lääkkeet voivat muuttaa minua. lääkkeet ovat muuttaneet minua.
olen käyttänyt lääkkeitä sanotaanko kymmenen vuotta.
olen aikuistunut ja kokenut kaikki ihmissuhteeni kymmenen vuoden
aikana. olen muodostanut maailmankatsomukseni kymmenen vuoden
olen saanut ylioppilastodistukseni olen aloittanut työni olen muodostanut
olen rakastunut armeija kymmenen vapautus olen ystävät läheiset
kummisedäksi lääkkeet yhteiskunnallinen kymmenen ilo suru
kipu innostuneisuus tunteet vuoden aikana lääkkeet, ovatko lääkkeet
kymmenen

kahden pisteen välillä : viiva jana virke lause matka
kahden pisteen välillä : väliliha

naiset haluavat seksikumppaneiksi miehekkäämpiä,
symmetrisempiä ja dominoivampia miehiä
miehet haluavat seksikumppaneiksi kitkattomia,
nopeuteen mukautuvia onkaloita


hajua voi säädellä ääntelyä oksennusrefleksiherkkyyttä
väriä voi pelkotilaa kyyneleiden
karvan paksuutta meikin tuhrimista hymyä naurua pelkoa pelkoa
ja määrää, lihaisuutta anaalihalukkuutta huulten puremista voihkintaa
pursuamista rintojen väliin tuplapenetraatiohalukkuutta halukkuutta
anaalin ja suun välillä
voi säädellä

sormeni on kipeä, se on ihanaa. monta eri paikkoihin vievää nielua.
tyhjien nallipyssyjen pauketta kasvoille, kuin kulleja.
avaa suusi. sinulla on tytön kädet. sinulla on punertava nielu.
minulla on sormi kipeä. tuletko tähän mukaan? pimeys on ihokarvat.
tällä on pitkä muisti kuin jollain pahansuovalla iholla. avaa suusi niin minä
oksennan sinun suuhusi. sukupuoli? kääntöpuoli. peräaukon haalea kihlasormus.
me olemme hermafrodiitteja meikattuja ihmisiä. kakominen liukasta kuolaa.
se poistaa kitkaa. se on keino kuroa kiinni etäisyyttä. elokuvissa japanilaiset

näyttävät pienemmiltä.

Peli olettaa säännöt, jotka ovat jossain katsannossa oikeudenmukaiset.

Minä olen nyt Adam ja alan nimetä näitä asioita.
Tuhlaaminen on aineen tekemistä heterogeeniseksi. Ystävyys, toveruus ja veljeys, kuva kasvoista on hieman rutussa, joten kasvotkin jne. Kuin valoa taittava torni jonkin veden pinnalla. Pään kaltevan kalteva. Tuon peitän hunnulla, tai siis huivilla, tai siis innostun niin että teen yhdyssana- ja pilkutusvirheitä.

Hänellä on silmät kuin kiikarit. Hän pitää valoja päällä kaiken yötä ja päivää, ja kun hän katsoi ikkunasta yhdistin sen hänen viimeisiin hetkiinsä. Vaikka hän katsoi jo kerran aiemmin. Adam on sokea, joten emme tiedä kenelle meistä hän puhuu. Hän imee myös kylmäveristen verta. Meille voi puhua kuin koirille. Äänen painoilla.

Jos jonkin nimen toistaa liian monesti, se lakkaa tarkoittamasta mitään. Jos jotain koskettaa liian monesti, se lakkaa olemasta mitään. Näen maailman nyt lapsen lailla ja jos syön omenan nälkä siirtyy; tai jos näen miten neliö katoaa ennen kuin neliö ilmestyy, se on maailmankatsomus. Naarashämärän vaisto. Tekisin vedoksia. Tekisin monta vedosta. Hymy lähtee silmäkulmista ja jatkuu kasvojen viertä kaulaan.

Tuohan on tosi hyvä allegoria. Mitä 'koira' on jos sen tavaa sivuttain? Mitä kauheuksia sen neljännessä ulottuvuudessa piilee? Tuohan on tosi hyvä allergia. Adam on sivuttain tesserakti. Kaikki on scifin jälkeen erilaista, jopa realistinen proosa ja huonot mielipidekirjoitukset. Jos haluaa koukkukäden, pitää ensin suorittaa kastraatio. Kaikki on seksin jälkeen erilaista. Ivaa toisilta planeetoilta. Ahdistuneen neurootikon päästä hyväkin taide kaivaa esiin vain hirviöitä, aivan kuten kama.

Tämä on ihanteellinen purenta päivälle. Koska miehesi palaa? Olethan varmasti hetero et cetera? Olet niin salamyhkäinen kun nain sinua takaapäin. En pysty edes itkemään, ellei joku ole näkemässä. Tiesitkö, että tulevaisuudessa aivoja voidaan kenties hoitaa valolla? Koska miehesi palaa? Äänet lisääntyvät. Hulluna tulee lunta. Työpäivän jälkeen häntä odottaa kuivattu kala laskosteltuna valkoiselle kauluspaidalle. Mytologia on terminologia.

kristus katsoo asioita käsiensä läpi, viivojen yliväritettyjä asioita, lumoutumista ja kauhua; toisenlaista optiikkaa. kun olimme tunteneet toisemme joten kuten ja kun olimme vuosien varrella silloin tällöin tutustuneet toisiimme hieman ja kun olimme osuneet samaan tilaan ja selkeästi jakaneet jotain yhteistä ja kun olimme puhuneet toisillemme hieman enemmän ja olimme keskittyneet ja kun olimme päässeet kahville tai kävelylle ja ensisuudelmaa edeltävän typerän hetken ylitse ja kun olimme katsoneet tiiviisti toisiamme silmiin rakastellessamme ja olit sanonut sen olevan hieman pelottavaa ja minä ajattelin tämän olevan tuplapenetraatiota; ei ole lumoutumista ja kauhua, on vuosi x ja blaa blaa, on katse taakse, on aina on, jotain jota voi sanoa tarkoittaneensa, asento jossa ei saa henkeä on toisenlainen pimeä on ihmiset korkealta pieniä, kaukaa pieniä ja läheltä katsottuna

kaikki ristiriita, kaikki epätoivo, kaikki sormet ristiin, kädet pään päälle, lepäävä silmä, vaeltava silmä. hän työntää kätensä ulos ikkunasta, se piirtää viivan kuin ohikulkeva juna. kaikki johtuu siitä että käteni vapisevat. sormet ristiin, sormet huulille, osaksi laajempaa kirousta, sitä suuremmalla suulla. hän puhuu tätä kieltä, vierasta kieltä, hänen suunsa on kuin sipuli; kun hän puhuu omaa kieltään, hän kuin viileät kasvit ja levät, hän rentoutuu hän nauttii aiheuttamastaan tuskasta; virnistys on kuin kaamean pitkän vetoketjun avaus, ainoastaan intensiivisiä koettelemuksia ja kauhistuttavaa odotusta. ne ruuvataan paikoilleen kuin nuken pää

on vuosi x ja blaa blaa, pyörimme toistemme ympäri ja kosketamme vuorotellen kämmenillämme seiniä. hän kaataa kasvoilleen vettä ja ripset, piirteet ovat kuin laastia. hän mussuttaa hedelmänpalasta ja katsoo ilkikurisesti sivusilmällä. ikkunoista sisään lentänyt hiekka on muodostanut pöydille pieniä dyynejä. jokin on kuollut, vuodenaika vaihtuu, puihin on raahattu ruhoja. mitä kaikkea voi pistää suuhunsa. haluan pukea sinut johonkin tiukkaan, jotta lantiosi olisi olemassa. aivan kuin se olisi näkymätön. kuin sade paljastaisi sen. me olemme vahvasti meikattuja kehitysvammaisia ihmisiä. meillä on pitkä muisti kuin jollain pahansuovalla iholla; tämä modernismi on kivettynyt, minulla on tytön kädet, tuo savuke on indeksi. tuo huulipuna taivuttaa sanoja kuin painovoima. tukehdutan itseäni lakanaan, täytyn muistoista

Luonnos pidemmästä, josta tulee vielä pidempi, jahka valo on idempi.

Mikäs tässä tallatessa isäni kuolleen ruumiin yli,
virkkoi Oidipus äidinkieltä maistellessaan

isä totisesti tukehtui, mikäs tässä kielipelejä
pelatessa ja pisteitä laskiessa

kuin aurinko, nousi Wittgenstein varhaistuotannollaan
laskeakseen myöhäiseen kauteensa

Niilin lailla, kuin Egyptin valtakunnan kiharoiden
kultaiset saparot ja siankärsämöt

tässä asetelmassa, tämä kukka suoraan edestä,
tämä varsi suoraan sivusta, tämä lehti

tavallaan ylhäältä valoa vasten, kaiken suloisuutta
rytmittämään auringon pilkut, silmällä luistelevat

hyhmäiset muotit, ovatko piparkakut maailmassa
vaiko maailma taikinaa, pomeranssi inkivääri

neilikka ja

mikäs tässä tuulta haistellessa
virkkoi Gizan sfinksi, kuinka

rakastankaan tuulta ja hyvää
kryptistä huulta.

Toisinaan virtsaan kamerani linssille, jotta voisin ottaa kuvia enkeleistä. Toisinaan syljen laseilleni,
jotta koko maailma täyttyisi enkeleistä. Syvän sininen on suojeleva arkkienkeli Mikael. Vaaleanpunainen on suojeleva ehdoton rakkaus. Toisinaan koko maailma on tekstuuriltaan kuin kives. Violetti on henkisyyden avokado. Kurkussa oleva valkoinen on vahvaa ilmaisua. Kaikki silmämunat joiden perässä on jäljet tai polku ovat liikkeellä. Pastellisävyt ovat rumia värejä.

Tämä on portaali /

Enkelit suojelevat taloa ja puutarhaa. Nämä keijut riemastuvat lahjasta. Suklaamunasta saatu korvakoru ilmaisee tolkutonta rakkautta ja hyväntahtoisuutta. Tämä on enkeli, joka katselee puutarhurin perään. Tämä on auringosta tullut aurinkoenkeli, vuoteenkastelijoiden suojelupyhimys. Tämä kissa taistelee unissaan pahoja henkiä vastaan. Sen viiksikarvoissa olevat kuolapallot ovat enkeli Urielin hyväntahtoisuus. Tämä oikean korvan lähettyvillä leijuva haalea pallo on enkeli, joka suojelee miestä hänen instrumenttinsa lähettämiltä värähtelyiltä. Hänen bluesiltaan. Hänen läpsyvältä takapotkultaan. Hänen kouristelevalta elimeltään, hänen valtavan meisselinsä epileptiseltä piiskaliikkeeltä, hänen optisen punaisilta silmiltään, hänen laserkatseeltaan, hänen huuliltaan kuin perhoset. // Hänen ihonsa sininen pigmentti. Hänen valtava halunsa värien löytämiseksi. Hänen veljensä enkeli Remiel, muuassaan saatanan suuret sadettajat, kaiken matalaksi panijat.

Tämä on portaali, tässä on useita hahmoja /

Tämä on Metatron. Tämä on Gabriel. Tämä on rakkausyhdistymä. Tämä enkeli auttaa ihmisiä ohittamaan. Tässä välitetään paljon energiaa maahan. Tässä on paljon elementaaleja, paljon sokeria. Tämä on Pyhä Skeletor, joka ratsastaen tulee ja syö kaikki sokeripalat. Tämä sanctum sanctorum. Tämä iso valkoinen silmämuna on enkeli, joka kantaa valokuvauksen opasta. Tuo on unikorni. Tuo on porsas. Tuo on Megatron, patologinen harmaa muuttuja. Tuo tuolla katonrajassa on kuu, siirtolohkare joka välittää meille rakkautta, parantumista, ykseyttä. Tuota leijuvaa silmämunaa katsomalla voit nostaa hameiden vesirajaa. Nämä enkelit ovat matkalla Stonehengen enkeliportaaliin. Näiden enkeleiden siipien pöly aiheuttaa sydänvikoja. Tämä on Seraphiel, jonka siipiä sormenjäljet tahraavat. Hän mussuttaa hedelmänpaloja kuin pikkutyttö, katsoo kainosti sivusilmällä. Tämä rietas ebony. Tämä kiusoitteleva pikku lutka. Nämä ovat puihin raahattuja ruhoja, tämä on epileptinen kohtaus, tämä ikkunoista sisään lentänyt hiekka on Zephonin vuori jauhautuenena pölyksi.

/ / Tämä on Minna. Lääkkeet muuttavat Minnaa. Kronologia on Minnan mielestä este. Voi olla hirvittävän ahdistunut. Voi kokea uskomatonta kauneutta. Voi oksentaa syksyn lehtiä ja kevään suurta vulvaa. Tämä on enkeli Erelim. Saatuani potkut edellisestä työpaikastani aloin ajaa traktoria ympäri maata. Noilla matkoillani löysin enkeli Erelimin. Noilla matkoillani Erelim ilmestyi minulle. Ryhävalaan suuruudessaan hän läpsytteli eviään aamuauringon iltaruskossa, pienten miesten kuuratessa evien alta. Nämä ovat mielihyvän matalataajuisia urahduksia. Hyväillen nämä äänet suistavat radaltaan koko pitäjän naisten kuukautiskierron. Nämä matalat bassotaajuudet kuin kasvihuoneenkostea paska, nämä akselinsa ympäri pyörivät uudet ilmansuunnat, nämä pyhät septimit. Nämä pyhät intiimit. Nämä pyhät primpriitprmtirpmit. Nämä pyhät septumit. Nämä pyhät kvartit, vintit, rektumit, oktaavit ja lerssit.

/ /Tämä on Marcello, Toccata & Fuugan aikaan kirkossa. Tämä on Marcello syömässä kovaksikeitettyä munaa ja haukkaamassa banaania. Tämä on enkeli Daniel, autogenesiksen isägenre, juureton hybridi ja multainen pakolainen, nauriin ja retiisin täydellistymä, juroottinen transnaatti. Tämä hidastuva aika on enkelin kosketusta. Tämä hidastuva piste kuin pallo kuin pääsi kuin pallopääsi viivana kuin äänesi kuin jakilla matala kuin ajan nopeutettu kokemus kuin jonkin kokemus kuin valon nopeus kuin jonkin saavutus kuin peräpuikotus. Tämän takana on Unicron, kelmi musta jumala ja planeettojen syömäri. Tämä iso heppu, tämä käsittämättömien kvanttikoneiden sikermä. Nanoaids. Kaiken saatanan äiti. Paholainen. emoni.

läpinäkyvä, vettynyt lehti, suonet kuin mielessäni olevat kukat ja hurskas ilmeeni joka syntyy kuristavista unista; digitaalikello auringossa näyttää kaikki ajat, pikkuautoilla ajellaan pitkin erilaisia pintoja ja tehdään suulla ääniä, ne paljastavat jotain tapahtuneeksi kuin parransänki, tai jäljet lumessa, kuin väistäisi katsellaan

tai jäljet mudassa, jotka täyttyvät vedestä, niiden pinta nousee, uusi pinta sietämättömälle todellisuudelle, sen voi muuntaa animaatioksi; sympaattisempaa ja helpommin hahmotettavaa; painajaismaisempaa ja liikaa, kuin pakotettu näköharha, silmään annettu pistos, liike ohjautuu aina mieheen, joka liikkuu alas naisen kaulaa kuin termit termiitit termiitistö

kun he tanssivat kaikki katsovat pois tai käsiinsä, märällä heidän jalkapohjansa jättävät mutaisia jälkiä kuin nahkoja, olen tuntenut hänet intiimisti niin lyhyen hetken, etten osaa vielä kaikkia ilmeitä, etsin niitä muista yhteyksistä, silmä välttää, kuten käärmeiden parittelu: pitkällistä ja kuivakkaa, syventynyttä, kuin jokin abstrakti maalaus

näyttäkää omenilta, haluan että näytätte omenilta, suudellessa kieli tuntuu mädältä mansikalta, pöydillä asetelmallisesti tavaroita jotta ne voisi naidessa sysätä lattialle, melonin siemenkota kuin pullean hyönteisen avattu munasarja, vagina valuva rähmivä silmä, mukaivaileva, kuin lapsi joka töhrii seinät vahaliiduilla

meri täyttää kaikki pinnat ja koskettaa sumuna, udun lävitse valo paljastaa ruumiin ja suolavesi säilöö, tuuli levittää kaikkialle afrikkalaisen pölyn ja niin syntyi ihmiskunta; oman lajin puolisoiden vähentyessä on pakko turvautua epätoivoisiin - tai luoviin - tekoihin; hiekkamyrsky iskee aalloittain heidän makaaviin kehoihinsa

naisesta muotoutuu sfinksi, miehestä pyramidi, elimet ovat suuria jotta tiedettäisiin mistä on kysymys, joutsenet ovat ikään kuin monistettuja; nainen on pääte, herukka; jos hahmottelen tästä kaavion, jos veri putoaa noroina hänen kasvoilleen ja pitkille hiuksilleen joita hän haroo, muodostuu kuvio, seepralauman raitojen harha

Pääblogissa on joitain minimalismeja, joita en tänne asettelullisista syistä saa (en jaksa muokata koodia). Usea niistä on Kristian Blombergin algoritmien innoittamia. Muutama ei.

Tribuutit.
Binokulaarit.

sivun syttyessä palamaan liekin heijastamat varjot tekevät sanoista aistimuksen, käsien tehdessä liikkeitä ilmassa kuin liitutaulua pyyhkivä ele; makaa jonkin varjossa ja tästä on vaikea keskustella suomeksi, kielestämme puuttuu sopiva aikamuoto, hän ottaa kaksi piirrosta kasvoista ja asettaa ne päällekkäin; tämän lähemmäs suudelmaa on vaikea päästä, keväisin todistuksia elämästä on niin paljon helpompi löytää,

ja siltikin, jokin tiellä hänen kasvoillaan, jotain romua, kuin auto-onnettomuus, jotain on muuttanut asumaan silmiini, tämä maitolautasen kuollut tuoksu, lääkärit jotka; kissat jotka tarkkailevat sinua, pitäisi olla jokin kone joka suoristaisi seiniä, valoisa viiva, hän nuolee veistään kuin koira välkkyvää terskaansa (kissa on symbolinen leijona), pystyssä vaginan viiva tai sormen ”shh”, poikittain piikkilankaa, olen vetäytymässä tästä,

voiko noin ruskeilla silmillä nähdä normaalisti, ilman kataluutta, ihmisillä on vaatteita jotta alastomuudella olisi ääriviivat, pidänkö näkemästäni, suurentuvatko pupillini, puhallatko henkeä keuhkoihini, vanha hollywoodsuudelma, kuin kaksi kalaa muodostamassa jonkin ontelon; kerrothan hetken jona alan lusikoida jälkiruokaa kuin jokin eläin, kuuntelen lihasmuistiani, huulet siirtävät suuta, nuoli alaspäin

painoin sitä itseäni vasten kuin kissaa, elintavoiltaan hän oli kuin jokin hyönteinen; matkimalla tehty halveeraaminen vaatii jonkin etäisyyden; mikä muuttaa matkimisen herjaksi, kun ei syö tarpeeksi värikkäästi; että tästä puuttuu nyt punaista; paritteluhaluisia naisia alkoi ilmestyä kaikkialta, varjot alkoivat paritella, eikä hän kätke leikkiään, kuin perhosen häilyvä olento joka koettaa polttaa itsensä lampun sydämessä, heiltä puuttuu sähköä

kirjaimia kuin lauseita kuin tulehtunutta ihoa eikä yksittäistä haavaa, kasvojen yläosa, kasvojen alaosa, saadakseen niistä selvyyden voi mitata matkan jonka kiihkeä huokaukseni vaeltaa nuo poimut; ei tarvitse nähdä, ainoastaan valaista, olen vetäytymässä tästä, vanha tanakka autio majakka, kun hän oksensi kontillaan verta lattialle: se tuntui liian henkilökohtaiselta, tunsin oloni tunkeilevaksi; kuivunut leipä musertuu kuin

hyönteinen

uudissananssi

”Kaspar Hauser ei osannut suhtautua peilikuvaansa”, sanon puhdistaessani lasejani. Olen pilannut silmäni. Ne ovat meri-ilman kuluttamat, sen höyrystämät. ”Samalla tavalla kaikki valehtelevat minulle. Olen ollut täällä liian kauan.” Suututin jälleen vatsani ajattelemalla näitä. Kuin kuvitelma tytöstä joka pian onkin todellinen ja saapuu rekalla kuin planeetan painovoima. ”Suomalaisten miesten penis”, hän mittailee minua, ”on kuin lepakolla, kuin jokin putkilomainen kukinto. Sokean eläimen tunnusteleva ja hapuileva elin.” Minulla on kaksoisolento, jonka pistän pettämään itseäni ja naisiani naisteni ja joskus itseni kanssa. Siten voin iloita meistä molemmista kun nukumme, teeskennellä että olemme vieraita ja katsoa hellästi. Vaateet tällaisesta vaikeustason kasvamisesta loppua kohden ovat typeriä. Avaan hänen reitensä kuin keskiaukeaman; kuoro hiljenee; ”Et voi saada sekä nautintoa että merkitystä”. Jokin selkä rusahtaa.

Ei-yöunen partaalla koettaa kuitenkin kuunnella; joten löytyy suojauksen murtumisen piste ja kauneus löytää alastomana, nostalgian pakottamana kuin kelmeä räsynukke; lihaa lähellä, uni rouhaisee veripehmeästi joka antaa periksi kuin pesusienen huokoinen alasimen kirkaisuna. Henki salpautuu, vesi kelluttaa, hetken rehellisesti onnellinen pää antaa myöten, lasket allesi, kuolaat poskellesi, köysi katkaisee kaulasi, neste syleilee keuhkosi, kalusi sylkäisee tulosi; remora menee melkein kokonaan rauskun peräaukkoon. Erakkorapu asettelee edellisen kotinsa päällä olleen merivuokon uuden kuorensa päälle.

onneni 0 nolla

eclplipse

Auton valot heijastuvat ikkunan lävitse ja kiitävät kasvojen poikki kuin vinssillä vedetyt aaveet. Et luultavasti tunnista tätä ruumiinkieltä. Tästä ruumiinkielestä puuttuu aukkoja. Silmärun , pyör ät re ät, näkymättömyys

maailman viimeinen ihminen galleriassa nuotionvalossa yksin kaikkien Turnereiden kanssa ymmärtämässä todella miksi lapset rakastavat hiekkaa todella yksin. Meidän on lakattava syöttämästä kotieläimille antibiootteja. Meidän on lakattava jatkuvasti

unohtamasta, että minäkertoja on nainen. Sen sisään täytyy hakeutua. Huoneissa joissa aiemmin ei ollut ketään. Ruoan sörkkiminen lautasella ei ole hyvä, ruoan muotoileminen lautasella on pahempi, mitä siinä tapahtuukaan, mitä on täynnä.

Se taittuu ja kääntää lantiotaan kohti kameraa jotta seksi näkyisi. Takaapäin polvillaan oleva nainen on susimiehen pyhä. Karvaton patsasnainen on kuvanveistäjän pyhä. Humaltuessaan hän katkaisee napakalla liikkeellä sormensa

ja työntää sen omaan peräreikäänsä. Se näyttää suurennetulta kieleltä. Jos päivän hulluuden kirkkauden autiomaassa pudottaa panosvyön, se on askel askeleelta pienempi. Vasen käsi tuntuu todella kylmältä. Sadevedestä

täyttyvistä astioista. Ettäkö kronologia jotenkin etääntyisi kohti tulevaisuutta, naurettava ajatus. Iskulause oli tarkkaa tilannetajua osoittava nerokas détournement. Valloitettuani Akaban olin krapulassa. Roll credits. Vanhuus ja hiekan pysäyttämä

klo käynnistetään sähkös okeilla. Missä mielessä räjähdys on tapahtuma? Missä mielessä reikä on suhde? Onko ironia sitä mitä on kehittyneemmillä? Tässä huoneessa on rumat tapetit. Oli paljon kauniimpaa kun ajattelin tämän särkyvän.

Jos innostuu meille suoduista prospekteista ja koettaa naida itseään takaapäin madonreiän kautta, napsahtaa miekka tässäkin tapauksessa proverbiaaliseen kiveen; anus etääntyy jokaisen työnnön myötä. Kenties juuri tästä on kysymys derridalaisessa lykkäämisessä.

( apinoita juomassa kahvia
tuon teille lahjoja, kivettyneitä kaloja vuorten huipulta!
astuin siellä alueille jotka eivät olleet tasapainossa; näkymiä kohden
kaatuminen edistystä, tapasin kadulla vaikeanimisen herran, jos kerron
nimen kerron sen väärin tai kuulette sen väärin, seuraa rikkonainen
puhelin ja sekasotku. tämä tyyppi, hänen elimensä oli pieni, olin
unohtanut, lapsuuden leikkipuistot ja kivet siellä, kiipeilytelineet,
nyt kuin harppoisi entisiä vuoria; mätänemisvaihe
)
sitten, kun otan sen kämmenieni väliin ja painan poskeasi vasten on kuin
vasta todella suutelisin sitä; se oli vähän repalainen ja yllättävän
painava; jokin käyttämätön ulottuvuus sivulle ja syvyyteen: kasvot.
rasva pannulla kuulostaa äänilevyn nyppivältä neulalta, hyttynen
onkin auton alistunut kimeä jostain, hajoamme kappaleiksi ja silti
koetamme naida ja vieterieläin nykii päätään seinään, se on koskettavaa,
tämä saattaa olla jo aivan toinen yö, tämä saattaa olla pahansuopakin
ajatus, sinun on ymmärrettävä, on mahdollista että haluan, ilkeän kirkas
heijastus, on mahdollista että haluan (voidaanko jo rapsutella näitä haavaumia)
vahingoittaa sinua, tämä saattaa olla pahempi juttu kuin sinun
raskausarpesi ja merkit ajan kulumisesta ja heijastumisesta sinun
kasvoillesi luulen että saatan astua alueille jotka eivät ole tasapainossa

Hermojariipiviä asetteluongelmia.

Saan kaiken ruoan ja seksin minkä haluan; kierrätyksen
myötä arvo vähenee ja osa päätyy aina lopulta kaatopaikalle.
Ihmispyramidiksi vaikeissa tilanteissa, muinaisen melodian hyräilyksi.
Tuudittamiseksi, ajantapoksi ja kuvaukseksi; tyttö tanssii hieman
kauemmin kuin muut ja nauttii siitä. Suhteellinen viattomuus on selvä.
Hän jää yksin lattialle tuskallisen tietoisena käsistään.
Nojaisi minuun, tutkisi ihoani häiritsevän tarkasti, astuu maamiinaan;
hän liikkuu, hän on tuore, naaras: pieni ; koiras: suuri,
vaikea pieni ryhmä ihmisiä, avoimenä työnnölle hän on/
mekon helma/ laahus kalalla on, merenneidon pyrstö,
helppo kävellä ? kivistääkö Audrey Hepburn eleganttia.
toimii kadulla kuin tuulenvire, törmäilee kadulla ja
hänelle annetaan pistoksia, suhtautuu kuin tuulenvire.

-Päällystämme koko teoksen entisten tyttöystäviesi kuvilla.
-Miten kammottava idea.
-Vuoraamme sen kauttaaltaan. Mustavalkoisia taidekuvia, räikeänvärisiä ja tyyliteltyjä hajaotoksia.
-Miten iljettävä ajatus. Inhoan itseäni.
-Pelaamme häpeäkortin. Joku heistä voisi punastua.
-Se vain pahenee. Luulisi että aika haalentaisi sen.
-Joku raivostua. Se olisi hauskaa. Pelaamme itseinhokortin.
-Mutta se vain pahenee.
-Luulet aina löytäväsi jonkin aivan uuden syvyyden.
-Inhoan ja halveksun heitä. Joskus rakastin heitä.
-Senkin hirviö. Pakotamme sisäliepeeseen kasvokollaasin.
-Haluan purkautua jonkun sisälle. Hyvä jumala.
-Jos heidän olisi mahdollista lakata uudestaan puhumasta sinulle, helpottaisiko se?
-Se puhdistaa hetkellisesti. Haluan puhdistua hetkellisesti. Haluan tyhjentyä porrastetusti.
-Montako ateriaa olet syönyt tänään? Oletko syönyt taas yli 650 kilokaloria?
-Joskus rakastin heitä. Nyt näen tahroja ja vajavaisuuksia. Haluan purra heitä. Heidän tahransa on sellainen, että haluan purra heitä.
-Onko taas hyllyvän pyllyn päivä?
-Purra heitä rumaan nenään.
-Sinuna en katsoisi peiliin tänään. Olet kuin ajeltu kanankoipi.
-Aasi voi purra. Punkki voi purra.
-Onko sinulla nälkä ja/tai oletko koskaan harkinnut yhdyntää kustannustoimittajasi kanssa?
-Päällystämme koko teoksen kuristettujen tyttöystävieni kuvilla.
-Miten häkellyttävä idea. Anteeksi mutta se on minun kynäni. Ideasi herättää minussa pahoja aavistuksia.
-Vuoraamme sen kauttaaltaan. Mustavalkoisia siemennestetahroja, räikeänvärisiä ja tyyliteltyjä ruumiinavauksia.
-Ideasi saa luuni enteilemään sadetta. Miten iljettävä ajatus. Inhoan itseäni. Miksi olen tässä työssä?
-Pelaamme alitajuntakortin. Jonkun vatsan voisi avata kultaisella leikkauksella kuin orkidean.
-Olen jo kuukausien ajan tuntenut omituisen paineen ohimossani. Lisäksi päänahkani kutisee.
-Mahlaa valuvan orkidean. Pitäisin siitä. Se avaisi jonkin aivan uuden syvyyden.
-Se vain pahenee. Koipesi on todellakin hyvin sileän näköinen. Haluaisin painaa hampaat ohimoani vasten ja hieroa koipeasi.
-Pelaamme groteskin kortin.
-Saanko näykkäistä? Sopivasti kiusoiteltuna, katson aiheelliseksi varoittaa, saatan näykkäistä.
-Olet hirviö. Oletko miettinyt värimaailmaa?
-Haluan purkautua jollekin pinnalle. Haluan levittää jotain dekolteealueelle kevyesti hieroen. Haluan tuntea kämmenelläni myötäileviä karvoja.
-Kylmää, mutta ehkä keveää? Suorapuheista, mutta pinnan alla muhivaa?
-Miten pitkä sänkesi on? Tuon davidiaanisen koipesi sänki? Tuntuuko sen silittäminen vastakarvaan juuri niin ihanalta kuin otaksun?
-Harkitsemisen arvoisia olisivat ainakin värit E 120, E 150c, E 153, E 160a, E 131 ja E 104.
-Salmiakki ei sovi yhteen kanan ja partavaahdon kanssa.
-Pakotamme sisäliepeeseen ASCII-grafiikalla tehtyjä kuvia iskelmäartisteista.
-Oletko rehellisesti sanottuna ajatellut tälle jonkin yleisön?
-Pakotamme toimitussihteerin taukohuoneessa.
-Oletko harkinnut jotain hieman tavallisempaa?
-Pakotamme kaikki maan naiset antamaan Timolle pimpsukkaa.
-Oletko harkinnut suorapuheisuutesi rajoittamista?
-Pakotamme siunaukseen, ylistykseen, pelastukseen, valaistukseen, ohjeistukseen, alistukseen, uskoomme ja Ferrarin konepellillä.
-Naiset pelkäävät. Ihmiset pelkäävät.
-Pakotamme valitukseen ja voihkeeseen.
-Ensin olisi hyvä puhua jotain yleistä. Murtaa jäätä.
-Pakotamme itsemme opiskelemaan kieliä jotta voimme kääntää joutavia kirjoja kulttuuritekoina.
-Kehua mekkoa, mutta ei liian näkyvästi tai hyökkäävästi.
-Pakotamme pesemään paikat moneen kertaan.
-Ei ottaa sitä lääkitystä ihan heti ensimmäisenä puheeksi.
-Pakotamme heidät ajelemaan itsensä kaljuiksi kuin siipikarjan.
-Hunajaa korvilleni. Ideoillasi saat minut hyrisemään. Kirjaan tämän ylös.
-Onko tuo tahra ollut tuossa kauan? Se on kuin jokin manner, tai ehkä kysymysmerkki.
-Anteeksi mutta tarvitsen kynäni. Näen että olet pureskellut kynääni kuin mikäkin koira.
-Olen tyydytetty. Olen täynnä rakkautta. Olen totisesti kylläinen.
-Olet hirviö.
-Olen tyydytetty.

kestämätön dissonanssi –
silloin kun hän on vahvempi voima elämässäni,
syöksyy auto tieltä vaikka radiossa rytmi –
löytyy hänen hiuksiaan ruoastani ja taipeistani,
yli äyräidensä tulvii pari, huomattavasti
liikkuvat rinnat alla puseroni
lumipyryn ja kauluksen, takkivuoren vetäytymisen
alla keskellä pyristeli, suudeltava piste
poltti & kivisteli

on tuolloin epäilemättä ateria kesken, ennen lähtöä kesken aterian,
käännän tottuneesti pääni vaikeaan kulmaan; silmästä kuvainnolliseen
silmään ja eivätkö he olekin kuin muurahaisia, vieraita hiljaisia ja asiat
hoituvat, mieleeni tuli että yksittäinen sormissa tupruava savuke ei todella
riitä kuvastamaan kumimaisen venymän hahmoa kun viiltäisi kurkkunsa auki
raskasluomisesti, nimeäisi aseitansa/lentokoneitansa naistensa mukaan,
poikittaisen viillon työkalut, haaveileva mies, todella vaarallinen puhumattakaan
isovanhemmistani; muinaisista ihmisistä; perunakellari, sokerikahvin hörppäys
lautaselta narisevan tuvan lattian muisto;
kettukarkkeja, yöastia sekä vintillä aikakauslehtien vuosikerrat seinän takana
koko päädyn peittävä lintujen asuma villiintyneen itsenäinen kranssi;
heittämällä kiviä kasviin ne saa lentoon mutta
usein kaikki linnut pakenevat jo ensimmäisellä heitolla

Miksi minulla on niin rumat kasvot?
Olen haaveileva olento, olen todella vaarallinen mies.
Nimeän aseita, lentokoneita, soittimia ja elektroniikkaa naisten mukaan.
Pelkään että menetän tämän yksinäisyyteni. Raskasluomiset katseet saavat minut himon partaalle. Atooppinen iho ajaa minut hulluksi ja täyttää minut halulla kynsiä läskin huoran appelsiini-ihosta pitkiä suikaleita. En pysty kuulemaan Jumalaa koska nämä ihmiset, nämä vitun hyypiöt puhuvat minulle kaiken aikaa. Tunnen tyttöjä, jotka leikkaavat valokuvista henkilöitä kuin kyseessä olisi jokin symbolinen ja syvällinen teko. Haluaisin hukuttaa tuollaiset tytöt jäätyviin suihkulähteisiin. Talven tuoma viileä kankeus, virtaava hyinen vesi, maagista, maagista. Käteni alkavat leijua kuin soittaisin pianoa, koetan saada mukaan aaltomaista, jousisoittimen kaaren liikettä. Muodostan käsilläni rinnat ja nännit, muodostan käsilläni silmät, nyt on aivan kuin tuntisin ja näkisin ne. Vielä on hieman pimeän pelkoa jäljellä. Älä hätäänny, katson vain tarkasti silmiäsi. Sinulla on samat piirteet, samat silmät. Sääli. Kaikki tahriintuu, ihmiset pilaavat kaiken jättämällä jälkensä, esimerkiksi kaikki koskettavat kappaleet. The Girl from Ipanema. Nyt minun pitää elää tämän kanssa. Silmissä jäätyviä kyyneleitä, todellista kauneutta. Ensimmäinen kyynel sanoo: ”miten kaunis onkaan spermankeltainen kuu!” Toinen kyynel sanoo: ”miten kaunista onkaan tuhoutua, nollautua kiihkottomasti!”. En ole tottunut siihen että olen hirviö.

sattumanvarainen oluelle, vaatteet, joitain sanoja, housujensa puntit, esittelen, kiihkeä ja jyrkkä tai myötäilevä ja ymmärtävä, keskustelu, osaa, hauska, suhtautuu urheilulähetys, musiikkivideo, puhki kuin rengas, mahdollista yllättää, kaikesta lävitse, pöytälaatikkoonsa, pinoittain, lempiartistit, kouluaineet, kavereiden kanssa opettajien selkien takana / vasten kasvoja, runkkaako, samanlaisista naisista kuin minä, tupakalta ja ajaa säännöllisesti partansa, laariin tai pisoaariin, roiskeita, puhuu, onko todella ystäviä, mietitty tarkoitus, kuinka rentoutua, kuin kotonaan, mitä vanhempana, seepianvärisissä lapsuuskuvissa, naurava enkeli, sija eläimelle, pystykorva, käpertyminen, tyynyistä pesään, lempikatkelmia romaaneista, lehtileikkeitä, pullonkorkkeja tai erilaisia juomatölkkejä, pöly ja tanssi, autojen puolesta tai oikeistoa vastaan, laihuus tai jotakin, lihaksikas, piirtäisi itsensä, partaveden tuoksu, miksi tiettyä merkkiä, saadakseen, vapauttavana, omaan ruumiiseensa, hajua vanhanaikaista, täysin selvää, halveksuntaa

Ja he marssivat sairaaloihin ja raastavat ihmiset sängyistään ja
potkivat heitä kasvoihin määrätietoisesti | kömpelösti, pystyn
näkemään huonosti istuvat housut ja suuret saappaat
ja ulkoa tuodun mutaveden piirtämät liukkaat jäljet ja tunnen
taikinamaisen häpeän kun näen sängyistä revittävien, lattioilla
makaavien sukupuolielimet, äännähdystäkään ei pääse, vain
tuolit, metalliset telineet, hyllyköt, pöydät, sängyt räjähtelevät
kopisevat kengät

-
Rakennustelineiltä on todellakin, tietyn pisteen jälkeen, hyvin vaikeaa, luultavasti mahdotonta, livahtaa pois, jos laskuista jätetään putoaminen tai pikemminkin: heittäytyminen (naurua). Jatkan siis V:n henkilöhahmoepätoivosta (johon todella samastun, erityisesti tietynlaisissa elokuvissa) siinä mielessä, että kun sitten lopulta, jonkinlaisen eristäytymisen ja autistisen tutkimisen jälkeen olen tarpeeksi kauan heilutellut limaisia tuntosarviani met...ähm (liikehdintää yleisön joukossa), tarkoitan: kuulostellut taiteen tuulia, kun sitten lopulta otan kynän käteeni ja koetan kirjoittaa jotain (asettumista, käsien siirtämistä takaisin poskinojaus/puuska-asentoihin), mikä ei ole itsetietoista, ansoja virittelevää, julkeudessaan ylivarovaista ja ylipäänsä lähinnä oireita listaavaa (jos sallitte), olen kuitenkin, taas, täysin jumissa. Sillä mitään ei tunnu olevan mahdollista kirjoittaa. ”Hei. Minä olen V ja minä olen **********”. Tämä on minulle askel. Näette puristuksen hikihelmet otsallani. Näette kärsäksi rutistuneen paitani etumuksen.

-
Niin. Fiktioissa henkilöhahmot ajavat minut hulluksi; (n/h)e ovat aina kirjoittajan luomuksia, siis jossain mielessä sairaita. Esimerkiksi narkkari tai postivirkailija (ammattinimikkeet täysin sattumanvaraisia; tarkoitus on merkitä ketä/mitä hyvänsä ”normaalia” ihmistä, ei esimerkiksi liittää narkkariutta sairauteen) ovat heijastuneet ”taiteilijan” aivojen lävitse ja siten saaneet tartunnan ”taiteilijan” ”kauniista” kivusta ja ahdistuksesta. Oikeastaan en tarkoita kipua, se on tässä vaiheessa, viimeistään, jo varmasti yleismaallista, vaan tiettyä elämänasennetta ja ajatusmaailmaa (jollaista ei tietenkään ole olemassa, taiteilijalle ominaista siis, sellaisen myöntäminen ei kuulu asiaan aikana, jona yksilöllisyys on lähinnä valinta, oletettavasti). Kiveksenpehmeää sentimentaalisuutta, sopivaa ajattelevaisuutta, sopivaa moraalisuutta. Tai vastaavasti sopivaa kovuutta, näennäistä moraalin halkaisemista (missä yhtymä kiveksenhalkaisemiseen sic). Henkilöhahmoja seuratessani pystyn ajattelemaan vain suuria sammiollisia tekoihmisiä, joista (sammioista) kirjoittajat noukkivat näitä hankalasti ohjattavalla kouralla (kuten tivoleissa, tai elokuvien tivoleissa, missä mielikuva lisäraajoista ja haparoimisesta suhteessa kirjoittamiseen jne). Sillä on mahdotonta kuvitella, kirjoittajana tai henkilöhahmona tai puhujana joka on (ilmeisesti, oletettavasti) kirjoittaja itsekin, että taiteilija pystyisi kirjoittamaan mistään muusta kuin itsestään, mihin taasen liittyy lähinnä ajattelemista, lukemista ja erilaisia riippuvuuksia. Enkä tarkoita toisen ihmisen nahkoihin astumista tai mitään alkemistista, mystistä tyhjästä ke(h)ittämistä ja Tekstin kautta puhumisesta. Ainoastaan: Toinen (tai: Mikähyvänsä) ei edes ole Toinen, vaan Minäitse; toisen kirjoittajataiteilijan rampa näkemys ”muista ihmisistä”; vaikka taiteilijalla ei ole mitään mahdollisuutta puhua muista ihmisistä, ainoastaan taiteilijoista, ainoastaan ”meistä”. Kiitos.

Hänen hymystään muistaa, että rakennukset saattavat luhistua kuten ihmisetkin. Laiva vuotaa, ei näe sumussa; aivojen kotiloiden syömä repaleinen tervaus kun pyyhkäisen kärpäset kädelläni pois. Jos ihmiset sen sijaan sortuvat, uhkapeleihin tai juomaan, jotain kohti, jonkin ympärille. Kuin kirkonkylä. Nimi tulee merihevosesta (minkä nimi), simpukat ovat vedenalaisen puun lintuja. Piiloon raahautuvia, kuolemaa tekeviä elefantteja, häpeää, omaan tekemiseensä uppoutumista. Hippokampus.

Tuollaisten öisten palojen jälkeen ei uskalla katsoa raunioita, hampaita tai sormia, merkittävää on omaksua ne ja piiloutua niiden taakse, käyttää niitä maamerkkeinä; lajillamme oli kerran häntä. Kuten herätessä huutaen nimeä, toisen jonka vierestä. Hän näyttää nuoremmalta tarpeeksi nukkuneena. Se on merenkäymistä, veden oppii täyttämällä keuhkonsa, luhistumisen katsomalla pitkän kasvuston kumartumista. Ehkä kysymys on metsästä joka räjähtää kiven rikkoessa heijastuksen. Tai hampaat, delfiinien kaksiteräiset rivistöt, aalloilla kaikuva hykerrys, se narahdus, se naksahdus, se keskustelun avaus.

Käytännön sovellus havahduttaa hänet;
hän nousee ylös ja samassa varjo peittää naisen;
vaikka mielikuvitus ei toimisikaan, saattaa huoneessa silti leijua
erivärisiä osasia;
katsoja saattaa puristaa silmiään kiinni jossain muualla;
tuntuu hölmöltä lukea jotain ja saada samaan aikaan kuvattu aistihavainto;
valo värjää vaaleat naamakarvat oranssiksi, se helpottaa naisen oloa;
kuin jokin rauhoittava olemus hevosta – tai ehkä tiikeriä;
kynsien alla on luumunväristä, kuultavaa likaa;
nimenomaan heijastukset tuntuvat jatkuvan, nekin paljastavat jotain;
rakastelu, hengityksen tuoksu, pöyristyttävän karkea unen ääni
viereisestä huoneesta,
ensin kasvavat koivut,
sitten männyt,
lopuksi kuuset; lopulta on pelkkiä kuusia, pimeää

Kerran huomasin puiden olevan raavittuja, kaiverrettuja. Julmistuin, kutsuin heidät puhutteluun. He selittivät, etteivät kirjoittaneet, eivät merkanneet. He valuttivat puista mahlaa. Vesi valui silmistäni puroina. Kutsuin niitä riemun ja helpottuneisuuden puhdistaviksi puroiksi. He riemastuivat, he halasivat toisiaan, he hakkasivat rytmikkäästi karahkoilla kiviä ja puita. Kämmeneni alla puun arka sisus tuntui ohuen vaatteen lävitse kohoilevalta iholta. Supistin huuliani ja päästin toppuuttelevia ääniä.

Tässä talossa asuu perhe, asetin heidät. Venäjän Karjalassa, se on vanha kirkko keskellä metsää. Sen kyljestä kasvaa nukkainen puu. Lähimailla on ikivanhoja puisia hautoja, jotka ovat kohonneet ylös maasta, ehkä rakennelmien puu on juurtunut ja kasvanut. Ehkä maa on vetäytynyt.

Aluksi heillä oli vaikeuksia. He kysyivät keitä ovat, miksi ovat. Olin pettynyt. Mutta he tottuvat. Luulen heidän tottuvan. Kenties he lopulta toteuttavat jonkin tragedian tai perustavat yhteisön orastamaan. Sen kaltaisia asioita.

Muistan tunteneeni erään apulaisen, teknikon, hakkerin. Pieni kaveri, erään sankarin apulainen. Loppumattomalla tarmolla hän purki koodeja ja korjasi liitäntöjä, kesken tulitaistelujen. Summamutikassa leikkaavia laservaloja, kuplivia seiniä ja kaiken keskellä tämä pieni... Hämmentävää tarmoa. Hänen toimissaan, hänen luonteessaan. Autiolla saarella asuvan piirteitä. Muistelen häntä usein, astellessani julmia käytäviäni. En tiedä miten hänen kävi. Kenties hän vanheni. Kenties hän keksi keinon siirtyä paradigmojen välillä. En välitä enää.
Ihmettelen häntä usein, öisin tassutellessani hakemaan kylmäkaapista maitoa.
Se on kuin taittaisi niskansa pohjamutaan. Nesteen kylmyys.

Tuota en tullut ajatelleeksi. Ehkä voit kuulla tunteet äänestäni. Onko se mahdollista?

Joten siirryin, tein muutoksen. Liikahdin ja loksahtelin uusiin, tuoreelta tuoksuviin. Syvä nuuhkaus kanervaa, hankalien tilanteiden kiehtovaa haisua. Siirryin monopolista multinationaaliin. Tuotannosta pääomaan. Käsityöt vaihdoin toisintoon. Itsenäisyyden kulttuuriin. Ja millaiseen! Ihanasti epävireiseen, tosin se voi johtua siitä että olen tukehtumaisillani tähän herkulliseen... Epistemologian vaihdoin autonomiaan. Alkuperäisen historialliseen. Jonottamisen sujautin tiskin alitse, sain paluupostissa ontologian. Se vaihtoi vainoharhaisuuden diskurssiin.

Pidän tukikohdastani täällä Antarktiksella, erityisesti tuosta kuolleesta kärpäsestä palatsini nurkkauksessa. Silmien hieromisesta holohuoneessa. Organisoinnin tilalla minulla on scifiä. Juonen sijasta Minä, koodin labyrintti. Metonymiaskitsofreniasattuma. Huoneista teleportteihin. Tämän jäävuoren huipulla kristallipalatsini, korkea ja matala näyttävät vain tekstin jonoilta, ne rakentavat, tai parodioivat, siis nakuttelevat karikatyyria historiasta. Tekijästä sijaintiin noin suunnilleen.

Ja tämä käytävilläni kaikuva rakkaus! Sen ärsyttävän sinervän muodon tunkeutuminen. Puhelen sille ja itsekseni, näitä ajattomiani. Muokaan huoneita oletetusta supersankarin lapsuudestani tai luon uudelleen sen sateisen kadun, sen katulampun. Ekspressionismista fotorealismiin. Toisaalta en oikein tiedä miten sumuun tulisi suhtautua. Homo superiorin sielunmaisemaan kuuluu ravistava havahtuminen siihen, ettei voi enää käydä normaaleissa pubeissa. Siirryin maailmaan jossa juomat ovat ilmaisia ja ihmiset televisioituja. Protonisuihkussa hekin hajoavat. Jopa androidit, jotka ensin kuoriutuvat ja lopulta repeävät ja räjähtävät kuin oksat. Fysiologiasta bioteknologiaan.

Minulla oli pienenä tapana käydä omenavarkaissa. Se jännitys! Tuntu siitä, että tekee jotain singulaarista. Olen kasvattanut viherhuoneessani omenapuita ja kokonaisia pihamaita, mutta se on vaikeaa, tunnelman luominen on vaikeaa. Kuten kynnet. Niiden leikkaaminen täytyy opetella, se on luonnotonta. Muistan että kynsieni alla oli likaa. Käydään pöytään. Kaikki tämä puhe tyhjällä vatsalla. Ei sillä että olisin nälkäinen, mutta meitä on nyt useita, symmetria ongelma.

Kaikkein keskeisimmät ja kipeät kyllä avataan uudelleen. Silmän iskemisen lisäksi. Mahdollisesti liikaakin, tyylin tunnistaa välittömästi. Liian pyöreät ja paisutetut happikaappivihannekset, repeävät. Kirkkaan päivänvalon riivaajat. Onhan kysymys näytelmästä, joka on olemassa vain silloin kun koneisto on käynnissä. Kiirastuli kesällä. Asioiden kohtaaminen, en sanoisi että korkin poksahdus on asioiden kohtaamista.

Olosuhteisiin nähden ja hetkellisesti. Hyvin kepeää, hyvin myrkyllistä. Raskaita, raskaita. Keskustelut tuovat mukanaan älynkäyttöä. Vaikka kaikkea laimennettaisiinkin sopivasti. Miten patoumat saavuttavat räjähdyspisteen, miten kaikki paisuu sietämättömäksi. Se hetki on parempi jättää kuvailematta. Tilalle uusia alkuja. Kaikki se musta velli on luvassa, paljon myöhemmin.

Ehkä uusia repeämiä ei enää synny, mutta kaikkein keskeisimmät ja kipeimmät kyllä avataan aina uudelleen. Pienen ihmisen tavaton ruumis. Tragedia. Tragedia. Aina monumentaalisia tapahtumia. Se ikonimaalauksen tarkastelua muistuttava hengellisyys. Runollisia tai. Sommitelmallisia tai.
teellisia keinoja hyvin vähän. En luonnehtisi sitä realismiksi. Tämä on se ilmestys, jonka edessä agitaattori lankeaa polvilleen.

Toinen samanlainen tapaus, ei niin merkityksellinen, mutta niin kaunis ja epätodellinen, että kuvaa latistetaan tahallisesti. Kavioiden kajahtelua ja kursorista kimpoilua seinistä. Hevoset ovat jälleen päässeet karkuun teurastamosta.

II

en pysty näkemään sitä
minulla ei ole käsitteitä sille

vaaleita laikkuja seinissä
maalausten paikoilla kuin
kalpeaa ja kosteaa ihoa

ja lattioillani on pieninä
kekoina tatuoidun ihon

hilsettä ravut rapistelevat
matkatavaroissa kaiken

sen keskellä syntyi oikein
kaunis rakkaustarina jo 30
vuotta

vanha pari miksi heidän
pitäisi olla aina nuoria
se mitä ihminen on aiemmin
nähnyt ohjaa häntä eteenpäin
muutoin hän hukkuisi kaiken
runsauteen

aivojen poimut kun ne suoristaa
auki paljastuu kaikki se tulehtunut
jäännös tavut tai valolla arka

se ettei hänen taustastaan kerrota
ei tarkoita etteikö häntä silti voisi
redusoida johonkin myyttiin
kitaran muotoinen nainen haluaisin
nähdä pystyykö siihen ilman fantasiointia
ja jokainen ele kuin puristaisi kananmunan
matkin lintua ilahduttaakseni häntä mutta hän kauhistui
anteeksi en kuullut sinua aallot
pauhasivat hän vaihtaa väriä
hänen ihonsa vaihtaa väriä ! kuin metafora kiristetty kangas
kuin rummunkalvo jonkin eläimen asunto
malja on sumuinen siinä maalauksessa se on kaikille
sama sumuinen näkevät kuluman kulman kuin filminauhassa
kuin koskettaisi palavaa kynttilää
”äänitetty vallankumouksellisella järjestelmällä
8-raitanauhurilla jopa kahdeksalla mikrofonilla
mahdollista saada aikaan ennenkokematon monikerroksinen kakofoninen
100-prosenttinen ääni”
se kun vanha nainen kokeilee rahan aitouden hampailla ehkä se on
söpöä jos nuori tyttö ehkä se on groteskia jos vanha tyttö
jos ikäloppu silloin taas söpöä
minun täytyy edetä kuin viiva jos kehityn
ja kirjoitan kuin upottaisin laivoja ja epävarma reagoin
kuin lapsi tunnen itseni koiraksi
anteeksi en kuullut sinua tämä fantastinen
järjestelmä vei kaiken huomioni nämä rikkaat ja syvät korkeat taajuudet

tämä sorjakaulaisen kukon kurkkulauludoodledoo
astuu kanoja päivät pitkät viisi kaunista vaimoa
viisi munaa joka aamu katsokaa kuljen
tämän vesiputouksen lävitse kuin unessa
puristaen tiukasti kainalossani

I

Vesiputouksen juurella tarkkailen itseäni, mutta kerron siitä myöhemmin, pauhu on niin lähellä. Sielu katoaa tässä metelissä, tottuneena asioiden valheellisuuteen. Kuin pienet makeat virtaukset, juon lasit ikkunoista. Sillä tavalla viinirypäleet ovat usein läpikuultavia, sade joka putoaa talon lävitse. Aina useasta kohdasta, totuus ei asu vain yhtä huonetta. Tässä juurella, valtava paine käsissäni. Kuin virtsa jonka lasken joka aamu. Täten ihoni ei halkeile ja hiukseni kelluvat vedessä sumun lailla.

Noina putouksen alla viettäminäni päivinä aloin peitellä jälkiäni; en enää kirjannut ylös kokemaani, ettei tuota alkuperäisyyttä riistettäisi minulta. Silti minulla on niitä kuin hyönteisiä muovitaskujen alla. Kuulen miten iho nousee kananlihalle. Hyvin suuri häiriö, kuin pilvenpiirtäjä tai veistos. Ehkä sitä on ilmassa. Sulkisit ikkunan. On pidettävä kiirettä, kaikki on häviämässä. Kaikki näyttää kiteytyneeltä, kuin joltain fossiiliselta toukalta. Mutta se on liikkuvaa vettä. Voitte katsoa minusta kuvia. Kun niitä selaa tarpeeksi nopeasti on kuin liikkuisin.

Yhä viidenkymmenen vuoden jälkeen hän on täällä, haistan sen, yhä korkealla. Aavistus kaksikymmentävuotiaan saavuttamattomuudesta. Näin korkealta katsoen se voisi olla jäätikkö tai Miami; tarpeeksi korkealta voi nähdä menneisyyteen. Rauniot merkitsevät onnea, sanat esineitä, lähempänä ne katoavat, minä, katoavat. Kuiteista ja tositteista näen missä olen ollut. Painaumia, olen painanut pääni maata vasten rukoillessani tai muistellessani; hänen ruumiiltaan ajettiin parta, se paloi kirkkaalla liekillä ja intensiivisesti, tuhka oli lumivalkoista. Edelleen hän yllättää minut pesuhuoneessa tuijottamassa itseäni silmiin, henkäillen hiljaa. Leikkaan itseäni kun ajan partaa, se on kielihaava, hän sanoo. Muistat vain miltä se näyttää, et miltä se tuntuu, tai toisin päin. Kaikki näyttää pienoismalleilta, jokin on nyrjähtänyt, tämä talo on rakennettu taivaaseen tai helvettiin. Käymälöissä vasta toisten virtsan ääni vapauttaa omani. Hänen ihonsa näyttää olevan liikkeessä, kuin tuuli dyynien yllä. Muistan syyllisyyden, ääni tuottaa sen, siirrän vaistomaisesti jalkani leviävän verilammikon tieltä. Kasvot ja kädet aina lähikuvissa, siksi leijonat syövät kasvoja ja käsiä, käsien peseminen verestä, hypnoottista. Löysin uusia maisemia kun ajelin pääni, uusia muotoja. Mehiläiset keittävät hunajaa kylkiluiden katoksessa, raadot katseen paikkoja. Katso! hän huudahtaa ylpeänä. Tein sen omista hiuksistani.

Minä olen toisaalta keksijän poika, voin vain löytää uusia kokemuksia. Juuri sen vuoksi saan poliitikoista migreenin. Ja sitten kun tapasin hänet, aistin hänessä kuoleman lähestyvää kauneutta. Olisi ollut typerää olla hakeutumatta hänen seuraansa. Jos kuljen joskus näyttämön poikki ja tiedän hänen olevan siellä, tiedän että kävelen alueilla joilla enkelitkin varoisivat askeleitaan. Täytyy muistaa säilyttää normaali rytmi, tietää missä syke on. Kiihkottomasti, kuin kasvit tai planeetat. Ja tunnen hänen poskipäillään yön kosteaa ilmaa, hän lausuu jotain omituisesti, ehkä siksi koska pitää sitä yhtenä sanana. Olin etsinyt, minulle oli iskostunut mieleen että hän on nainen nimeltä se ja se, juoksen ja tuo puu, itseni ja metelin väliin. Värikkäät kukat eivät jotenkin tunnu luonnollisilta, mutta hämärässä ne ovat kaikki kauniita. Hän hyräilee ja valvoo verannalla untani, se tuudittaa meitä molempia. Kunnes jokin äkkinäinen liike, jokin viittaus käsittelemättömiin tunteisiin tekee tästä raskasta, yhtäkkiä sävelmään ei voi keskittyä, kunnes alkaa sade. Jotain muuta puhuttavaa. Piirrän kuvan tuosta pelottavasta eläimestä, nyt voin hyväksyä sen. Juoksen ja tuo puu, itseni ja metelin väliin.

Alkuperä lähestyy kun piilotamme kauneutta, kaikki on niin auki, kaikki on niin kaunista. Yhdyskunta on keskushermoston jatketta ja vastaavanlaista syiden etsimistä; jos menee katsomaan elokuvaa nähdäkseen Marilyn Monroen, näkee joka kerta myös vastaleikkaukset, miten mies hurmioituneena sulkee silmänsä. Silmänsä! Hänen kasvojensa hehkuva puna on valheen väristä, hän säikähtää kuuromykän pitämää ääntä. Valo yössä on ehkä merkki sivilisaatiosta, kuin naamio, reikä seinässä, jotain kodikkuudesta on kadonnut. Kävely hämähäkinseittien lävitse, osa tarttuu, osa toiveista toteutuu. Sen jälkeen kaikki harventuu. Kuin kiiruhtaminen lämmittämättömän huoneen lävitse, ilma olisi kylmää jos ehtisi sopeutua. Myöhemmin jäljellä on ainoastaan katkelmia.

Me niin helposti, verrattuna kaiken nykyiseen suuruuteen, luemme vanhoja kirjoja ajatellen, etteivät kaupungit tuolloin vielä olleet aivan järjettömissä mittasuhteissa...

Mutta katsokaapa vaikka 1920-luvun Berliiniä!

Naisten vaatteiden avulla laskeudumme kuolleiden maailmaan. Siellä hörökorviimme osuu takaapäin aurinko ja sivelemme harottavin sormin viileää vettä kaljullemme. Luoja mitä syntiä. Tule kanssani kirkkoon aamulla.
Jonnekin piiloon. Jossa kastutaan. Mutta sillä tavalla, että se ei ole märkää, vaan kuin se mönjä ihmisten silmissä.

Ja hän soitti minulle ja kysyi, johtuvatko nämä kaikki värit sinusta. Sade tulee jostain takaa, kuin kottikärryillä. Pusikosta, toiminnasta muistuttaen. Naputtelen ja koputtelen kaikkea konkreettista. Kaktuksen piikit nyps. Kaikki väräjää, kaiken voi kuulla. Kuten pöydät. Se tekee ihmisistä mielipuolisia, pöytien soittajista.

En osaa vielä sanoa onko levinnyt jätesäkki tunkeilevampaa ja yksityisempää kuin matkalaukku. Tuollaiset asiat on vaikea nähdä erillään elämästä, kuten stereotyyppinen tiedemiehen työ, omalakisina. Tässä käytäntö on varsin hätkähdyttävä.

Mutta ajatus kulkee langattomasti ja merkitsemme muistiin vain ne muodot, jotka eivät ole vielä tunkeutuneet tajuntaamme, Kafka sanoi. Joita ei ole siis kannettu käytännön poikki. Eikä kysymys ole esineiden ja kotitöiden symboliarvosta, että ne kuvastaisivat jotain syvempää juopaa vaikkapa ihmissuhteessa.

Se että minä jätän tiskaamatta ei ole mikään ”kauan tuloillaan ollut murros”. Jos mielikuvitus ei toimi tyhjässä huoneessa, saattaa huone silti alkaa täyttyä erivärisistä köynnöksistä. Sillä kirjoittaja on jossain muualla. Tai ehkä hänkin on tyhjässä huoneessa. Ja niin edelleen.

Tuntuu hölmöltä lukea ja saada samaan aikaan, sattumalta, kuvattu aistihavainto. Kuten rakennusparakista puhuttaessa nenään hiipivä seisoneen tupakan haju. Onko sinulla vihreät silmät? Ei vaan ruskeat, mutta reunat hieman vihertäisivät. Niistä ovat ne tukirakenteet jokseenkin rikki.

Aurinko laskee sinun silmissäsi.

how many angels
a triangle contains

Kävin siellä kuuntelemassa hänen stereoitaan, opin sellaisen tavan jostain, kenties amerikkalaisista sarjakuvista. Se on harvoja keinojani rauhoittua. Hyvin pian sosiaalinen todellisuus kielsi tai kieltää sen minulta, ainoastaan hyvin äidillinen ihminen lainaisi omaa tilaansa. Äidilliset piirteet eivät ole enää toivottuja yksityishenkilöissä.

Monet heistä ovat kuin kävelemään opettelevia varsoja. Hän puhuu itsekseen, kuin rukoillen tavallaan, hymähdän. Kaikki on tapaa, jotenkin. Usein kun herään, käteni tuntuvat valtavilta. Sormeni turpoavat, en saa sormuksia sormistani. Olisi ehkä syytä vaihtaa kuvia vastaanottoni seinillä. Olisin varmasti huono näyttelijä, kasvoni eivät pysty ilmaisemaan tunteita.

Olisi ehkä syytä muistaa se lohtu, jonka saan sateesta. Sadepalatsista, sateen metästä. ”Mies tehostaa itsenäisyyttään ja vapauttaan vastustamalla muiden tietoisuuksia”. En haluaisi varjostaa ihmisiä. Oletteko itkenyt? Näytätte siltä. Se on Nykvistin pehmeää valoa, minun tulisi pyrkiä jotenkin muistamaan tämäkin. Tämä huone muuttuu pelottavan kylmäksi yksin.

Typerää puhua puista kuin piirteistä kasvoissa, se on vain etäisyyttä. Putosin katolle, kohti latteaa.
Kaikki samat ovat yleistyksiä ja Duras sanailemassa luonnosta ja rakkaudesta on vain vanha levinnyt nainen sormuksia ja tupakkaa sormiin pujottamisen tilassa. Toisaalta salin keskellä peili näyttää metsältä ja sateen jälkeen tuoksuu kalalta, joten varmasti kalan tuoksuun ja tuohon kaikkeen, ikääntyvien naisten rintoihin, vaatteiden kuivumiseen auringossa, liittyy paljon kosteuden hajua.

Metsämaan elinvoima perustuu kuolemaan: pudonneita sanomalehtiä, kuvia neulasista, maadottuvia runkoja ja oksia, kaikki ne ruokkivat sieniä, jäkäjäkiä ja kuuliaisia, toukkia, matoja. Kännykät ovat täynnä mehiläisten sieluja, ne soivat, kuolleet teeskentelevät heräävänsä. Mehiläiset pistävät muusikon herkkiin käsiin, saamme kiittää paljosta aistiemme epätarkkuutta. Tämän ajatuksen sain kiinni kuin kalan. Mitä enemmän syön sitä, sitä enemmän pidän siitä. Mitä enemmän syön sitä, sitä enemmän kyllästyn siihen.

Kun huonekaluja tai muita tiivistymiä kasaa tarpeeksi päällekkäin, alkaa keko muistuttaa kokkoa. Palaminen on samanaikaisuuden naurua tilassa. Tämän muistavat ruskeat kirjekuoret maatessaan nipussa jossain huoneessa, jossain pöydällä, jonkin pölyn alla. Joskus harvoin sade pääsee kastelemaan, kenties sinä aamuna jolloin heräät ylikiitävien hävittäjien ääneen. Pehmeät ja huokoiset kohdat säilövät tuota ääntä, niistä sen voi puristaa ja valuttaa. Ehkä voitaisiin puhua raajojaan asuttavasta kielestä, kuten aiemmin puhuimme rajojaan kadottavista ihmisistä. Kirjan hyllystä poistamisesta aiheutuva viileä ilmavirta, hämähäkki otsan alla. Kaikki liikkuu ja muuttuu, kokon ympärillä mykkien heimo, sitten sataa. Ääniaallot liittyvät kasteensa vuoksi nesteeseen. Liskot alkavat yön, rapistelevat nurkissa, katkenneiden raajojen limainen regeneraatio. Hänen allaan on mustia jätesäkkejä kuin verta, mutta pimeässä sitä ei huomaa. Pimeässä mykkä kuin kala. Tiedämme hänen hukkuneen veteen muodostuneiden renkaiden vuoksi.

Yhteisöllisyyden, tai yhteinen yksilöllisyyden tunne, halu ostaa iltapäivälehti ja lukea se jossain muualla kuin kotona, ravintolavaunu ei ole niin merkittävä kuin hotellihuone, joskin siinäkin on jo liiallista eristymistä, se kasvaa huoneessa.

Ajatuskulku syöksyä alas parvekkeelta, tai tyrkätä joku, tai avata liikkuvan auton tai junan ovi ja yhtyä viivaan, joskin siinäkin on liiallista kuvallisuutta. Se lähtee lapsesta hakkaamalla.

Julkisuuden henkilöt näyttävät yhtä vastaheränneiltä myös vieraissa kaupungeissa, näissä on aina kysymys itselle vieraista asioista ja siitä, miten tutut asiat suhteutuvat tuohon kaikkeen, joskin on sairasta ja väärin ajatella julkisuuden henkilöitä kiintopisteinä. Ehkä olen lattea.

Nukahtaminen kulkee mukanamme. Se aukeaa kuin solmu, vaikka jokin haiseekin toisella tavalla. Pehmeys sänkyvaatteissa viittaa usein turvalliseen hieroutumiseen. Joskin on vaarallista puhua nukahtamisesta, sillä se mitä tarkoitin sanoa oli, että olet huomenna, joka tapauksessa, aivan toinen ihminen.

rivitys siten kuten sen tarkoitin täällä.

Matkustamme jonkin metaforan avulla ja pian olemme useassa paikassa samanaikaisesti, useammankin kuilun ylitse. Silti nimikirjaimet sisäsivulla ovat hataria, silmäpussit ovat täynnä tulevia kauhuja.

Varjostuken sinertäviä sävyjä, hyvä on, kenties heijastumia järvestä tai lumesta, mutta ne muistuttavat myös sairaudesta, verisuonista, siniverisyydestä. Rumuudessa on kysymys riitasoinnusta, ylevistäkin asioista löytyy toinen puoli, mustasukkaisuus tai jonkin eläimellisyys.

Valkean joulun paikallisuus on elävä kuva ja yhtä epäreilu. Siinäkin on kysymys karttamaisesta muovautumisesta ja siirtymän arvioimisesta, taikinasta. Jos kohta ei kiven sisään, ei onkaloihin, ei esiin naputeltavia sokkeloisia patsaita.

Mutta veden pinnalla kelluvat sommitelmat väistyvät, laajenevat renkaat osoittavat kohdan johon on hukuttu. Etikkatynnyreiden pohjaan valuneet kolikoiden ketjut, joita rutto asuttaa. Television kohinaa asuu vanha intiaani,

hän tai se on kulkeutunut lumisateen ja vedenkierron mukana. Tämä shamaani näyttää varjokuvia metsästä, muodostaa sormillaan pupujusseja ja oravia, aiheuttaa häiriön virtaan, joka murtaa aallon. Sekin on tulva, metsä kaadetaan meidän päällemme.

Tuossa sohvassa näkyy sanojen kuluma,
niiden lian takana. Terävyys tulee liian
kalliiksi. Tyhjyys mahdollistaa sanojen
ymmärtämisen ja toisaalta ilmiöt, tai
huonekalut. Pitääkö kulttuuri jotain ääntä?
Tietenkin tyhjyys estää myös esimerkiksi
näkymän. Ajatus, sateenvarjo (omiaan
häikäisyä vastaan), mieliala. Ja aistit
estävät toisiaan, kuten Bresson, joka
valitsi näyttelijät aina puhelimen
välityksellä. Pelkät silmät ja pelkät korvat
näyttävät yhdessä hullummilta kuin
yksinään. Tupakointia vesisateessa
mutaisella peltotiellä mustavalkoisessa
unkarilaisessa maisemassa.

En oikein tiedä kiinnittääkö arjessa väreihin huomiota. Mutta sinä aikana kun siinä istuin ja selailin lehtiä oli hän ehtinyt kaivaa otsansa verille. Pää valui väistämätöntä punaista ylijäämää. Toisaalta kasvit etualalla kehystävät syvyysvaikutelmaa ja toisaalta tila täytetään väreillä tai koodilla tai muulla etenemisen merkillä. Ehkä se muistuttaa meitä jostain vanhemmasta symbolista, kuten täytteestä piirakassa. Joten miksei verikin. Kuten itkeminen, joka tyhjentää painetta kuin porrastettu venttiili, palauttaa hermostoa lepotilaan. Sitten huudetaan nimeäni.

Olisi vähättelyä kutsua sitä toiseksi todellisuudeksi.
Mutta kuin kiviä pyhättöni matolla, näinkin kaukana uloskäynnistä.
Kenkien tuomia siirtolohkareita, minkä aikana. Muistosi päälle rakasteltuja esteitä.
Vielä tästä tulee ehjä. Aikanaan se kuluttaa ihmisestä rodun merkit.
Aikanaan se hioo meistä etäisiä. Tämä on sellainen kaupunki,
että pian on kaikki entisellään. Tuo merkillinen ilme, jokin palaa kasvoille.

Jos ruumiin avaa kultaisella leikkauksella kuin maankuoren, kääntyvät etanat kotiloineen esiin. Märän kannon alla sisälmykset liikkuvat sivuun ja rapisevat pitkin ulkopintaa, mutta vielä höyry nousee kohti, kuin suurentuen vähitellen. Tyhjä tila täytetään kukilla joko lomittain tai päällekkäin, lihavoittaen vaikutelmaa, kuten ruumisarkussa tai jossain taulussa. Lehdetön puu heijastuu veden pintaan, jota ei näkyisi, elleivät muutamat putoavat sadepisarat rikkoisi sen tasaisuutta. Kaikki vedet alkavat muistuttaa minulle tuttuja vesiä. Jos tarpeeksi kauan samotaan pitkin karttoja, kuin onkala, luotaintyöntävä.

Meren levä

Meri on vihreää, punaista ja vihreää, leväinen meri leviää
kuten sanat yhdessä me voimme tehdä merkityksiä

Meri on valtava kuula jonka saa näyttämään Qlta
välkkyvän valon keskuksessa kuin hämähäkki

Meri, kuten sanat, alkaa sisältyä maisemaan ei
kuten rakennus vaan kuten raunio

Tai vaurio, meri on tauoista pahoillaan että siinä
piilee syy korjata asentoa ja rykäistä

Meressä siirtyy katse sivulta toiselle ikinä
aina on huonoa onnea astua auringossa

Kaukana meressä taivaanrannassa huojui vene
tuolla on musta piste joku nousi seisomaan ja huusi

Tuolla on musta piste keskellä sipulia joka on
perusyksikkö ja jonkinlainen perusmuoto kuten vanilja

Näkö piirsi, rajasi mailla, vilkkaasti tanssiva
ikeasti tyttö, tämä on ja ei ole henkilökohtaista

Kapitalismin henki liikkui vetten päällä ja pisteli
haarukalla reikiä pieniin jäälauttoihin ja

Meren pinnalle jäätyneillä kielen alueilla kuljeskelee
jonkun toisen ajatus, mitä se tarkoittaa, mitä niistä

niistämään niistä minä en niistä en minä vain
Kosketin vartalosi jotain kohtaa ja sinun oli pakko

Performoida sukupuoltasi ja dramatisoida liikkeitäsi
me makaamme kylmässä kylmässä sängyssäsi ja odotamme

Hengityksen kiihtymistä, tietoisuus on jotain tarttuvaa,
muodot kaiverrus hiekan alla tarina, eläimessä arkkitehtuuri

Eläimessä symmetria-akseli tuottaa etu- ja takasuunnan
scheherazade kuin suhde valtamereen, hän puhdistaa

Siirtolohkareet vehreydestä, joka yhdistää ne
aluskasvillisuuteen hän palauttaa lohkareet jäätikön muistille

Joka toi ne paikalleen vehreydestä, joka on meren vehreyttä,
noesta joka on nokainen joen pieniokainen jokaisen ikinen

Riitteiden riitteetön riitti riitos rituaalit murhasta indeksin
kompassineula sateen alkyrytmi meren elävä, algaerytmi,

Rytmistelyn piilompyä pyhä lintu, Undolate, CPU KOVO
CPU KOVO leijui luojamme vetten yllä he löivät kuin lintuset

Hänen ikkunaansa siivillään, ikkunassa pisarat, suuren
organismin höyrystyneet kyyneleet ja kosketustahrat

Savu sinun silmiesi edestä, sinun silmillesi.

Niillä kasvoilla vaelletaan unissa joissa jalat katoavat ensimmäisinä, mikä näyttää kiinteältä ei ikinä ole, kuten salalokerot ja käytävät, suurten pylväiden sisässä kiemurtavat kierreportaikot ja miten, jos yhä syvemmälle mennään, sielut asuttavat rakennuksia seinien sisässä, miten typerää entisöinti on, lentokoneenkin hylky josta asukas on hakannut rungon irti ja tehnyt itselleen seinän, kuvat tulkitaan hahmojen ja kuvioiden kautta, ne henkipilvet jotka suumme päästävät istuessamme voipuneina vastapäätä toisiamme kuin uupuneet nyrkkeilijät, tuijottaen enää.

Liuoten eleisiin se saa silmämme sulkeutumaan kuin aurinko, se on samurain opetus, se on erilaista pyöreää. Tuollainen aave tässä erämaassa ei mahdu tänne vaan täyttää tämän. Koottuna kansiin ja sidottuna paikkoihin ja saariin tai kivien nimiin, kaikuina ja olioina, eivät sekvenssinä. Silmäni juuttuvat tuohon sirinään kuin kolibriin, enkä pääse siitä enää, se uuvuttaa kuten todella hidas ja tarkkaa kättä vaativa työ. Se osoittaa laihaa keskitysleirivangin pyhyyttä. Taistelevien kylkiluiden kolina kuin vedettävät tekohampaat. Olen rakentanut tämän.

ensin se on myötäelämistä toiseutta ja vapaudenriistoa vastaan, pinnistelyn ja järkeilyn puolesta. kuten keksitään pyörä tai punotaan köysi. sitten se on myötäelämistä toiseuden puolesta vapautta vastaan, hahmon käsittämättömyyden ihmettelyä ja aavikollinen monadeja. monismin valtameri ja valuu kuin veri. se vaahtoaa ja aaltoilee, se tyrskyää ja puhdistaa ja hioo sileäksi, kuin puun kaarnaa tai kallion kovertunut seinämä ja lohjennut ihon manner. se on nestemäistä kiveä ja jauhoa joka tunkeutuu ja pysäyttää kellon hienon koneiston. se on äärimmäinen vertauskuva ja perimmäinen symboli, siitä ei tarvitse välittää, tärkeää on hukkuminen ja muurahaisen elämän tarkoitus, tämä tässä, ei tämä tässä, vaan tämä tässä. lapiollinen hiekkaa henkeä kohden.

Puu koittaa kolmanteen silmään, pieniä hengähdyksiä pienille hetkille. Syntyi hengitti näki auringon. Kaupungin taivasraja on kuin sirpaleista lasia, sairauden hiki on rakasta. Teiden varrella sienet kuin liitujen haaleiden linjojen avaruus, sivulla viipyminen ja sille palaaminen. Kaikkea hyvää, sivukadulle. Kuin muisto kasvoista asentoja tietty määrä ystäviä, rakko tyhjentyvä sen jälkeen seurataan rauhassa tätä kehitystä. Jähmeästi kohmeiset miehet liikehtivät suurten kokkojen ympärillä. Heissä on magneettinen voima. Heidän puheensa on muminaa. Paukahtelevista puista saan kyllä selvän. Kehämäinen syke, yöperhoset ja hetkeksi yksinäisyys katoaa. He syntyivät, he hengittivät, he näkivät auringon. Sienet kasvavat kuin kaupungit teiden varrelle. Minulla oli ystävä joka huitoi sekavuuden tilassa samalla tavalla. Ilma on lämmin ja kuiva. Hän kaataa nappulat. Pelilauta on kaiverrettu pyhäkön suureen portaikkoon. Ahmat hajustavat itseään mieluusti. Portaikon raoista kasvit varttavat varsiaan ja rapistavat lehtien mukana juuriensa multaa. Pelinappuloina oksanpätkiä ja lantakakkaroita. Käsissä aavistus reumatismia. Kulkiessamme seuraan sinua suoraan ja muodostan kehän oikealle. Hyvä kieli löytyy kirjoista, jotka ovat jollain tavoin vieraita, esimerkiksi kiukaassa räjähtäviä tiilipuristeita leviämässä panssarilasiin kuin mäkäräiset. Hiuksia sivujen välissä polkuna tai poninhäntänä. Muodostan turvapaikkoja pääomalleni. Herään linnun ääreen. Miten äänet ja hajutkin nähdään, miten tämän voisi kiertää? Se ei ole tyyliä vaan häiriö. Kaikkea valaiskoon simulaatiolle ominainen aurinko. Saavutetaan vähitellen pintoja. Sitten planeetan anatominen räjähdys.

Maa on vielä kuin märkiä tauluja, pitää nähdä ja astua varovasti, pitää asettaa vastakkain muiden ruumiiden kanssa. Että voi nähdä onko jotain yhteisöllistä alkamassa. Nostan katseeni hetkeksi ja ilma on täynnä utua, kuin aika ei osaisi kuluttaa etäisyyttä, mutta kalkkeuttaa sen savuksi. Yhtäkkiä ihmiset ovat kuin varjoteatterin käsiä ja eläimiä, ne pinkovat karkuun ja jättävät ajatukset paikoilleen kuin hatut. Ja lätäköt päästävät ääniä, tuo mutainen ja roskainen koira sylissäni, miten pesen sen ammeen vähitellen mustuvassa vedessä. Ja nämä vanhat luut ja tämä turvonnut runo ja en edes löytäisi kaluani saati sitten pystyisi mihinkään trapetsitaiteiluun kanssasi. Kunhan tämä kolotus lakkaisi. Kissanpennulle annan ensimmäiseksi maitoa tai kermaa, se läikkyy kuin korjauslakka. Ja Thomas Edison puhuu nauhalla karitsasta. Hän painaa päänsä hänen rintaansa vasten, hän koskettaa omia hiuksiaan, eikä ihmiskeho pidä ääntä. Vaikka onkin niin kehittynyt kone. Pitääkö kulttuuri jotain ääntä? Venäjällä on spriiliuksessa suurten kommunistien aivoja. Uskon niin.

Sama näyttelijä ei kuitenkaan samassa elokuvassa olevassa takaumassa ole sen nuorempi. Näin katsottuna kaikki näyttää erilaiselta, jotenkin pyöreältä. Kuten hän ei välttämättä tunnu jonkin tekstin perusteella vanhalta, tai hänen henkilöhahmonsa, ei tästä näe mitään harmaita hiuksia. Minähän olen vielä nuori ja saatan kirjoittaa samalla tavalla. Pelkkä suu ei ole naama. Se on perimmiltään salattu, mutta tanssi. Kolmio, matala jalka, pysähtykää. Pysähdys, ihmisruumis ei osaa valehdella. Kolme sekunia valoa (, pyydän). Metsäkin on läheltä vihreä, kaukaa sininen, katsotaan nyt ajan kanssa tarkemmin. Kaiken maailman tomaatit. Jalkasi olivat äsken paremmin. Se vääräsääriryys oli kiinnostavaa. Nyt näytät balettitanssijalta. Se ei soi. Vaikka hän äsken miten/seisoi. Tuo ruoan varjo leualla, korva kasvaa ohutta nukkaa, lintujen silmät puhkotaan kauniimman laulun vuoksi, pellen kyynelten mukana valuvat kasvot ja taivas hänellä oli silmässään kuin virhe pupillissa, musta sulauma vuotaa toisekseen. Hän piti päärynöistä, ei omenoiden ylivallasta, päärynöiden mehuisista muodoista. Näette kasvoiltani miltä näytätte. Odottelen edelleen että aurinko paistaisi. Kalakin pilaantuu päästä alkaen ja sitten tuollainen aarre! Miten se on täällä erämaassa, kaiken tämän itsekorotuksen keskellä. Sinä täriset ja pullistelet kuin ovi mutta ääntä ei kuulu. En hae tässä mitään täyden ympyrän teknologialla naisen poskesta poistettua neitseellistä kaistaletta. Vaan silmien sulkemista täydessä salissa. Kuuntelemista. Lapsien päästämää imeskelevää vihellystä, kuin nukkuvat undulaatit. Nyhtämisen ääni, joka muistuttaa naisia heidän miestensä kaljuista. Joskus öisin jostain tulee valoa ja katselen sinua. Huomasin vasta nyt kiinnostuneena lattialla lojuvan sokean esineen, joka oli jossakin pisteessä.

Huomatkaa, että minä kävelen vinossa jos ajattelette niin.
Miksi on niin vaikeaa luottaa eleisiini?
Minun kuukautiskiertoni apinoi hänen, vauvanpaskan haju siirtyy minuun.
Eikä kysymys ole selkeistä hahmoista
ja lemmikkien poisjättämisestä tai lopettamisesta.
Kysymys ei ole elokuvallisista vertauksista
(valkeaa kasvustoa tummalla röntgentarjottimella)
tai mytologioista. Ei taru- ei kaupunki-
Posliininen ajeltu kuin kanankoipi veistos sileä suudelma varvas.
Muistuttaa minua jostain pornoelokuvassa nähdystä totuudesta.
Katsokaa nyt miten näiden nuorten
naisten himokkaat silmät punovat apua anovat pajuntussua.
Teeskennelkäämme liikutusta!
Myös runoilijat vain teeskentelevät kuolevansa.

Muodostuu kättenpuristusten reflektiivinen sarja, jonka langettamat pitkäsormiset piirtoefektit ovat hämähäkkejä.

Virran asennot ovat raskaana, kosteuden vääntämä, sellainen polvien teinitytön notkahdus. Samean veden seisottamat ajatukset mielenvikaisia valokuvat vanhana ja tavallisia kuin voikukat kuin vesimittarit, kuin tyynysodan leijailevat vinot kirjaimet. Ei kuten jokin peli, mutkatonta ja sulavaa. Kun virta paperisilppua täynnä, on kuin se liikkuisi yhtenä ruumiina. Siihen onkin mädäntynyt hevosia, hautautunut koristetyynyihinsä kuin sortuviin rakennuksiin. En ole ikinä antanut ylen näin suurissa määrin. Onko tuo sitaatti? Näen sen, se on taatusti, linnut koettavat nokkia nämä sivun rypäleeni.

Upseerit paljastaisivat päänsä ja riisuisivat nahkaiset hansikkaansa astuessaan sisään, kuten paljastaa beduiini / puhtaanvalkoiset luut. Asunnossa kykenemättä suhteuttamaan, sillä se on uusi ja väliaikainen, muiden käyttämä ei-aito-koti, ei-lapsuuden koti. Katson uudestaan ja huomaan uusia piirteitä kuin lukiessa kirjaa toiseen kertaan; merkkejä jostain ihottuman lailla, tarinoita jotka keskenään samaa mieltä, kartat, minun mereni rantani. Ne on koottu kansiin vain minua ja lukemistani varten, tuollaista huokoista ja halpaakin, imukykyistä että muste puraisee kunnolla. B kastaa päänsä kylmään veteen ja säveltää. Otsasateen lävitse näkyy pitkät sääret, nainen riisuu korkokenkiään kesken puheensa. Tapetin nadiiri pakenee, kynnysten juoksuhautojen ylitse hiipii kasvustoa kuin käsi reittä pitkin ylös kirjoituskoneen leipäkiviä väistellen. Huorat eivät katso silmiin, vaaleaihoisista mustavalkoisia tummaihoisia kadun täydeltä lirkuttaen tarkkaavaisina linnut. Toisen maailmansodan ensimmäinen liittoutuneiden pudottama pommi tappoi Berliinin eläintarhan yksinäisen elefantin. Pitkän huvilan yksinäinen ympäristö tulee kuin narussa, raahautuu paikalle perässäni heräämisrefleksinä. Liotan jalkojani jatkuvasti kuumassa saavillisessa vettä, aloitan:

Oli sittenkin alusta asti selvää missä asennossa se kuoli ja mikä oli se joka vaelsi asunnossaan kykenemättä mihinkään ,suhteuttamaan sitä väliaikaista äitiinsä, väliaiknaistaan saattoi öisin tuntea ja valehdella; sitä se on uusi, käyttämätön ja aito tututjutut vieraat ja järjettömän arvaamattomiksi sanosan sant merkityksellissä asunnossani olen kotonani asentoni Helginsissä, liian kuumissani muutenkin tämän dual ismin keski päivän kaupungissa jotain uusia piirteitä jostain kuvastukista l ihottuma ihouhottuna iotuhottuna ihoittumana poltan / ripotan ihokkunasta tuhkahdulle.

VIII

Tarvitsen peilin jo pelkästään siihen, että voin nähdä korvani. Saati sitten teidät kolme, vaikka olettekin kaikkialla ja täytätte kaikki kokemukseni. Tämä kuolantahrima tyyny on kuin sinä. Tämä korotettu lantio sinä. Tämä uusi ilmeikäs tunne olet kuin sinä. Kolme kategoriaa maailmasta, hetkiä kuin kirjoista repäistyjä lehtiä. Minulla on tällainen mutainen ja taatusti koskettava alue, kuin pienoismalli jostain ränsistyneestä kylästä, jonka ylle sataa romua taivaalle räjähtäneistä raketeista. Erään talon katolle rysähtää epätyydyttävästi iso kehikko, se ei mene lävitse. Pienempiä palasia, niin kevyitä että ne leijailevat, nokista sadetta silmäripsillemme. Halaan sinua välinpitämättömästi eteiskäytävässä. Halaan sinua hellästi ja laulan ne pianosi äänet, joita rikkonainen soitin ei. Halaan sinua eri asennoissa, eri vahvuuksina ja rutistuksina, morsekoodina jossain sinfoniassa. Muistoni sekoittuvat enkä tiedä mistä ne tulevat, enhän ole nähnyt sinua tuollaisena, sinulle puolestaan tuollainen äännähdys olisi omiaan, kukaan teistä ei sanoisi asioita kuten ”jonkin merkityksettömyyden voi osoittaa vain jos tuntee kokonaisuuden”. Mutta miten läheltä minun pitää katsoa, että näen oikean kokoisena? Tunnen sen jäsenissäni kuin flunssan. Joskus se tuoksuu pähkinäiseltä, toisinaan ainoastaan kylmältä. Teistä sinä olit aina kuin hyvässä valaistuksessa. Tai tyylikäs mustavalkokuva kohinalla tai ilman. Kaikkialla jäi puuttumaan asentoja, joihin emme ehtineet nojata. Kahdelle teistä on ominaista ovien avaaminen. Kukapa ei ovea löytäisi, on kyse liikkeestä ja hipaisusta. Pehmeä korvanlehti / kaula johon kätkeä nenänpäänsä. Liian ohuet huulet, liian sopivat huulet, yhteismitattomat vaikeat huulet. Hän menee ulos kirjoittamaan ja sade lakkaa kun hän lopettelee lauseitaan. Puraistessani huultasi hän ei katso minua silmiin. Tai te purskahdatte nauruun.

Martin yrittää kääriä sätkää, Wayne katselee häntä ja käärii hänen puolestaan, Martinin sormet tärisevät liikaa. Kuorii setelitukon päältä eikä tukko ohene. Kuoriiko intialainen kuten kuten japanilainen, japanilainen kuten englantilainen, markkoja kuten euroja miten vanhojen aikojen suuria lappuja. Juoppo kävelee myrskyisässä veneessä luotisuoraan ja tukka ohenee ja verkot yli- ja uloselävät hämähäkit, kevyet kelluvat, raskaat puolittuvat miljoonassa vuodessa. Pikadonin jälkeen ikkunaluukut olivat olleet kiinni pitkään, joten kesti hetken ennen kuin valo asettui. Nuori joukko miehiä tutisee pölyisen nuotion ympärillä vähäkielisten soittimien räimeessä odottaen yhdessä kuolemaa. Ja nyt hän tai se lähtee, noin, he kaikki nousevat ja istuvat jälleen, noin jälleen yksi lähtee, noin prim prim, miten sieniä voi olla näkemättä, miten pilveä ei voi olla näkemättä, sehän leijuu koko kaupungin yllä, (toukka) kuin ryömivä takiainen. Niin köyhiä voi voi ettei edes maatilkkua vainajiaan haudata, paitsi kaikki tämä autiomaa. Vedenpaisumus siirsi esineet paikoiltaan, joten pahoittelen jos kestää hetken. Ihmiset näyttävät rannoille huuhtoutuneilta mustekaloilta. Heräsin yöllä hänen hiustensa ääneen, se toi mieleeni meren (squid squid); puhdistaa kuin kuola, norsujen kipeästi kaipaama aine, maan suola. Siinä vastavalossa vaatteet leijuvat ja liekehtivät hänen päällään kuvastaen intohimoa. Ehkä se on heijastunutta aurinkoa. Ehkä kasvoja ei ole ennen kuin valo osuu niihin.

aluksi

Väkijoukosta pois ulos metsästä raja-alueelle huomio täällä kiinnittyy häneen kuten myös yksinäisyydessä, arkkitehtoniset teokset muistuttavat luonnonkohteita siinä ettei voi asettaa rajoja tai saati päättää missä rakennuksen esteettisesti mielekäs olento päättyy missä maiseman laskokset joiden poimuissa kivien keskellä asutaan kuin tuhatjalkaiset laavakivien raoissa (yhtä hyvin voisimme täyttää päämme hiekalla) silmämme liikkuvat eikä ajantaju varsinaisesti ole aisti vaan ajatus havahtuu jonkun toisen hengityksen varaan rakennetaan temppeli kaaoksen keskelle jotta jonkinlainen järjestyksen periaate alkaisi toteutua ja tasoittua kohti merta tanssivat ihmiset tyhjässä tyhjässä kaupungissa

Peitelkää (hänet) kokonaan, myös tuo jalka ,
kokonaan vaatteen alle. Linnunluut koiralle.

Vesihöyryn ikkunaan on piirretty talo torneineen.

Ero johtaa entropiaan, yhteys kristallisiin asentoihin!
Kuin kaasuun. Omenat putoavat ja pysähtyvät,
koit pilaavat housut. 100 vuotta sitten matka onnistui
vielä aasilla. Nyt se jää mäkeen ellei sitä yllätä. Papinkulli.
Kaikki kohtaukset vastavaloon. Yksi huoneellinen
silmälaseja. Yksi puujalkoja. Matkalaukkuja ja hampaiden
paikkoja. Seinillä ei ole tauluja, ei kuvia missään.
Aurinko laskee selkeään taivaaseen.

Tuntuu kuin näkisin hänen kasvojensa lihaksissa liikettä päivä päivältä kasvavan parran alla. Ensin vasemman suupielen kohottajalihas, melkein tunnen hänen suuren poskilihaksensa värisevän, se tapahtuu vain tietyn kappalemäärän verran. Hyvin harvoin, alahuulen oikean puolen alasvetäjä, ja kuinka usein vielä tulet muistamaan tietyn päivän lapsuudestasi, joka teki sinusta minkä olet. Kaksi komponenttia siten, että niitä on vaikeaa erottaa toisistaan. Tai lukematon määrä myötätunnon merkkejä, suki suki, miljoona taivaan hämärtymisen hyväksyvää lintua. Vaihtaisi sängyn paikkaa niiden valkoisentäplikkäässä huoneessa, se on eri huone, vai kuinka? Kuten sello vasten seinää, kissat syövät linnut ja asuttavat taloja paremmin kuin me ja tanssijoilla on paksut pohkeet, reidet. Sellainen tuntuu iholla. Ikä ja väsymys avustavat ihmiskasvojen tummissa kentissä. Meillä on muistoja, vai mitä? Älä katso noin ylös tai saat hiekkaa silmiisi. Vuosituhansien rappauttamatta jättämä väri silmien ympärillä. Haavat ja niistä vuotanut veri, muuttaa ruohoa hiekaksi, patsaat ympärillä. Ne ovat paikoillaan koska mitään ei ole tehtävissä. Ja omenat, putoavat ja pysähtyvät, ovat väsyneitä.

VII

Ja tuokin sattumanvarainen oluelle tullut mies, joihinkin vaatteisiin pukeutunut, jotain keskustelua seuraava, hän on tullut tänne, hän seuraa keskustelua, miten hän on päätynyt juuri noihin vaatteisiin, miltä hänen housujensa puntit näyttävät, miten hän elää, miten hän jaksaa ja löytää tarkoituksen vaikkei ole Gala tai Dali, puhunko hänelle, esittelenkö itseni, olenko kiihkeä ja jyrkkä vai myötäilevä ja ymmärtävä, mistä hän haluaa keskustella, osaako hän, onko hän hauska, miten hän suhtautuu televisiosta tulevaan urheilulähetykseen, entä musiikkivideoon, onko hän analysoinut sen puhki kuin renkaan, onko häntä ylipäätään mahdollista yllättää, näkeekö hän kaikesta lävitse, kirjoittaako hän runoja pöytälaatikkoonsa, onko hänellä vuosien varrelta pinoittain päiväkirjoja, mitkä ovat hänen lempiartistinsa, millaisia hänen ensimmäiset kouluaineensa teini-iän kynnykseltä, haukkuiko hän tovereidensa kanssa opettajien selkien takana vai peräti vasten kasvoja, runkkaako hän säännöllisesti ja pitääkö hän samanlaisista naisista kuin minä, varmasti hän löyhkää tupakalta ja ajaa säännöllisesti partansa, mies joka kusee laariin tai pisoaariin eikä välitä viereisten katseiden roiskeista, yskäisee kurkkunsa puhtaaksi ja katsoo peilistä itseään silmiin, miten hän puhuu, onko hänellä todellakin ystäviä, onko hänen elämällään jokin suunta ja mietitty tarkoitus, kuinka hän rentoutuu, onko hän täällä kuin kotonaan vaiko siksi koska tällaisissa paikoissa kuuluu olla, mitä hänen vanhempansa tekevät, näyttääkö hän seepianvärisissä lapsuuskuvissaan vielä sielukkaalta ja nauravalta enkeliltä, onko hänen sydämessään sija eläimille, vaikkapa pystykorvalle, ymmärtäisikö hän minun kiinnostukseni esimerkiksi mielikuvitustellisten metsätilojen topologiaan, haluaisiko hän käpertyä, onko hän ikinä halunnut rakentaa tyynyistä pesän, onko hän neuroottinen sellaisten asioiden kuten laskeutuva pöly suhteen, onko hänellä pitkälle mietittyjä perusteita autojen puolesta tai oikeistoa vastaan, onko laihuuteni hänelle samantekevää, kunnioittaako hän minua jos olen lihaksikas, miten hän piirtäisi itsensä, olisivatko kaikki ne psykologian oppikirjojen symboliset kliseet mukana, rauhoittaako partaveden tuoksu häntä, miksi hän suosii jotain tiettyä merkkiä, tanssiiko hän vain saadakseen naista vai kokeeko hän sen rituaalisena ja vapauttavana, entä mikä on hänen suhteensa omaan ruumiiseensa, ostaako hän huulirasvaa rokahtuneisiin huuliinsa vai repiikö hän ne verille, onko tuollainen asia hänelle täysin luonnollinen ja sen puheeksi ottaminen kummallista, onko hänellä automaattisia itsesuojelumekanismeja niin puheen kuin toiminnankin tasolla, onko hänellä rispaantunut muistikirja täynnä sitaatteja ja lempikatkelmia romaaneista, lehtileikkeitä, kerääkö hän jotain, kuten pullonkorkkeja tai erilaisia juomatölkkejä, onko tuollainen hänen mielestään lapsellista tai vanhanaikaista, pitääkö hän runollisista asioista vai pysäyttävistä seksipommeista, pitääkö hän tarkkakatseisista miehistä ja äidillisistä naisista, ovatko sanat hänen mielestään sietämättömän poliittisia tai halventavia, ajatteleeko hän täysin nurinkurisesti vai onko tämä kaikki hänelle täysin selvää, kuin kirkkaassa päivänvalossa minun kasvoillani asuva halveksunta.

Kaikki on mustaa, muuten ei tarvittaisi valoa ja liike on valkoinen kuin swing-rumpalin kravatti. Ellei mies pysy samassa tahdissa kuin toverinsa, saattaa se johtua siitä että hän kuulee erilaisten rumpujen pärinän ja sillä hetkellä hyväksyinkin kaikki hänen sanansa. La vida es pena. Sillä en osaa vielä kävellä, myös isäni oppi myöhäisellä iällä kävelemään. Kävelyä lasilla, kävelyä molskahtavalla suolla, kävelyä juoksevassa hiekassa, kävelyä upottavassa savessa, kävelyä mukulakivillä, kävelyä tikkuisella puulattialla, pienten jalkojen kävelyä aluskasvillisuudessa, kävelyä muta varpaiden välissä, piikikkäässä ruohikossa, tuuli nousee ja pöly sen mukana. Reikä räjähtää hänen vatsaansa kuin kukka täysin loogisesti poimii gramofoninsa ja laahustaa tyhjän kuopan reunalle. Jotkut tuovat toisia kasveja, toiset arvokkaita esineitä. Maastossa ei ole toistoa, ainoastaan ihmiset haudan reunalla, vapaalla kädellä ympyrässä. Kuin kuuntelisi särkevää päätä. Siinä vaiheessa linnut jo laulavat, aamu, me seisomme siinä kuin ankat. Ne päästävät sitä voimakkaamman äänen mitä suurempia ne ovat. Aarniometsän yllättävä ääni. Kuolleista perhosista kasattu räpiköivä nuotio. Varjo on tulessa, hiekkameri, tulen valtaisa meri.

VI

Haluaisin olla solakka ja pitkä, olen vain solakka, mutta haluaisin pitkät ja laihat sormet, ehkä ne ovat laihat, mutta aina vain toinen toiveista, voisi sanoa, toteutuu; ei kysymys ole mistään valinnasta, paitsi ehkä luonnon-, ja nyt olen tehnyt ajatuksestani hintalapun, enkä usko viivakoodiin, enkä usko sen nielaisevan maapalloamme ja lajiamme, joten mistä tilanteesta tässä on kysymys? Kieltäymyksestä, jos on olemassa sellainen sana? Mutta yleensä valitsen syömisen syömättä jättämisen sijasta, sillä syömättä jättäminen on ylellisyys johon minulla ei ole varaa, kuihdun heti olemattomiin, joudun psykoosiin, kaikki pakkoliikkeet palaavat kerralla, unohdan miten nielaistaan, vatsani kutistuu rusinaksi eikä ota enää koskaan ruokaa vastaan. Ja kuolemanpelko. Jos on olemassa tie kollektiiviseen lajimuistiin, jos sen polkujen varrelle joskus syttyy halogeenilamppuja, on tuolloin epäilemättä ateria kesken, kesken ennen lähtöä, kun ollaan lähtemättä mutta ateria on kesken, kun sitä ei voi jättää kesken mutta ei saattaa loppuunkaan ja kun aika loppuu vääjäämättä kesken, sillä se on sama ihmisten kesken, kaikesta huolimatta, muiden elämiä ei voi...kaikesta huolimatta. Yhteisöllinen yksinäisyys varjossa kaikkein lähimpänä valoa, tarkoitan, kun oksennusrefleksit kasautuvat hieman rintasi yläpuolelle hieman nielusi alapuolelle, juuri silloin sen näkee, kuvainnollisesta, silmästä kuvainnolliseen silmään ja eivätkö he olekin kuin muurahaisia, tuolloin, kuin vieraita hiljaisia ja äänekkäitä koneita ja asiat hoituvat, näistä kakomisistamme huolimatta, hellittämättömässä niveljalkojen virrassa, me vierimme tai kellumme tai välitymme tai siirrymme sen mukana, kuitenkin jonkinlaisena suurena organismina, tai sähkösanomana, joka jättää lajitoverinsa jälkeen mutta vain kuvainnollisesti. Kuten tämä viehättävä pieni peltisankokin, jota yöllä potkaisen pimeässä, tarkoituksettomasti; sillä eilen se ei ollut siinä. Viime yönä. Mitä tahansa.

kuu lip-
latti
hiljaa

V

Ystäväni kertoi minulle, että maailman rauhoittavin ääni on sokerin kaataminen kuumaan kahviin, se kehräämistä muistuttava poreilu. Minä pidän parran äänestä, kun asetan keskisormeni poikittain ja sivelen sillä sänkistä poskeani. Vielä enemmän pitäisin vanhan partaveitsen rapsutuksesta, mutta niitä ei saa enää mistään. Poikittaisen viillon työkalut. Olen aina kokenut kummallisiksi elokuvien miehet, jotka pyyhkivät vaahdon saarekkeita kantavat kasvonsa pyyhkeeseen, eivätkä edes huuhtele niitä ensin vedellä. Luulen että tuollainen suhde hygieniaan on minulle ongelmallinen. Pidän liekkiin ponnahtavan kaasun äänestä, esimerkiksi sytyttimessä, jos sen vie oikein lähelle korvaa, mutta samalla on varottava etteivät hiukset syty. Vanhojen vedettävien kellojen tikityksestä, ne tuovat mieleeni mummolan ja lapsuuden, kaiken sen sietämättömän kuolemanpelon, miten en voinut käsittää vanhempiani ja heidän sisaruksiaan, puhumattakaan isovanhemmistani, muinaisista ihmisistä; perunakellarin, sokerikahvin ja narisevan tuvan lattian muistoja. Kettukarkkeja, yöastia sekä vintillä lojuvat aikakauslehtien kellastuvat vuosikerrat. Seinän takana koko päädyn peittävä kranssi, jota linnut asuttavat. Heittämällä kasvustoon kiviä ne saa lentoon. Kiviä voi heittää vain tietyn määrän, sillä usein kaikki linnut pakenivat jo ensimmäisellä heitolla. Kellon vetäminen on tärkeää, se tuo mieleeni aivan muita asioita. Vaikka tarkasti ottaen kysymys on kääntämisen aiheuttamasta koneiston äänestä.

En tiedä pitäisikö näitä ilmiöitä kutsua oireeksi ihmisen vieraantumisesta esineistä ja ympäristöstään, vaiko tarpeettomaksi nostalgiaksi. Ulkona kadulla tästä mistään ei ole enää tietoakaan, eikä kouluissa ja työpaikoilla. Joskus ulkona sataa. Joku kysyi minulta joskus mitä tarkoitin kahisevilla, haaleilla lakanoilla. Tarkoitin juuri tätä. Jonkin huomioimista ja kyljen kääntämistä, kohti seinää.

IV

Soitan usein yöllä naapureilleni hidasta ja kehräävää musiikkia, jonka aaltojen keinussa kynttilän sydän seilaa pienen lammikkonsa kehää. Ajattelen tuon musiikin sekoittuvan öisen kerrostalon ääniin; putkistoon, tuulen raahaamiin huonekaluihin ullakolla tai katolla (pehmikkeiden tai jalkojen riipivä murentuminen vasten betonin sänkeä, kumisten leivänmurusten polku kuin purkautuva lankakerä), jääkaappien sähköisiin harppuihin ja pakastimien vihaisiin röyhtäyksiin, kaukaisten katujen autoihin, sateen märkään läikkeeseen unessa, yössä palaavan käytäväkansan kaikuvaan kopsahteluun. On merkittävää olla unohtamatta keittöön valoja liian pitkäksi aikaa, sillä tuollainen valoisa neliö tuo mieleen öisen sairaalan, pakonomaisen ruotuun palaamisen kesken aivan kaiken. Miten yritän ylettyä selässäni pyörivään näennäiseen avaimeen rätinä sormenpäissäni kun samalla jalkani ja vartaloni suorittavat mitä mielipuolisempia tanssiliikkeitä sokeritoukkien ja lohkeilleen puulattian yllä. Nämä valoisat huoneet, nämä latteat neliöt, pyöriköön ne kiihkeästi kuin tähdet, kun me odotamme niiden sinkoutuvan maasta takaperin, vieden savun mukanaan...

III

ja näin unta jossa ystäväni saavutti jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain unta.

näin unta jossa ystäväni saavutti jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain unta.

unta jossa ystäväni saavutti jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

jossa ystäväni saavutti jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

ystäväni saavutti jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

saavutti jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

jotain, mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

mitä minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

minä olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

olin aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

aina halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

halunnut ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

ja tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

tunsin tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

tukehtuvani. Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

Herättyäni olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

olin helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

helpottunut, kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

kunnes koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

koetin väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

väkisin olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

olla pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

pahoillani siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

siitä, että se kaikki olikin vain
unta.

että se kaikki olikin vain
unta.

se kaikki olikin vain
unta.

kaikki olikin vain
unta.

olikin vain
unta.

vain
unta.

unta.

Molemmat saman synkän ja rakastavan liikkumattomuuden vallassa jonkin kolmannen maan kansannousu, kehitettiin vaaleaihoisista mustavalkoisia tummaihoisia, jotka suunnistaisivat toisiaan auttaen kuin ikuisesti yhtyvät kalat jonkin maidon lävitse

Ne niityn esineet jotka muodostuvat kuvioista jotka ovat suuria karttoja lentäville lautasille ja pinnan koskettimilla liikkuvat kädet

Jotka me olemme tottuneet näkemään ties kuinka monen vuoden ajan, minulla on tuosta kaikesta valokuvia. Mutta en kiinnitä niihin huomiota kuten ihmiset eivät kiinnitä huomiota virvokkeisiin haastateltavan edessä eksynyt karitsa palaa valtavan lauman keskellä

ää nen
tut k a
ei nä e
neliötä

II

Katon katkoksia luotaavasta vaaksiaisesta on pitkä matka hänen avonaiseen selkämykseensä ja pariisilaistyylisiin iltapukuihin, holkkeihin ja märkiin sivujakauksiin, langanohuen koiven pituinen matka öistä tuulta. Joskin sen viileän raikas tuoksu on eri kuin hänen hampaidensa takamaiden löyhkä, hien ja lohenpunan, hajusteen ja kasvovoiteen luola peitteen alla. Enkä ikinä nähnyt häntä iltapuvussa, tai bikineissä, tai kovin monessa muussakaan asussa, enkä tietenkään tule näkemään. Sellaiset asiat kuten leikkimielisen omistava silmäys ja lupaus jostain muille käsittämättömästä, yksityisestä julkeudesta eivät ole enää ulottuvillani kuin näissä horroksissa, jotka täyttävät uneni usein pitkälle iltapäivään asti. Minulle jää vain pilkahdus punaisista alushousuista hänen noustessaan hankalasta istuma-asennosta satunnaisessa paikassa, venyttelyn painamat kylkiluut paidan lävitse ja sietämättömät äänen kaiut. Kaiken tämän tuhoaa piinaaja-vaaksiaiseni kömpelöllä törmäilyllään ja rapinallaan. Näiden hyönteisten rusentumisen ääni on omituinen. Mitä suurempi hyönteinen, sitä pahemmalta sen tappaminen tuntuu. Ilmassa syksy ja talvi tuoksuvat joltain sellaiselta kuten lapsuuteni kouluaamut ja kylmät omenat hampaissa.

Tämä talo on tarpeeksi kaukana keskusalueesta, joten voin liikkua rauhassa huoneesta toiseen. Täällä minun ei tarvitse suhteuttaa itseäni hänen geometriaansa, karttakuvaan, jossa mittailen askeleitani ja päivittäisiä olinpaikkojani sen mukaisesti, missä ajattelen hänen kunakin hetkenä olevan. Minun ei tarvitse laskea todennäköisyyksiä sille, törmäänkö häneen esimerkiksi puistossa, tai niitä mahdollisia rooleja, jotka minun pitäisi omaksua, jos tuollainen tilanne sattuisi eteen. Säälittävä, surumielinen, ylpeä, tyly, marttyyri, epätoivoinen, kohtelias, ystävällinen, läheinen, kaunainen, etäinen, halveksuva, syyttävä, kiittävä, epätietoinen, vainoharhainen, intohimoinen, välinpitämätön, toverillinen, riutunut, itsetuhoinen.

Ja tuttavat, ystävät, vastaantulijoiden kuviot, läheisten puheet, ne kaikki muistuttavat ja ovat sietämättömiä, enkä halua enää mitään sellaista, varsinkin kun ne rakentuvat itsestään ja väistämättömästi kuin hengitysilma joka jäätyy seiniin ja kasvattaa iglua sisältäpäin, ehkä siksi en puhunut puistossa lukevalle tytöllekään, en kirjastossa kirjoja palauttavalle tytölle, unissani oleville tytöille puhumisessa ei ole mitään mieltä.

I

Ikkunaan koputetaan kovalla esineellä jossain yläviistossa ja käännän tottuneesti pääni vaikeaan kulmaan, vaikka tiedän että ääni ei ole tarkoitettu minulle. Mutta on liian aikaista, tämä tapahtuu vasta viisikymmentä metriä myöhemmin, välissä olen ottanut muutaman askeleen lähemmäs kadun vasenta laitaa, vastaankulkijoiden kaistaa autotien toisella puolella, ja siristänyt silmiäni nähdäkseni paremmin sen sattumanvaraisen naisen, jonka pakkomielteet ja heikentynyt näköni vaativat. En ole saanut uusittua lasieni reseptiä, mikä on huvittavaa jos ajattelee asioiden laitaa tarkemmin. Olin myös huomioinut takavasemmallani liikennevalot juuri ylittävän vanhuksen, vierelläni kadun toisella puolella kulkevan pitkän nuoren miehen sekä löysävaatteisen pojan, joka juoksee miestä kiinni, mutta on vielä puolimatkassa liikennevalojen ja miehen välissä, itse asiassa suunnilleen minun kohdallani; nuori mies on sittenkin kävellyt minua nopeammin ja on nyt jo hyvän matkaa edelläni. Tämä alkoi ehkä siitä, kun aurinko paistoi vaakatasosta suoraan silmiini, jopa puun varjossa, kun valo tunkeutui toukkien lehtiin nakertamien reikien lävitse ja ymmärsin, että aiemmin puistossa kuulemani sireeni olisi sopinut paremmin tähän hetkeen eikä puistoon, jossa sen muuttuvalle sävylle ei ollut minkäänlaista yleisöä tai sopivaa tilannetta.

Tuo sireeni katsokaas, duu-daa-dyy-dää-duu-daa-wauwauwauwau ja niin edelleen, vaihtoi sävelkorkeuttaan suhteessa kaikuun ja ympäröiviin kerrostalon seiniin ja tietenkin välimatkaan ja mieleeni tuli, että yksittäinen sormissa tupruava savukkeeni ei todellakaan riitä kuvastamaan tuon kumimaisen venymän hahmoa. Ajattelin hetken lyöväni pääni penkkiin tai juoksevani tiuhaa rinkiä, olin aikeissa heittää muutaman kuperkeikan tai käydä makuulle, mutta käsitin että mikään näistä ei tekisi oikeutta äänelle, joten päätin säästää sen myöhempää käyttöä varten. Itsetarkoituksellinen siirtymä, myönnetään, mutta me olemme kaikki itsepetoksen uhreja. Sitä paitsi olin sortunut juuri yhteen tai useampaan anglismiin, joten annoin tulitikun palaa sormieni välissä loppuun. Jomotus kestäisi vähintään muutamia tunteja.

Olin tullut puistoon kampuksen läpi miettien seitsemää jäljellä olevaa savukettani ja sitä, kohtaisinko matkallani tupakoitsijoilta näyttäviä ihmisiä, joille uskaltaisin lahjoittaa ne, peläten kuitenkin tästä mahdollisesti seuraavia epäilyksiä. Sillä onhan kyseenalaista ottaa vastaan seitsemää savuketta, mahdollisesti ne ovat myrkytettyjä tai tarjoaja mielipuoli, epäilemättä meneillään on jonkinlainen tilanne tai performanssi, johon muiden ei välttämättä ole hyväksi osallistua ja jolla on jo selkeä säännöstö ja tietty määrä mahdollisia ratkaisuja. Muistellen miten eräässä Columbon jaksossa savukkeeseen asetetaan pinseteillä muutama myrkkyhile kävin päässäni vuorosanojani: ”Anteeksi, mutta satutko sinä polttamaan? Minä koetan lopettaa, mutta en tahtoisi heittää näitä poiskaan.” Vale, sillä en ole ikinä polttanut säännöllisesti, en itse asiassa juuri lainkaan, mutta sattuneista syistä minulla nyt kuitenkin oli vajaa puolikas askillinen jäljellä. Varmasti tämä olisi paras lause. En kuitenkaan päässyt tupakoistani eroon, vaan päädyin polttamaan vielä yhden puiston penkillä, jonne menin lepuuttelemaan jalkojani. Minulla on viime aikoina ollut tapanani käyttää paksuja villasukkia nahkakenkieni sisässä, jotta en kävelisi liikaa. Jo varttitunnin kuluttua kengissä paisuvia jalkojani alkaa jomottaa ja joudun joko pysähtymään ja nostamaan jalat penkille tai palaamaan asunnolleni. Sinänsä tällainen yksityiskohta on varsin typerä, vaikka nopeasti katsottuna voikin tuntua sympaattiselta, sillä se on oire tietynlaisesta neuroottisuudesta ja modernista vaivaisuuden taipumuksesta, johon en millään halua enää samastua, en enää pallonpyörimän tässä vaiheessa. Sitä paitsi en edes kävele kovin paljon, mikä hämärtää motiivejani entisestään.

Luulen sen olleen wauwauwauwaun jälkeen kun nousin, nyt oikean käteni sormenpäät arkoina mutta jalat levänneenä, ja huomasin ruohokentän toisella puolella penkillä istuvan tytön. Tummat lyhyet hiukset, viehättävät vaatteet, lukien kirjaa. Tietenkään en mennyt sanomaan tytölle mitään, vaikka olisin halunnut, vaan jatkoi matkaani asunnolleni, auringon paistaessa vaakatasosta suoraan silmiini jopa lehtien reikien lävitse.

I
Kattoa repii tuuli, siitä tämä hirvittävä meteli. Kohmeisen ajankuvan, näiden seittisten puiden takaa pilkahtaa hetkeksi aurinko, eikä sille mahda mitään, kun vesi valuu kasvoille. Vaikka se tekeekin etenemisestä vääjäämättömän erilaista. Sokeritoukan eteneminen rakennuksessa, aina löytyy kaupunki ja öinen akvaariovalaistus pimeiden hetkien brandylasillisille. Kuunnelkaa edes, vaikka salaa, juokaa paljon vahvaa teetä (ja kirjoittakaa kynttilän valossa); hänen lempivärinsä oli meren aaltojen väri.


II
Ja veden nielaisemat tavarafossiilit, rauniokirkon sisällä kasvava suuri puu. Koska hän oli vanha ja kuihtunut. Näiden murusten paukkeessa valo menettää intensiteettiään, ja sillä hetkellä hyväksyin kaikki hänen oikkunsa. Tämän vuosisadan tahti ei ole sama, tästä johtuu kaiku ja pimeässä jonkin eläimen kuorsaus. Kun tuuli nousee, pöly sen mukana, kuumaa ja puhdistavaa. Kävellessään portaikkoon hän katosi hetkeksi. Meren rannalla?

Huoneemme on kiinni, itseensä suljettu tila. Se on kartta herkkyyden puutteesta, hieman kömpelösti kasattu kokoelma tyhjiä palasia, joiden jättämät onkalot voi kaataa täyteen musiikkia kuin jotain virvoittavaa juomaa. Mutta sitä ei voi jäädyttää ulkoa eikä ylikuumentaa. Kaksikymmentä vuotta sitten syötyjen hedelmien maku, hämmästyttävää itsepintaisuutta. Ymmärrätkö paremmin, jos myönnän, että kieli on minulle vieras, mutta luen silti sinulle osoitettuja kirjeitä ja sinä ymmärrät jokaisen sanan meren alkaessa kierron kohmeisissa sormissa. Teksti on tällainen puu ja liikutun miten kuoret esittävät todellisuutta. Kun olet yksin olen nähnyt ei ole kasvoillasi esiintyviä tunteita. Täällä on lämmintä jo, eikö olekin helpompi hengittää?

Tämä on minun ja sinun, halaamisestetiikkamme, sateen pakkoliikkeet hiusten lehdillä, ovat samoina pysyvät näyttelijänkasvosi, kun minä leikkaan katseeni täältä pisaraan ja pisarasta toisiin kasvoihin ja jotakin on tapahtunut, vaikutelma on eri ja äkillinen pään liike kuten kottaraisella ja silmiesi kuvakulmissa erilainen vastus, reunat ovat arvaamattomia, sydänosa on, kuten suonikuviot, pehmeitä ja heikkoja tuulen vireitä, minä rauhoitun, ne tuovat jonkin tuoksun poikuudestani, aivan kuin silloin kesken kaiken asemalle matkalla kohti sinua taivuin sivuun ihmisten janoista, kuten vasenkätisen kirjoitus ei taivu ja sateen naamio on ehdottoman puhdas, pakkoliikkeet ovat omiani, on monia helpottavia ja vapauttavia tuoksuja, niiden salakavaluus saattaa särkeä poseerauksen. Lempeänä kuin muisto täyttää mimosan tuoksu japanilaisen tarhan.