Käyn viikottain katsomassa puistossa makaavaa ruumista.
Keskimäärin joudun joka kerta valitsemaan useista, koska
ne ovat kaikki enemmän tai vähemmän värikkäitä ja tarvitsen
runsaan valikoiman erivahvuisia linssejä ikuistaakseni niiden
nyanssit. Tapaan kertoa niille viime aikaisista tapahtumista ja
ne nousevat nojaamaan kyynärpäihinsä niin hitaasti, etten
tiedä missä vaiheessa nousu ja missä vaiheessa ylipäänsä lakkaus.

Me puhumme innostuneesti samoista asioista ja ymmärrämme
toisiamme. Vaikka hän ei pidäkään minusta lainkaan. Ei siinä
mielessä, että minä ymmärtäisin sen. laulussa lauletaan niin

lauletaan kuin se kuulostaa siltä.
Ei muutenkaan. Auringon varjosta valoon
ilmestyvät ihmiset ovat ongelmallisimpia,
jos väreistä puhutaan. Juuri ihmisistä on
yleensä kysymys. Koska väreistä puhutaan.
Kuvaa siinä sitten sitä sateenkaaripuuroa.
Mutta ymmärrän etten ole suojassa tässä,
mutta minulla on tunne kuin

tuo esine nousee taivaaseen. Niin korkealta hammaskarttakin
näyttää siedettävältä. Jokaisen hammaskartan oikeus tulla
uusinnettavaksi. Niissä lukee ja piru vittu luoja tietää mitä niissä lukee.

Tapahtumat tapahtuvat
koska ovat epätäydellisiä. Lampaan teurastaminen ja uhraaminen
alkaa näyttää järkevältä toiminnalta siinä vaiheessa, kun
lammas todella syödään. En pidä lampaan veren punasta
iltahämyisellä vihreällä, jollain Groznyjin niityllä, joissain
pidoissa, jossain tanssin ja laulun keskellä. Kuvaa siinä
sitten sitä usvaista tarkovskipuuroa. Värisokea
tunturivuoripuroperkele, ei en koske enää saastaisiin
perinneruokiinne fröökynä.

Tuokaa liimaa, tuokaa liimaa, tuokaa liimaa, tuokaa liimaa.