Valokaapeli

Lumisade on kuin tuhkaa¹, nykyään.

Tyttö², jota sanottaisiin ”lutkahtavaksi”, tanssii minihameessa ja juovuksissa, kun artisti lausuu biitin päälle ekoarkkitehtuurin ja kaupunkitilan mantroja.

Pidän korvistasi, koska ne ovat läpikuultavat, valossa

laukeaa epileptisiä kohtauksia. Puhut ja korvissani soi³, jotain akvaariokalojen ruokkimisesta.

Kauneus ei katoa, jos implantoi itsensä täyteen silikonia. Uudisrakennukset sortuvat kuin keuhko, jäljelle jäävään pussiin suuret kilpikonnat⁴ tukehduttavat itsensä; lopulta meidän synteettiset luurankomme johtavat valoa, ikuisuutta, tietovirtaa.

1 Hiuksia.

2 ”Isäni kielsi minua pienenä nukkumasta sukat jalassa, joten nykyään pelkkä ajatuskin ällöttää minua.”

3 Pieni katkos tietoliikenteessä jähmettää kuvan, vaikka ääni jatkuu. Lopulta kuva ottaa äänen kiinni ja kasaa itsensä toistumiensa päälle. Kasvot sortuvat, kasautuvat, repeävät ja ovat taas terävät.

4 Hetken ajan luulen roskaa kevään ensimmäiseksi perhoseksi.