Kun huonekaluja tai muita tiivistymiä kasaa tarpeeksi päällekkäin, alkaa keko muistuttaa kokkoa. Palaminen on samanaikaisuuden naurua tilassa. Tämän muistavat ruskeat kirjekuoret maatessaan nipussa jossain huoneessa, jossain pöydällä, jonkin pölyn alla. Joskus harvoin sade pääsee kastelemaan, kenties sinä aamuna jolloin heräät ylikiitävien hävittäjien ääneen. Pehmeät ja huokoiset kohdat säilövät tuota ääntä, niistä sen voi puristaa ja valuttaa. Ehkä voitaisiin puhua raajojaan asuttavasta kielestä, kuten aiemmin puhuimme rajojaan kadottavista ihmisistä. Kirjan hyllystä poistamisesta aiheutuva viileä ilmavirta, hämähäkki otsan alla. Kaikki liikkuu ja muuttuu, kokon ympärillä mykkien heimo, sitten sataa. Ääniaallot liittyvät kasteensa vuoksi nesteeseen. Liskot alkavat yön, rapistelevat nurkissa, katkenneiden raajojen limainen regeneraatio. Hänen allaan on mustia jätesäkkejä kuin verta, mutta pimeässä sitä ei huomaa. Pimeässä mykkä kuin kala. Tiedämme hänen hukkuneen veteen muodostuneiden renkaiden vuoksi.