(sinänsä ratkaisematon asettelu näyttää ehkä aavistuksen mielekkäämmältä täällä)


Niille jotka eivät osaa kieltä on helppo lausua kauniisti
Täytyy aloittaa hiljaisuudesta
Puhukaa kuin puhuisitte itsellenne
Korva on kekseliäs, se auttaa silmää
Ensimmäiset hahmot olivat saaria, koska eivät olleet erottautuneet magiasta
Vanhan naisen kädet
Nuoren ääni
Nähdään selän takana
Roviolle asetettujen puiden katve
Heijaava suitsukepallo kuin Newtonin kehto
Ilman impakti a
Musta huppu. Papin kasvot.
Millaisen liekin kukin puulaji synnyttää
Miten kukkii
Kuralammikko osoittaa veden kulkureitin
Silmille leposija mielen etsiessä rukousta
Kaavun alta näkyvät jalat herättävät sympatiaa tai inhon
Kiinanruusu päättää talven
Ohitsepuhuttu häikäisy
Ajatellen kuolleita. En ole nähnyt häntä aikoihin
Ei pidä paikkaansa mitä hän sanoi. Kädet eivät kiinnosta minua lainkaan.
Tämä valo on kaunis
Nyt he kaikki pysyttelevät vihdoin paikoillaan
Kuinka niitty voisi vertautua näiden penkkien riveihin
Jostain fossiloitunut esine, olen, ajatus
Kiven muotokuva piirrettiin arkku auki
Kiven kuoltua vetäytyneet kasvot
Katso kuinka värittömiä he ovat, missä ovat kaikki värit
Näen hänen silmistään väsymyksen minuun
Hän alkaa haalistua ja haihtua
Värittyy sekavaksi, vaikeaksi havaita
Tässä todellisuudessa savu ei peitä ristiä
Me pilaannumme kuin maito
Saarnani on ajan ääni, minä poseeraan kuin rapiseva koneisto
Täällä ei ole jalkojen rauhoittavaa tuoksua ennen kynnystä
En muista miltä sinä maistut, mutta muistan sinun sanoneen maistuvasi lohelta
Joskus muistan miltä sinä tuoksut
Ensin oli ihminen kiveä ja sitten kasvi
Verisuonet menevät rystysten molemmin puolin
Ette te kukaan lumonnut minua pauloihinne
Kaikki tämä kabbalistisesti leviävä sairaus
Jokin on vialla, hevoset ovat levottomia
Meillä ei ole enää tajua murhaan
Sininen ei ole sinistä itsessään
Keltainen / valkoinen / sininen
Valkea / musta / valkea
Valo tulee sisään vasemmalla olevien ikkunoiden läpi
Uskonko eleeseen vai rytmiin, en löydä kirjasta
Tuo korkealle nouseva laulu muistuttaa minua jostain
Vuosikymmeniä vanhoja kotimaisia elokuvia
Nämä kalkkunat eivät juokse pään katkettua vaan rojahtavat irvokkaasti
Kiven juonut suomet marmorin
Läpi on pieni ja tarkka reikä, lävitse on harso
Uskonto eleistä ja rytmistä, tämän löydän kirjasta
Me olemme toistemme väärentäjä
Kerran söin päivällistä Volgalla
imagine si ceci
Kauniina päivänä
Koirajumalan silmät ovat nimenomaan vetiset ja mustat
Kuten kuono, karva, kuonokin
cessait, kaunis Kleopatrani
Puhun kuin puhuisin itsestään

personnage conceptuel

I

Pelaaja polvistuu rantaveteen ja vangitsee katseensa kivien arkkitehtuuriin. Oranssia ohutta vettä kasautuu rantaan huuhtoutuneiden hirviöiden päälle. Ne ovat keveitä ja valovoimaisia. Kerrotaan tarinoita, pelaaja kertoo. On merkittävää, että tarinoita kerrotaan. Auringonvaloa voisi kuvailla varovaiseksi tai osittain haaleaksi. Tämä viileä kallio, tämä iso ja lämmin sydämen ääni. Rajamailla kelluu lintujen ulosteista syntyneitä saarekkeita. Tällaisen pedon vatsassa oleminen ei ole alku eikä loppu, hän sanoo. Muut näkevät ja muovaavat valaan meidän ympärillemme. Meidän tulisi pitää seuraa toisillemme. Meidän tulisi kävellä puutarhassa tai suolan huuhtomalla kalliolla ja tuntea ohuen hiekan kerrostuma jalkapohjissamme. Aurinko kuumentaa hätkähdyttävän valkeat hiukset, varjot ovat edelleen viileitä. Miten tällaisia keskusteluja käydään? Ehkä aallot eivät heijasta suun typerää irvistystä ja ruumiin konstellaatiota. Pientä hypähtelyä mättäältä toiselle. Rannalla mies poimii maasta sileitä kiviä ja lajittelee niitä taskuihinsa. Hänellä on jotain suussaan. Suuruus tai pienuus ei ole ongelma. Tarkkuus on.


II

Tämä alkaa siitä kun ainoa mahdollinen suunta on nurkka, eikä maali ole vielä kuivaa. Olen syönyt tertullisen rypäleitä & nyt minulla on kädessäni pieni puu / olen maalannut sirkusyleisön & nyt hiljaisuus on pahaenteinen. Kaikki tämän nurkkani ulkopuolella on musiikkia, ei enää huudahduksia. Aloitan ensin lyhyellä teemalla, sitten jatkossa. 1400-luvulla Lyonnen arkkitehdit menivät siihen osaan Prahaa ja rakensivat sen osan, jotta he voisivat saapua siihen osaan Prahaa, Lyonnen arkkitehdit. Typerä shakkiruutuinen huone. Sen ylle on jäänyt leijumaan herukkapensaiden tuoksu. Miten pensaiden alla maatessa niiden tuoksu jää iholle. Hämmennän maalia kuin kahvia, kasvatan sen pinta-alaa. Voisi sanoa että minut on lavastettu. Kuten sen tajuaminen, että kaksikosta toinenkin osaa jonglöörata taidokkaasti ja vailla tietoakaan virheistä. Hedelmän raakuuden maku ei ole kiinni maasta. Katson itseäni näyttelijänä, painan kuvan muistiin, leikkaan sen rantakalliota vasten, olen kivikasvoinen mutta muualla.

ehdotus Tekstin reunamille

Maailmasta eristäytyy maisemaksi auton kaksiulotteinen profiili.
Sen takana ja näillä sivuilla on syytä rajata kaikki, kuten
eskimoilta puuttuva sodan sana ja kuten staccatona nakuttava,
pölyt nurkista puhaltava nauru. Kuten aivojen taipumus
poimuttaa kaikki kysymykset eroon vastauksien
vaaleanpunertavasta aineesta ja jokin taito animoida niin
hienosti gynoidisia nukkeja/sekä digitaalisia ihmisiä, että
mitä se muuttaa, kun ei ole käsitteitä ja kun on vain
pretentioita ja kun on vain kovia muistipalikoita ja
kertautuvia samoja arvoja? Jotka eivät tietenkään sovi
aukkoihisi haluamallasi tavalla kuten mikään ei sovi
aukkoihisi haluamallasi tavalla.
Tähdenmuotoiset, karheannypyläiset
meritähdet.

(On varsin sopivaa, että)
nopeasti katsottuna kahden
kuusen väliin jäävä tumma
alue näyttää kuuselta ja
ympäröivät puut varjoilta.
Niillä on tulkin tehtävä
kääntää sattuvia lauseita,
kuin tehdä uusia kuri- ja
kontrolliyhteiskuntia kuten
eläinlajeja, jotka tanssivat eri
musiikkityylejä. Ja kolistaen
kaviolla julkeasti tahtia hän
työntää sormen korvaansa ja
ravistaa. Ja kuusien välissä
pelaavat pojat palloa kuten
esimerkiksi kuuta ja jos se
on sirppi, kimpoaa se
bumerangina takaisin ja
omaan maaliin, kahden
koivun välistä. Nopeasti
katsottuna koivujen väliin
jäävä valkeus näyttää
muotoseikan lisäksi seepralta.
Jos potkaisen kuussa kiveä
se lentää ikuisesti, mutta Seppo
Mäkelän näköinen raitapaita
muistuttaa, että vain näennäisesti
ja katoaa hirnuen kuin johonkin
saatanallisen tarkovskilaiseen koivikkoon.

Musta ja valkoinen aasi, polvistuva aasi, nukahtava.
Olen matkalla kohti ja sen tuntee nahoissaan.
Matkalla eri tavalla kuin muut ihmiset.
Kuuntelen ja muistan kaiken, olen matkalla
ja asun motelleissa. Katson äänettömästi
televisiosta luonto-ohjelmia ja koetan opetella
lukemaan laiskojen tiikereiden huulilta. Ajan
kulumisen eteen ei tarvitse tehdä mitään.
Kuluminen on tärkeää. Aika kuluu puhki ja
Mannlicherin piipusta lähtevä kolmas luoti menee
ohitse, sisään reiästä. Kuten hetken liian myöhään
vastaava ihminen. Epäilyksestä seuraavia
päättäväisiä tekoja. Kuten naksahdus,
kuten laukaus,
kuten silmäniskun avaus.
Lampaiden keskeen polvistuva aasi.
Etujalat ensin, sitten takajalat, lopuksi kyljelleen.
Tiikeri avaa kitansa ja iskee sokerihuurrettua silmäänsä.
Onassis mönkii takapellillä ja haukkoo valonvälkettä,
autossa miehet syleilevät uusia todellisuuksiaan.

Poika käveli ikkunan eteen ja taakse lasissaan kylmää vettä ja palanen appelsiinin kuorta.
Miten älytöntä väittää että lumisade kuuluu, minä olen tottunut siihen samalla tavalla kuin ruumiiseeni. Pakkanen vaikuttaa ikkunaan kuin uurteiset piirrokset kilpikonnan panssarissa.
Kuvakielen kautta opittuja muutoksia. Puutostiloja. Nainen huojui hiljalleen taakse ja eteen.
Olin hyvilläni pojan jutustellessa ja antaessa tekaistuja johtolankoja. Etsivää hän ei huijannut.
Ympärillä huone on vielä hetken meidän ennen kuin ne saapuvat.
Ripustetaan henkilökohtaista ja sympaattista pyykkiä, rakennetaan maja tyynyistä ja peitoista. Käytävän portaikossa muurahaiset nousivat systemaattisena virtana kuten ihottuman peittämät kädet. Poika naksutteli sormiaan. ”Älkää pelätkö, kuningatar...Älkää pelätkö, veri on ajat sitten valunut maahan. Ja siinä, mihin se vuoti, kasvavat jo viiniköynnökset terttuineen.”
Puhukaa kuin puhuisitte itsellenne. Millaisen kuvan haamun jättivät jälkeensä tapahtumat,
jotka taitetaan keskeltä ja asetetaan kainaloon.

Tässä ovat hänen kenkänsä, älkää koskeko niihin. Kun hän tulee takaisin, nämä tässä
ovat hänen kenkänsä.

Kun leuat loksahtavat kaikki on ohi. Tästä vasta aloitamme.
Näin sanon, nainen S-viallinen kuin puheen taustalla kohina.
Ei vaan T. Se on T-vika, nämä ovat risteyksiä. Nämä ovat
karkeita pintoja, joista Philip Marlowe raapii tulitikkuja ja
katsoo ulos kuumista ikkunoista.

”Señor, por favor, ulkona on ruumissaattue, voisitteko...?”
Ja todella saattueessa näkyy vasemmistoälymystön
liikepositiivisuus kontra markkinatalouden ja kehityksen
liike, vaikka oikeastoa väitetään stagnaattiseksi.
Arkussa vainajan leuka loksuu ja naiset vääntelevät käsiään.
Resnais, leipurin muunnos ja kaikki se, ajattelee röyheäposkinen
etsivämme. Ominaista minulle ja ajalleni on se, etten sanoisi
”ampuu kuulan kalloonsa” vaan ”laukaisee itseään päähän”.
Tämä kaikki on kuin jokin maalaus, jossa on banaaleja
yksityiskohtia ja vihjeitä siitä, mitä se esittää. Kaikki nuo
lapsetkin, jotka jauhavat melonia ja syljeksivät siemeniä kuin
pienet linnut, valtavat sydämet ja ontot luut. Ikuinen tapa syödä.
Nykyaikainen tapa syödä. Moderni tapa syödä,
koska siihen kiinnitetään huomiota.

Hetken Marlowe uneksuu uutisankkurista mykkäfilmissä,
Ssien hiljaisuudessa. Kaiken tämän ikävän keskellä tiedän,
etten tule selviämään hengissä, että minusta ei tule arpista
ja onttoa sankaria. Kuolen silmät auki ja typerä ilme kasvoillani.
Ei ole sattumaa että olen ammatiltani mikä olen.

Vähän myöhemmin, kun joka päiväinen
taas jatkuu, jotkut asukkaat puhuvat vielä omituisen katkonaisesti,
vaientuneen rytmin mukaan.

Miksi tulitte tänne valkoinen mies, miksi olette täällä?
Tulitteko tänne kuollaksenne, lääkejuurta löytääksenne?
Pilleripalleri lillerilalleri, kopsahtelevaa ikkunoihin ja katoille
kopsahtelevaa

Lumisade, valkoinen mies, ei ole kaikennielevää eikä täytä enää hahmon äärirajoja kuin jokin kehno trikkikuva. Valkoinen mies, te tulitte tänne kuolemaan ja taivas on muodostunut lentävistä pisteistä. Taivas on muodostunut kaikista taajuuksista, amigo, ja te tulitte tänne toteuttamaan täydellisen suunnitelmanne. Sisäinen monologi, polkunne ja taitoksenne aivojen harmaassa hyytelössä ja nyt saamme nähdä täytäntöön pantuna tuon grande planin. Seitsemän askelta tuolilta ovelle. Banaani banaani näytä sarves makiaa magiaa liian kireää putanaa huomenna. Kurkistus ikkunasta lumiseen maisemaan. Itse aino akti. Varovainen poistuminen kuin luodinreikä. Lavastettu tilanne jälkipolville. Sydänkohtauksen yllättämä tunnustus kuolinvuoteella. Memento mori, gringo, ars moriendi.

hauskan tästä kaikestahan tekee se, että huoneiden vitsi on siinä, että me olemme täällä jossain sisällä ja käyttäydymme sen mukaisesti ja sinänsä kiinnostavaa että minä olin huoneessa ensin ja nyt näyttäisi siltä että säätämäni toimintamahdollisuudet eivät tuntuisi olevan yhteneväisiä sinun reittivalintojesi kanssa. ja Et sinä voi noin vain rynnätä sisään kesken jonkin tilanteen ja olettaa muiden sopeutuvan sinun rytmiisi ikään kuin tämä olisi jokin flow-elämys vain pelkästään sinulle. Katsohan nyt, koputan tällä kynällä tätä pöytää ja tämän äänen kuullessasi huomaat väkisinkin että aikaa on kulunut. Sinä mielipuolinen paskiainen, kohti juokseva kuin luotisateessa pujotteleva mies. Näiden huoneiden vitsi on siinä että nämä ovat sisällä.

No hyvä, te olette viimeinen. Asianne ei ole järin kaunis, mutta jos niin kaunis mies sanoisi sen ulkoilmassa, paljon taivaanrantaa ja kenties tuulta takana, sillä voisi olla jotakin arvoa. Te olette, kuten minäkin, paljon velkaa ihmiskasvoille, ja jollette osaa asettaa oikeuksiinsa niiden luonnollista arvokkuutta, pitää teidän ainakin koettaa kätkeä niiden pinnallinen typeryys! Tiedetään, että tämän maailman ihmiset ovat pinnallisia ja typeriä, mutta sen huomaa vain silloin kun emme ole oma itsemme, emme ole löytäneet ominta kolkkaamme tästä maailmastamme. Ei, ei. Tuokaan ei käy, tuo on aivan väärin.

Nuorelta John Travoltalta näyttävä Charles Chaplin valkoiseen asuun pukeutuneena tekemässä balettipiruetteja Winston Churchillin seurassa ja Balilla kättelemässä vanhoilta valuneilta kiinalaismiehiltä näyttäviä apinoita, CC syöttämässä pähkinöitä apinoille ja tanssimassa mangorintaisten alkuasukastyttöjen kanssa ja taputtamassa näiden ruskeille nänneille hauskuuttamassa miehiä nostelemassa lapsia, kuin pähkinät, joiden keskittymistä kamera rikkoo, ja kaikki länsimaiset pukeutuivat valkoisiin torilla Münchenissä kaikki pukeutuivat mustaan ja hattuihin, naisetkin, paitsi Charlie vihreään ja Chaplinin hiukset ovat valkoiset. Yhdeksän kohtausta joista neljän viimeisen aikana näyttelijättärelle alkaa paljastua, mikä kulkuri hän on miehiään.

Puhuakseni poeettisista totuuksista, ”onko mitään surullisempaa kuin juna joka seisoo sateessa?” Esimerkiksi alkoholisti, joka kantaa liian suurta määrää täysinäisiä pulloja sylissään. Tämä ajatus vaatii kaksi kuvaa. Seuraavassa hetkessä hän haroo maasta märkiä sirpaleita. Tutiseva havainnointi lähtee kadulla valuvan kohteen eristämisestä. ”Todellisuus”, todellakin, ”hajoaa kuin tuuli”. Voihmhmblörghiten muistankaan pullon kauniina ja blerhjänä ja nyt kavala katu teki pullostani fiktiivisen esineen, muistin rikkonainen puhelin. Näpsäytetään marmorikuula keskelle sirpaleita ja katsotaan miten kilahdus muuttaa pelin sisäistä geometriaa ja voimasuhteita. Puhtaan matemaattisia totuuksia siitä ajasta, jonka sotilaat ovat turvassa vihollisen luodeilta. Kuriyhteiskunnassa on kaksi napaa. Valokuvat ovat tai eivät ole mielenkiintoisia. Neurootikko on normaali ihminen. Banaali on banaalia. ”Vatsani kurisee kuin Sartre”. Kiljunta kiirii läpi taivaan. Niin on tapahtunut & it is happening againe. Mutta sitä ei voi, tietenkään, verrata mihinkään.

myös tämä.

Kaikki vaatii sen, että on tietyssä paikassa tiettyyn aikaan. En voi suorassa lähetyksessä ajatella liikkuvia ja toisikseen muuntuvia kuvia ja samassa hetkessä siirtää näitä valkokankaalle tai teidän verkkokalvoillenne. Se on vuosien prosessi, kun valo matkaa minun silmästäni sinun silmääsi, teidän ruutuihinne, että se ilmenisi vain televisiossa. Ja siinä pisteessä televisiot ovat poistuneet joukolla, kun sinun läpinäkyvän kalvosi rekisteröi joitain minun kummallisista aivoituksistani. Kadonnut pilkku, vertaaminen ja yhdistäminen toimitetaan yleensä sanoilla kuten kuten. Toisien ihmisten kanssa tanssin, toisten en. Kaikki käyttäytminen vastaa jotain tiettyä spektriä ja sävyä, kunkin ihmisen ja kunkin hyvän ystävän kohdalla. Koetan muistaa median puhuessani, tarkastella jääkö siitä jälki. Kädet voi pistää taskuun, toiseen taskuun, rummutella rintaa tai reisiä, nyplätä laukun hihnaa. Pidellä juomaa, tupakoida, vaihtaa kanavaa ja laskea kaukosäädin sohvalle ihmisten väliin, puhdistaa silmälaseja, tarkkailla kasvojensa pakkoliikkeitä. Puhua mikrofoniin ja samalla mikrofonin ulkopuolelle. Koneen kautta kulkeva sielu viivästyy siinä määrin, että sinun on kerrankin elämässäsi mahdollista puhua kahdella äänellä. Berliinin taivaan alla trenssitakki ostaa hotdogin ja puhuu sinulle, aistii sinut, jakaa haikean tunteesi ja ennen kaikkea tietää, että sinä olet siinä.

En jaksanut vieläkään muokata templatea. Kiitokset kuitenkin avusta hanhensulalle.

Runon voi lukea jälleen täältä.

Kirjoitan tähän näitä vaatekappaleita eikä niillä ole mitään merkitystä. Mutta ne pysyttelevät mielessä ja lopulta mahdollisesti kaatavat koko rakennelman. Ehkä ne ovat kauniita leninkejä ja ehkä ne lataavat mielen täyteen odotusta. Ehkä ne muistuttavat tietyistä neljästä leningistä, ehkä neljä on merkittävä määrä, ehkä mieleen tulee jotain aivan muuta, kuten ranskalaistyylinen boutique 1800-luvun porvarilliselta kaudelta ja tuon putiikin sisällä nuo neljä eriväristä leninkiä. Ne ovat kaikki kauniisti leikattuja asusteita ja viehättävää kangasta. Epäilemättä niitä kantavilla rouvilla on tyylikkäät herrat, niin ikään kauniisti leikattuine pukuineen ja kosketukselle miellyttävine materiaaleineen. Ja yllätän itseni ajattelemasta kaarevia puukalusteita ja kenties kamaripalvelijoita. Sietämätöntä on miettiä kopisiko lattia kovapohjaisten kenkien alla samaan tyyliin kuin vanhojen historiallisten rakennusten lattiat. Restauraatio ja moneen kertaan käsitellyn puun tuoksu, hapertunut ikkunan lasi. Nimenomaan alkuperäinen tai vanha lasi, kuten reikäinen kellertävä ikkuna, jota katsellessa tuntee pakottavaa halua rikkoa se täydellisesti. Tuollaisen todella särjetyn tyhjän tilan lävitse leningit mahdollisesti näyttäisivät ajattomilta, toisin kuin kellertävän historiallisen kalvon. Ja kaikki tämä voi johtua seikoista kuten pula-ajan lasimarkkinat tai huomaamatta vaihtunut maa. Leijuuko ikivanhassa tilassa pölyä, onko pysähtyneisyydessä pölyä. Kysyn tätä tietenkin sieluiltanne ja olen kiinnostunut myös mahdollisista väreistä.

Tällä kertaa runo luettavissa taas LiveJournalin puolella, asettelussa on ehkä siellä enemmän järkeä.

Vielä minä joskus otan selville, miten saan blogspotin tekstialustan leveämmäksi.

Uhri

Katkaise otos tästä kohtaa. Rajaa mukaan aukinainen
ikkuna ja verhot, joita tuulettimen luoma tuuli hiljalleen
liikuttaa. Näyttelijä näppäilee varovasti pöydänjalasta
ovenkahvaan viritettyä narua, jonka olkinen värähtely
täyttää huoneen valonsäteet pölyllä. Jokaiseen esineeseen
ja sopivan kokoiseen ulokkeeseen on sidottu yksi tai
useampia naruja, mikä tekee huoneen yleisilmeestä
käsintehdyn laservaloansan.


Värit eivät saa olla puhki kuten esimerkiksi posteljoonin
housut ovat. On harkittava asioita kuten mattojen
jättäminen pois lattioilta, jotka ovat kenties tarpeeksi
kiiltäviä peilatakseen valoa. Tällaisessa asetelmassa
väärät elementit näkyvät räikeästi kuin lääkärin
suonikohjuiset sormet hieromassa hukkuneen ihmisen
sydäntä. Ensimmäinen väri, jonka lapset käyttävät
loppuun piirtäessään. Emme istu minkä tahansa
värisissä huoneissa.


Ääni. Onko olemassa keino varmistaa, mikä on
keinotekoista rapinaa ja mikä rapinaa?
Jonkinlaista lisättyä tausta-ambienssia. Kuin linnun
laulua. Se tavoittelee sitä. Läsnäolevien ihmisten poissaolon
ääni, kun he esimerkiksi nukkuvat sohvalla vieressäsi.
Se, mikä on armotonta voi usein olla vain selkeyttä.
Tekeekö sinun kykysi tuottaa ääntä sinusta jollain tavalla
arvokkaan. Onko ääni pyhää. Selittämätöntä
hyönteisten surinaa, selittämätöntä kelluvaa dialogia.


Lasten pitäisi pelata häntä ja suhtautua häneen tietyllä tavalla.
Mutta jos he eivät ymmärrä kauhua. Vaan he parveilevat hänen
ympärillään ja leikkivät autuaasti kuin hän olisi puuhun sidottu
valkonaama. Ja yritä huvikseksi liikuttaa itseäsi ilman ilmeitä.
Jossain on taatusti taivaanranta, johon kaikki pysyvät ilmeet
perustuvat. Ei minulla ole muita sanoja. Nämä tässä sinä olet
opettanut minulle. Täällä minun kanssani sinä voit nähdä
tämän planeetan käyryyden.

Badlands, eli kun kylpyamme tyhjenee, tai laukaus lähietäisyydeltä vatsaan

kyntämässä preeriaa lempityttösi kanssa. tomuiset cowboy-saappaat ovat aivan omanlaisensa mielentila. ja nyt kun ajattelee, eräs tärkeimmistä aikamuodoista tässä tarinassa ja miten niiden nahka mukautui jalkoihin. kaiken sen lävitse, nyt kun sitä ajattelee, pienet hiekanjyväset laskosten väleissä lävitse eteläisten osavaltioiden. ja vieläpä käyttää tuollaisia saappaita aivan syystä.

ja me saatoimme kirjata ylös potkimamme nenänmuotoiset minidyynit, jotka hajosivat lennähtäen toisin kuin saatoimme kirjata ylös ne suuret kotilomaiset, jähmettyneet hiekka-aallot joiden ominaisuus oli pysäyttää ja upottaa. hän keräsi asioita kuten ne olisivat kokemuksia ja minä kasasin pieniä kiviröykkiöitä merkityksellisille paikoille. savannin idiootit. me laskimme kaikki äärettömän paljon ja jatkuvasti. meillä on suodattamaton yhteys ja kyky.

haistaa kuin koira, tunnistaa jokainen tuttu ominaishaju jo kaukaa. joka tapauksessa olisimme kantaneet vanhuksemme vuorelle ajan ollessa otollinen, sellainen kurttuinen vanha rusakko jonka sormet ratisevat kättä puristaessa. ja nenädyynit ovat siellä vieläkin hajonneina ja tämä yksinäisyys on läpäisty, tähän yksinäisyyteen on tullut ihmisiä, keitä hyvänsä. he, voiko heidän läsnäollessaan ajatella asioita kuten vertikaalinen kiljaisu tai horisontaalinen huuto tai jotain typerän syleilevää kuten pilvien törmätessä syntyvä pehmeä ääni, hehe

ja valaan nahka on maailman miellyttävin tunne, kun hiekka on tuulettanut sen ja kun se on kuiva ja pehmeä. esihistoriallisiin uurteisiin kiilautuneita hiekanjyväsiä, suuren kallion nahka on tummaa kun sitä kastelee ja siihen voi piirtää. vaikka kaikki tuo tietysti katoaa veden haihtuessa. miten toiset jyväset tuuli on vasta tuonut ja toiset niistä ovat olleet vuosisatoja. en ihmettelisi jos se suihkuttaisi öljyä. ehkä sellainen hiekkainen lääry sopisi asiaan. ensin mustaa ja sitten harmaata ja sitten hiekkaa.

minun piti puhua vielä teistä ja hiekkateistä ja ajoittaisista liikennemerkeistä. keltaisen kolmion muotoisista taideteoslauseista, kuten kolmion voi siirtää keskeltä autiomaata keskelle huonetta. entä sitten plaaplaa entä sitten plaaplaa jne. tietenkään ei ole luontevaa sanoa, että jos odottaa tarpeeksi kauan, jatkuisi odotus tarpeeksi kauan. vaikka onkin typerää että tarpeeksi kauan on yleensä hyvin kaukana jostain sellaisesta, kuten loputon ääretön odotus ajan ulkopuolella. ja kauriinraadot ja karja.


se oli lava, jolla oli vain yksi seinä niin, että kun avasi oven ja astui sisään, astui suoraan valtamereen.

Tämä jokin on peitossa. Rouva pitää hattua
silmillään. Hän kuitenkin havahtuu näkökykyynsä,
kun joku herra hänelle asiasta huomauttaa.

Tämä jokin on peitossa, mutta sitä ei tiedetä.
Rouvalla kasvaa päässään vaikkapa kärpänen.
Sitä ei voi siis muistaa. Herra ei löydä keinoa
lätkäistä kärpäsestä henkeä.

Viisari
värähtää viisari
ei värähdä. Viisari
värähtää viisari
ei värähdä.

Mahdollisimman epätäsmällinen kieli
häkin heilahtamattomuus on ehto juomattomuudelle
koheltamattomuudelle ehto on jonkin uuden kielen
opetteleminen alusta alkaen
aikuisena kädestä pitäen
lapsenomaisena tottuen vähittäisten uusien
olentojen luutuminen niiden omituisten
elämäntarinoiden kuunteleminen

”Mitä jos hevonen katsoo kameraan? Katsooko se silloin silmiin?”
Hetkellisyyden muisti kuin kellonaika tarkasti vuosien päästä, tai takin muistaminen
talvisella säällä. Eikä hän ollut muistavinaan näitä asioita.

Kuten yliopiston muistaminen, sen tiivistäminen kansallisromanttiseen tuoksuun ja vuosikymmeniä myöhemmin lisättyjä vanerilevyjä. Puusuksia vaativia kaikuvia käytäviä. Näitä käytäviä raapivia kiviä. Piristävän kipakka, karvahatunmuotoinen pakkanen ja sata vuotta jähmettynyt ilma.

Ensilumi tekee kaikesta valkoista ja muodotonta tai vaihtoehtoisesti miellyttävän tasaista
ja kaarevaa. Valkoinen maa täynnä punaposkisia ihmisiä. Valkoinen on tyhjä väri. Ihmisten on helppo nostaa valkoisia laatikoita.

Punainen väri, punainen tiedetään kyllä. Punaisia huoneita asuttavat uhkapelurit, portot ja politiikasta kiinnostuneet ihmiset. Punaisten huoneiden kerrotaan kadottavan ajantajun. Olen varma, että savea ja verta sekoittamalla saadaan aikaan vaikuttavaa massaa.