Sunday, November 26, 2006

Puhuakseni poeettisista totuuksista, ”onko mitään surullisempaa kuin juna joka seisoo sateessa?” Esimerkiksi alkoholisti, joka kantaa liian suurta määrää täysinäisiä pulloja sylissään. Tämä ajatus vaatii kaksi kuvaa. Seuraavassa hetkessä hän haroo maasta märkiä sirpaleita. Tutiseva havainnointi lähtee kadulla valuvan kohteen eristämisestä. ”Todellisuus”, todellakin, ”hajoaa kuin tuuli”. Voihmhmblörghiten muistankaan pullon kauniina ja blerhjänä ja nyt kavala katu teki pullostani fiktiivisen esineen, muistin rikkonainen puhelin. Näpsäytetään marmorikuula keskelle sirpaleita ja katsotaan miten kilahdus muuttaa pelin sisäistä geometriaa ja voimasuhteita. Puhtaan matemaattisia totuuksia siitä ajasta, jonka sotilaat ovat turvassa vihollisen luodeilta. Kuriyhteiskunnassa on kaksi napaa. Valokuvat ovat tai eivät ole mielenkiintoisia. Neurootikko on normaali ihminen. Banaali on banaalia. ”Vatsani kurisee kuin Sartre”. Kiljunta kiirii läpi taivaan. Niin on tapahtunut & it is happening againe. Mutta sitä ei voi, tietenkään, verrata mihinkään.

1 comment:

arkitunteet said...

tässä on jotain maagisen tarkkaa, reflektoivaa.
tuon sartren jättäisin pois, pikkunokkeluudellaan etäyttää runon muusta kuvastosta ja muuttuu ensilukemalla vanhaksi vitsiksi.
"kiljunta kiirii läpi taivaan" on kliseenä helppo ohilukea, vaatisi kuvan. pidän siitä miten lopussa tempo kiihtyy ja muuttuu katkonaiseksi, ajatus vain ei tunnu pysyvän mukana. viimeinen lause pysäyttää sopivan tylysti. ah ja ööh tätä postmodernia.