Mitä tapahtuu puhuttaessa,
miten käsieleet tapahtuvat puhuttaessa
ulkomaalaisille miten jää jälkeen
haamukuvia, sulautuvia
mustia taustoja vasten ihmisiä,
vastaan teräviä nokkia, nokkia terävien
hattujen lippojen alla. Ja alla.
Olkilattialla, ontoista viivoista
kasautuvia jalanmyötäisiä kuvioita,
poskeen jääviä painaumia
nenä kuin lasia vasten sellaisen

painauman vaatimaa hirvittävää voimaa.
Minulla on aksentti stressaantuneena
minulla on aritmeettiset taikurin kädet
vauhkoontuneena, jos olen lehden tullessa
hereillä yöllä jätän sen lattialle enkä vie
Kuten valoa kohden kävellessä
pöytäliinaan ommellut peilinpalaset
leimahtavat tikapuita
etenevä sävelasteikko, nuoltava posti-
merkkieli, tongue ei langue

ja minä kirjoitin sen
ja minä tiesin miltä se
ja tietysti he soittivat
ja kaiken tuon ja he
soittavat sen kauniisti
ja he soittivat kaiken tuon upeasti
rummutkin, kaikki se patteristo
vain pituussuunnassa kasvavia
ihmisiä pimeässä kuljeskelemassa
joutilaana studion nurkissa.

Paljon selittämätöntä tilaa.
Paljon isoja, hulluja elkeitä.
Kuten ääninauhalle vangittuja hyönteisiä.
Heinäsirkkojen takaraajojen melua.
Puheääni tai laulaminen. Otan sen
aina esiin ja käytän sitä. Niin se pysyy
terveenä eikä kulu puhki.

Kuuntele aina lujalla. Kuulet tilan,
voit rentoutua.



”Nainen käveli yksin pois, hänen nauhuriltaan
kuului riemuavien lasten meteli”