Otteita filatelistin päiväkirjasta

Leikkaan vielä partani ja viikseni, sitten hieman strukturalismin historiaa.

Flunssani ei estänyt juurihoitoa, sillä saatoin edelleen maata suu auki. Katselin lääkärittären kaunista kaulaa ja sinisiä silmiä, joiden keskellä olevasta pisteestä saatoin kuvitella näkeväni nieluuni.[1]

---

[1] En pysty palauttamaan enää sitä fyysistä tuntemusta, joka sähköisti kehoani lapsena ja teininä juuri ennen hammaslääkärikäyntejä: kaipausta auringon valoon hangella, tunnin vapaata kesken koulupäivän, aikuisten ja alle kouluikäisten lasten tarkkailua − tätä he siis tekevät sillä välin, kun me olemme koulussa! Yksinäinen matka terveyskeskukseen, jossa kunkin luokan sovitut ajat olivat aakkosjärjestyksessä, minä keskivaiheen tienoilla.

Ja keskuksen käytävien aikakauslehdet ja eksyneet lelut, seinillä terveysjulisteet ruokaympyröineen ja hammaspesuohjeineen; lopulta tarkastuksen jälkeinen keveys ja uusi elämänilo, suussa kellertävän fluoritöhnän kelmu, koululla kaverit raporttia odottamassa ja kokemuksia vaihtamassa, käyntiään vielä odottavien rauhoittelua tai pelottelua, fluorin vuoksi lykätty ruokailu, rauhoittava tieto siitä, että seuraava kauhea odotus ei näy aivan vielä horisontissa.

Tie on jäinen ja auringon valo sama, mutta aika on omaani ja ihmisillä kiire. En jännitä enää, mysteeri on tiessään, lähinnä olen kiinnostunut siitä, toimiiko puudutusaine ensimmäisellä vai kolmannella neulalla. Tiedän, että käynnit tulevat vain lisääntymään, hammaslääkärin lisäksi muilla lääkäreillä, sairaaloissa, spesialisteilla, vuodeosastoilla, kuvauksissa, kokeissa. Tulee aina lisää venytyksiä ja harjoituksia, lääkityksiä ja ruokavalioita.

Pään takakeno paketoi verta aivoihini, suojalasit seilaavat löysästi sankojensa varassa kuin lautanen tikun nokassa, kuolaimurin varsi painaa kieleni arkaa sivua, vesihuuhdin hipelöi hajarytmisesti oksennusrefleksipistettä, pora resonoi näköhermossa asti; vasen puoli kasvoistani roikkuu, puudutus yltää silmään saakka, korvalleni roiskuu jotain kylmää vuotavasta letkusta, kieli kuivuu suussani, suun ontelot täyttyvät kuolasta, jossa kastelen kieltäni kuin joisin janoon omaa vertani, koetan hengittää nenäni kautta ettei suuni kuivuisi entisestään, maistan nielussani veren, veden ja jonkin kemiallisen, luultavasti ohivuotaneen puudutusaineen, leukani alkaa tuntua holvikaarelta, pelkään että oikea puoli loksahtaa sijoiltaan; muistelen kymmenen vuotta aiemmin tehtyjä viisaudenhammasleikkauksia, joiden yhteydessä molempien hampaiden päältä poistettiin myös suuret rakkulakasvaimet, kipua ei tuntunut mutta paine ja voima kyllä hampaan murentuessa kuin vohvelin, miten kotiin päästyäni löin nyrkilläni leuan takaisin paikoilleen kuin konekirjoittaja, vuodin turrasta huulestani verensekaista muhjua tyynylle − nyt vanutupot hiertävät poskiani ja lähentelevät nieluani, tunnin ajasta ei ole kulunut puoletkaan, lääkäri muistuttaa ettei suuta saa sulkea, sillä avohaavaan juuriin ei saa mennä bakteereja, tunnen tutun, viime vuosina harvinaisemmaksi käyneen kuohahduksen, joka alkaa epäuskostani huolimatta levitä hengitykseeni ja nieluuni, mieleni alkaa rekisteröidä ja tutkia oireita, rationalisoida todennäköisyyksiä: voisiko tästä todellakin purkautua kohtaus, voisinko oksentaa selälläni, hammaslääkärin tuolilla maaten, mitä haavaan tunkeutuva oksennus saisi aikaan, mitkä olisivat komplikaatiot, ehtisinkö varoittaa lääkäriä, saako hän hoitajansa kanssa metalliset, neulanpienet instrumenttinsa ja vanutupposensa ja kätensä pois suustani, jonkin suojan pystytetyksi ennen kaatosadetta, loppuuko kaikki näin