Sunday, June 11, 2006

Paperin on oltava vahvaa ja rapisevaa,
sellaista jonka tuntee sivuja kääntäessä.
Ja kirjan jättämä tunne on eri jo siksi,
että lukiessa valo tulee edestä eikä
takaa, aivan erilainen varjostettu
mustien merkkijonojen helmitaulu.
Sanan hiljaisuus ei tuota haluttua
vaikutusta. Kuiviin rutistuvaa hiljaisuutta.
Meille on näytetty sitä ja meidän on annettu
kuulla siitä. Mitä ei voi kuulla.
Kuva, kolme miestä eteisessä. Kaksi seisoo,
lihavia, pitkät mustat takit. Päähän ruuvatut
hatut. Kolmas istuu ja vartoo vieraita.
Pujottaa käsiin kireitä käsineitä.
Maalattuja merimaisemia.
Ja hyvinä päivinä tietysti kirjoitan kaiken
sanomani muistiin, jotta voin muina päivinä
toistaa kaiken tismalleen samalla tavalla.
Miettiä useita tunteja kysymyksiä,
kuten onko palapelin kokoamisjärjestyksellä
väliä, tai että onko kisatunnelmaan
pääseminen jotenkin määriteltyä.
Turha selata uudempia kirjoituksia,
koska uudemmat on viimeksi käytetty.
Miten huomattavan nopeasti hän oppi ääntämään
ja käyttämään tuota nimeä. Aivan kuin mitään
kielellistä eroa ei olisi ollutkaan. Ja silti erotimme
hänet välittömästi. Silti huomasin ensimmäisestä
elkeestä.



vaihtoehtoinen versio.

2 comments:

Sven Laakso said...

Jotenkin tämä ei tavoita tuota edellisen raikkaiden (meinasin sanoa konkreettisten) kuvien raikkautta.

Schnabelmann said...

olen samaa mieltä.
mutta sitä tekee parhaansa.