Kävin siellä kuuntelemassa hänen stereoitaan, opin sellaisen tavan jostain, kenties amerikkalaisista sarjakuvista. Se on harvoja keinojani rauhoittua. Hyvin pian sosiaalinen todellisuus kielsi tai kieltää sen minulta, ainoastaan hyvin äidillinen ihminen lainaisi omaa tilaansa. Äidilliset piirteet eivät ole enää toivottuja yksityishenkilöissä.

Monet heistä ovat kuin kävelemään opettelevia varsoja. Hän puhuu itsekseen, kuin rukoillen tavallaan, hymähdän. Kaikki on tapaa, jotenkin. Usein kun herään, käteni tuntuvat valtavilta. Sormeni turpoavat, en saa sormuksia sormistani. Olisi ehkä syytä vaihtaa kuvia vastaanottoni seinillä. Olisin varmasti huono näyttelijä, kasvoni eivät pysty ilmaisemaan tunteita.

Olisi ehkä syytä muistaa se lohtu, jonka saan sateesta. Sadepalatsista, sateen metästä. ”Mies tehostaa itsenäisyyttään ja vapauttaan vastustamalla muiden tietoisuuksia”. En haluaisi varjostaa ihmisiä. Oletteko itkenyt? Näytätte siltä. Se on Nykvistin pehmeää valoa, minun tulisi pyrkiä jotenkin muistamaan tämäkin. Tämä huone muuttuu pelottavan kylmäksi yksin.