Poika käveli ikkunan eteen ja taakse lasissaan kylmää vettä ja palanen appelsiinin kuorta.
Miten älytöntä väittää että lumisade kuuluu, minä olen tottunut siihen samalla tavalla kuin ruumiiseeni. Pakkanen vaikuttaa ikkunaan kuin uurteiset piirrokset kilpikonnan panssarissa.
Kuvakielen kautta opittuja muutoksia. Puutostiloja. Nainen huojui hiljalleen taakse ja eteen.
Olin hyvilläni pojan jutustellessa ja antaessa tekaistuja johtolankoja. Etsivää hän ei huijannut.
Ympärillä huone on vielä hetken meidän ennen kuin ne saapuvat.
Ripustetaan henkilökohtaista ja sympaattista pyykkiä, rakennetaan maja tyynyistä ja peitoista. Käytävän portaikossa muurahaiset nousivat systemaattisena virtana kuten ihottuman peittämät kädet. Poika naksutteli sormiaan. ”Älkää pelätkö, kuningatar...Älkää pelätkö, veri on ajat sitten valunut maahan. Ja siinä, mihin se vuoti, kasvavat jo viiniköynnökset terttuineen.”
Puhukaa kuin puhuisitte itsellenne. Millaisen kuvan haamun jättivät jälkeensä tapahtumat,
jotka taitetaan keskeltä ja asetetaan kainaloon.

Tässä ovat hänen kenkänsä, älkää koskeko niihin. Kun hän tulee takaisin, nämä tässä
ovat hänen kenkänsä.