Matkustamme jonkin metaforan avulla ja pian olemme useassa paikassa samanaikaisesti, useammankin kuilun ylitse. Silti nimikirjaimet sisäsivulla ovat hataria, silmäpussit ovat täynnä tulevia kauhuja.

Varjostuken sinertäviä sävyjä, hyvä on, kenties heijastumia järvestä tai lumesta, mutta ne muistuttavat myös sairaudesta, verisuonista, siniverisyydestä. Rumuudessa on kysymys riitasoinnusta, ylevistäkin asioista löytyy toinen puoli, mustasukkaisuus tai jonkin eläimellisyys.

Valkean joulun paikallisuus on elävä kuva ja yhtä epäreilu. Siinäkin on kysymys karttamaisesta muovautumisesta ja siirtymän arvioimisesta, taikinasta. Jos kohta ei kiven sisään, ei onkaloihin, ei esiin naputeltavia sokkeloisia patsaita.

Mutta veden pinnalla kelluvat sommitelmat väistyvät, laajenevat renkaat osoittavat kohdan johon on hukuttu. Etikkatynnyreiden pohjaan valuneet kolikoiden ketjut, joita rutto asuttaa. Television kohinaa asuu vanha intiaani,

hän tai se on kulkeutunut lumisateen ja vedenkierron mukana. Tämä shamaani näyttää varjokuvia metsästä, muodostaa sormillaan pupujusseja ja oravia, aiheuttaa häiriön virtaan, joka murtaa aallon. Sekin on tulva, metsä kaadetaan meidän päällemme.