Meitä yhdistää tämä pakollinen hygienia ja tieto päivittäisistä rutiineistani. Ikkunan lävitse, verhon alta, tuolin ihoa koskemattomiin käsinojiin ja toppauksiin. Aurinko on poistanut mustat rajat. Näin istuisi epäilemättä varjoni, ellen olisi aikoja sitten jättänyt pysähtymisiä sikseen. Minun asteittain ylöspäin kohoava rytmini.

Kaikki on tallella, kun palaan. Minun pöytäni, valo ja nauhuri, laatikoittain levyjä, banaaniterttu. Sietämätöntä, että pitääkin odottaa yli huomisen ja tehdä välillä tarpeellisia tekoja, että pitää jatkuvasti vatvoa näitä asioita. Siinä määrin kuin mikään tai kaikki tai mikään on tarpeellista. Ja kaikki on.

Kuin haavoja nuoleskeleva kone. Jokainen lumihiutale on pian laskettu. Jos tieto merkitsee meille jotakin. Kullekin oma henkilökohtainen lumihiutale. Ne kestävät kielen päällä kuin raaka, pakastettu viina. Virtaa aivojen lävitse ja laskee keskilämpötilan nollan alapuolelle. Paljon. Käsitetään väärin. Tämän selkeämmin sitä on vaikea sanoa. Käsitetään väärin.