoon. Itsenäisyyden kulttuuriin. Ja millaiseen! Ihanasti epävireiseen, tosin se voi johtua siitä että olen tukehtumaisillani tähän herkulliseen... Epistemologian vaihdoin autonomiaan. Alkuperäisen historialliseen. Jonottamisen sujautin tiskin alitse, sain paluupostissa ontologian. Se vaihtoi vainoharhaisuuden diskurssiin.

Pidän tukikohdastani täällä Antarktiksella, erityisesti tuosta kuolleesta kärpäsestä palatsini nurkkauksessa. Silmien hieromisesta holohuoneessa. Organisoinnin tilalla minulla on scifiä. Juonen sijasta Minä, koodin labyrintti. Metonymiaskitsofreniasattuma. Huoneista teleportteihin. Tämän jäävuoren huipulla kristallipalatsini, korkea ja matala näyttävät vain tekstin jonoilta, ne rakentavat, tai parodioivat, siis nakuttelevat karikatyyria historiasta. Tekijästä sijaintiin noin suunnilleen.

Ja tämä käytävilläni kaikuva rakkaus! Sen ärsyttävän sinervän muodon tunkeutuminen. Puhelen sille ja itsekseni, näitä ajattomiani. Muokaan huoneita oletetusta supersankarin lapsuudestani tai luon uudelleen sen sateisen kadun, sen katulampun. Ekspressionismista fotorealismiin. Toisaalta en oikein tiedä miten sumuun tulisi suhtautua. Homo superiorin sielunmaisemaan kuuluu ravistava havahtuminen siihen, ettei voi enää käydä normaaleissa pubeissa. Siirryin maailmaan jossa juomat ovat ilmaisia ja ihmiset televisioituja. Protonisuihkussa hekin hajoavat. Jopa androidit, jotka ensin kuoriutuvat ja lopulta repeävät ja räjähtävät kuin oksat. Fysiologiasta bioteknologiaan.

Minulla oli pienenä tapana käydä omenavarkaissa. Se jännitys! Tuntu siitä, että tekee jotain singulaarista. Olen kasvattanut viherhuoneessani omenapuita ja kokonaisia pihamaita, mutta se on vaikeaa, tunnelman luominen on vaikeaa. Kuten kynnet. Niiden leikkaaminen täytyy opetella, se on luonnotonta. Muistan että kynsieni alla oli likaa. Käydään pöytään. Kaikki tämä puhe tyhjällä vatsalla. Ei sillä että olisin nälkäinen, mutta meitä on nyt useita, symmetria ongelma.

Sunday, September 28, 2008

Kaikkein keskeisimmät ja kipeät kyllä avataan uudelleen. Silmän iskemisen lisäksi. Mahdollisesti liikaakin, tyylin tunnistaa välittömästi. Liian pyöreät ja paisutetut happikaappivihannekset, repeävät. Kirkkaan päivänvalon riivaajat. Onhan kysymys näytelmästä, joka on olemassa vain silloin kun koneisto on käynnissä. Kiirastuli kesällä. Asioiden kohtaaminen, en sanoisi että korkin poksahdus on asioiden kohtaamista.

Olosuhteisiin nähden ja hetkellisesti. Hyvin kepeää, hyvin myrkyllistä. Raskaita, raskaita. Keskustelut tuovat mukanaan älynkäyttöä. Vaikka kaikkea laimennettaisiinkin sopivasti. Miten patoumat saavuttavat räjähdyspisteen, miten kaikki paisuu sietämättömäksi. Se hetki on parempi jättää kuvailematta. Tilalle uusia alkuja. Kaikki se musta velli on luvassa, paljon myöhemmin.

Ehkä uusia repeämiä ei enää synny, mutta kaikkein keskeisimmät ja kipeimmät kyllä avataan aina uudelleen. Pienen ihmisen tavaton ruumis. Tragedia. Tragedia. Aina monumentaalisia tapahtumia. Se ikonimaalauksen tarkastelua muistuttava hengellisyys. Runollisia tai. Sommitelmallisia tai.
teellisia keinoja hyvin vähän. En luonnehtisi sitä realismiksi. Tämä on se ilmestys, jonka edessä agitaattori lankeaa polvilleen.

Toinen samanlainen tapaus, ei niin merkityksellinen, mutta niin kaunis ja epätodellinen, että kuvaa latistetaan tahallisesti. Kavioiden kajahtelua ja kursorista kimpoilua seinistä. Hevoset ovat jälleen päässeet karkuun teurastamosta.

Saturday, September 13, 2008

II

en pysty näkemään sitä
minulla ei ole käsitteitä sille

vaaleita laikkuja seinissä
maalausten paikoilla kuin
kalpeaa ja kosteaa ihoa

ja lattioillani on pieninä
kekoina tatuoidun ihon

hilsettä ravut rapistelevat
matkatavaroissa kaiken

sen keskellä syntyi oikein
kaunis rakkaustarina jo 30
vuotta

vanha pari miksi heidän
pitäisi olla aina nuoria
se mitä ihminen on aiemmin
nähnyt ohjaa häntä eteenpäin
muutoin hän hukkuisi kaiken
runsauteen

aivojen poimut kun ne suoristaa
auki paljastuu kaikki se tulehtunut
jäännös tavut tai valolla arka

se ettei hänen taustastaan kerrota
ei tarkoita etteikö häntä silti voisi
redusoida johonkin myyttiin
kitaran muotoinen nainen haluaisin
nähdä pystyykö siihen ilman fantasiointia
ja jokainen ele kuin puristaisi kananmunan
matkin lintua ilahduttaakseni häntä mutta hän kauhistui
anteeksi en kuullut sinua aallot
pauhasivat hän vaihtaa väriä
hänen ihonsa vaihtaa väriä ! kuin metafora kiristetty kangas
kuin rummunkalvo jonkin eläimen asunto
malja on sumuinen siinä maalauksessa se on kaikille
sama sumuinen näkevät kuluman kulman kuin filminauhassa
kuin koskettaisi palavaa kynttilää
”äänitetty vallankumouksellisella järjestelmällä
8-raitanauhurilla jopa kahdeksalla mikrofonilla
mahdollista saada aikaan ennenkokematon monikerroksinen kakofoninen
100-prosenttinen ääni”
se kun vanha nainen kokeilee rahan aitouden hampailla ehkä se on
söpöä jos nuori tyttö ehkä se on groteskia jos vanha tyttö
jos ikäloppu silloin taas söpöä
minun täytyy edetä kuin viiva jos kehityn
ja kirjoitan kuin upottaisin laivoja ja epävarma reagoin
kuin lapsi tunnen itseni koiraksi
anteeksi en kuullut sinua tämä fantastinen
järjestelmä vei kaiken huomioni nämä rikkaat ja syvät korkeat taajuudet

tämä sorjakaulaisen kukon kurkkulauludoodledoo
astuu kanoja päivät pitkät viisi kaunista vaimoa
viisi munaa joka aamu katsokaa kuljen
tämän vesiputouksen lävitse kuin unessa
puristaen tiukasti kainalossani

Thursday, September 11, 2008

I

Vesiputouksen juurella tarkkailen itseäni, mutta kerron siitä myöhemmin, pauhu on niin lähellä. Sielu katoaa tässä metelissä, tottuneena asioiden valheellisuuteen. Kuin pienet makeat virtaukset, juon lasit ikkunoista. Sillä tavalla viinirypäleet ovat usein läpikuultavia, sade joka putoaa talon lävitse. Aina useasta kohdasta, totuus ei asu vain yhtä huonetta. Tässä juurella, valtava paine käsissäni. Kuin virtsa jonka lasken joka aamu. Täten ihoni ei halkeile ja hiukseni kelluvat vedessä sumun lailla.

Noina putouksen alla viettäminäni päivinä aloin peitellä jälkiäni; en enää kirjannut ylös kokemaani, ettei tuota alkuperäisyyttä riistettäisi minulta. Silti minulla on niitä kuin hyönteisiä muovitaskujen alla. Kuulen miten iho nousee kananlihalle. Hyvin suuri häiriö, kuin pilvenpiirtäjä tai veistos. Ehkä sitä on ilmassa. Sulkisit ikkunan. On pidettävä kiirettä, kaikki on häviämässä. Kaikki näyttää kiteytyneeltä, kuin joltain fossiiliselta toukalta. Mutta se on liikkuvaa vettä. Voitte katsoa minusta kuvia. Kun niitä selaa tarpeeksi nopeasti on kuin liikkuisin.