Hänen hymystään muistaa, että rakennukset saattavat luhistua kuten ihmisetkin. Laiva vuotaa, ei näe sumussa; aivojen kotiloiden syömä repaleinen tervaus kun pyyhkäisen kärpäset kädelläni pois. Jos ihmiset sen sijaan sortuvat, uhkapeleihin tai juomaan, jotain kohti, jonkin ympärille. Kuin kirkonkylä. Nimi tulee merihevosesta (minkä nimi), simpukat ovat vedenalaisen puun lintuja. Piiloon raahautuvia, kuolemaa tekeviä elefantteja, häpeää, omaan tekemiseensä uppoutumista. Hippokampus.

Tuollaisten öisten palojen jälkeen ei uskalla katsoa raunioita, hampaita tai sormia, merkittävää on omaksua ne ja piiloutua niiden taakse, käyttää niitä maamerkkeinä; lajillamme oli kerran häntä. Kuten herätessä huutaen nimeä, toisen jonka vierestä. Hän näyttää nuoremmalta tarpeeksi nukkuneena. Se on merenkäymistä, veden oppii täyttämällä keuhkonsa, luhistumisen katsomalla pitkän kasvuston kumartumista. Ehkä kysymys on metsästä joka räjähtää kiven rikkoessa heijastuksen. Tai hampaat, delfiinien kaksiteräiset rivistöt, aalloilla kaikuva hykerrys, se narahdus, se naksahdus, se keskustelun avaus.